Pääoman kasautumisen logiikka ja talouskasvun taittuminen 1970-luvulla
Euroalueen taloudellinen kehitys ja poliittiset linjaukset eivät ole ainoastaan Euroopan lähihistorialle ominaisia ilmiöitä, vaan heijastelevat ”kehittyneen”, länsimaisen kapitalismin rakenteellisia muutoksia, joiden alku voidaan ajoittaa 1960- ja 1970-luvun käänteeseen. Euroalueen lyhyt historia tulee ymmärrettäväksi ainoastaan suhteessa kapitalismin uusliberalistiseen muodonmuutokseen, jossa toisen maailmansodan jälkeinen, kysyntävetoinen kasvutalous vaihtui talouskuripolitiikkaan, eriarvoistumiseen ja velkaantumiseen. Historiallinen näkökulma selventää sekä sitä taloudellista tilannetta, jossa Eurooppa oli 1990-luvulla, että Euroopan eliitin taloudellisia ja poliittisia linjauksia. Samainen historiallinen näkökulma paljastaa myös kapitalistisen talouden irtautuneen poliittisesta ohjailusta ja tekee tällä tavoin ymmärrettäväksi eurooppalaisen demokratian kriisin, jota käsitellään seuraavissa kappaleissa.
Toisen maailmasodan jälkeen länsimaista kapitalismia ovat luonnehtineet nopea taloudellinen kasvu ja valtion vahva rooli talouden sääntelyssä. Nopean kasvun vuosikymmenet mahdollistivat sekä täystyöllisyyteen pyrkivän talouden poliittisen ohjailun että hyvinvointivaltion rakentamisen. Toisen maailmansodan jälkeisinä parina vuosikymmenenä myös eriarvoistumisen kehitys taittui ja taloudellisen kasvun tuottamat hyödyt jakautuivat tasaisemmin työn ja pääoman välille. 1970-luvulle tultaessa globaali kapitalismi kuitenkin syöksyi taantumaan ja kasvukausi oli tullut pääpisteeseensä. Taantuman jälkeisinä vuosikymmeninä taloudellinen kasvu on pysytellyt alhaisena ja epävakaana ajaen kapitalismin yhä uusiin kriiseihin. Vuoden 2007 globaalin talouskriisin ja sen johdannaisen, eurokriisin, juuret löytyvätkin juuri 1970-luvulla alkaneesta käänteestä ja sen mukanaan tuomista trendeistä. (Streeck 2014.) Ennen näihin trendeihin pureutumista on kuitenkin syytä selventää 1970-luvun globaalin taantuman syitä.
Taloudellisen kasvun moottorina toimivat yritysten investoinnit, jotka tuovat yrityksille voittoja, palkansaajille työtä ja valtiolle verotuloja. Yritysten investointihalukkuus taas riippuu investointien kannattavuudesta, joka saa ilmaisunsa niin kutsutussa voiton suhdeluvussa, eli voittojen osuudessa sijoitetusta pääomasta. Yritysten välinen kilpailu kuitenkin painaa voiton suhdelukua jatkuvasti alaspäin: Kilpailuetujen saavuttamiseksi yritykset tehostavat tuottavuuttaan erilaisin keinoin, erityisesti ottamalla käyttöön uudenlaista teknologiaa ja automatisoimalla työprosesseja. Tuottavuuden tehostamisen seurauksena yritykset pystyvät tuottamaan yhä enemmän käyttäen yhä vähemmän työvoimaa, ja työvoimakustannusten osuus pääoman investoinneista pienenenee. Kilpailu kuitenkin ajaa kapitalistisen talouden ristiriitaan, sillä tehokkuus alentaa tuotteiden (ja palveluiden) hintoja kutistaen näin pääoman investointien tuottamia voittoja sekä suhteellisesti että pidemmän ajan kuluessa myös absoluuttisesti. Kyseistä prosessia kutsutaan marxilaisessa terminologiassa voiton suhdeluvun laskutendessiksi. Voittojen kutistuessa yritykset ”menevät lakkoon”, eli lopettavat investointien tekemisen, minkä seurauksena talous ajautuu taantumaan pysäyttäen talouskasvun ja tuoden mukanaan korkean työttömyyden. (Marx 1981; Carchedi & Roberts 2013; Kliman 2012.)
Carchedi ja Roberts (2013) ovat tarkastelleet voiton suhdeluvun historiallisia trendejä Yhdysvalloissa ja muissa kehittyneissä talouksissa. Yhdysvalloissa voiton suhdeluku aloitti laskevan trendinsä 1950-luvulta lähtien. Myös kehittyneiden talouksien G7-maissa voiton suhdeluku laski jyrkästi aina 1970-luvun puoliväliin asti ajaen lopulta globaalin kapitalismin syvään taantumaan. 1980-luvulla voiton suhdeluku elpyi, muttei koskaan enää yltänyt 1960-lukua edeltäneelle tasolle. Seurauksena länsimaista kapitalismia ovat 1970-luvulta lähtien luonnehtineet yllä mainitut trendit: alhainen kasvu, yleistynyt työttömyys, yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja velkaantuminen.
Finansialisaatio ja kapitalismin uusliberalistinen muodonmuutos
Länsimaiden taloudellinen ja poliittinen eliitti vastasi 1970-luvun jälkeisiin taloudellisiin vaikeuksiin kaksin tavoin. Ensinnäkin, tuotantosektorin kannattavuuden hiipuessa pääoma virtasi rahoitussektorille. Tämän seurauksena pankit ja yritykset ovat keränneet yhä enemmän rahoitusomaisuutta ja finanssisektorilla tuotetut voitot ovat muodostaneet yhä suuremman osan talouden kokonaisvoitoista. Rahoitussektorin sääntelyä alettiin myös purkaa. Tällä ”finansialisaationa” tunnetulla ilmiöllä on monia kääntöpuolia, joista yksi on kotitalouksien raskas velkaantuminen. Rahoitussektori ei kuitenkaan luo talouteen uutta arvoa, ja Marx kutsuukin finanssipääomaa fiktiiviseksi pääomaksi. Finansialisaatio on siis tehnyt talousjärjestelmän entistä epävakaammaksi ja luonut siihen kuplia, joihin lukeutuu muun muassa Yhdysvaltain subprime-lainojen sävyttämä kiinteistökupla, joka laukaisi vuoden 2007 talouskriisin. (Lapavitsas 2013; Marx 1981.)
Toiseksi, valtiot ovat vastanneet 1970-luvun jälkeiseen talouskasvun jähmettymiseen toimenpiteillä, joilla on vapautettu markkinoita sääntelystä ja purettu kasvukaudella luotuja työmarkkinoiden suojia. Jälkimmäinen on tarkoittanut palkkojen jäädyttämistä sekä työsuhteiden turvattomuutta irtisanomisten helpottamisen sekä epäsäännöllisten työsuhteiden muodossa. Lisäksi ammattiliittojen valtaa ja työväen vastarintaa on pyritty musertamaan, mikä näkyy lakkojen vähentymisenä 1970-luvulta lähtien. Hyvinvointivaltion perustaa on myös murennettu muun muassa yksityistämällä palveluja ja supistamalla julkisen sektorin henkilöstöä. Näitä poliittisia toimenpiteitä ja niiden ideologisia oikeutuksia on alettu kutsua sateenvarjotermillä ”uusliberalismi”. (Harvey 2008; Streeck 2014.)
Uusliberalismi ei siis syntynyt tyhjästä, vaan vastauksena kapitalismin sisäisiin ristiriitoihin, jotka laukesivat 1970-luvun taitteessa. Talouden ajauduttua vaikeuksiin ja kasvun pysyessä alhaisena valtiot ajautuivat rahoitusongelmiin veroilla kerättyjen tulojen pienentyessä. Useat valtiot alkoivatkin velkaantua 1970-luvulta lähtien. Velkaantumisen seurauksena valtioista on tullut yhä riippuvaisempia yksityisistä velkojistaan, jonka seurauksena poliitiikkaa on harjoitettu yksityisen sektorin sanelemana. (Streeck 2014.) Uusliberalistisella työvoimapolitiikalla taas on pyritty painamaan työvoimakustannuksia alas liiketoiminnan kannattavuuden parantamiseksi. Tässä osittain onnistuttiinkin, sillä voiton suhdeluku koheni länsimaiden kehittyneissä talouksissa 1980-luvulla. (Carchedi & Roberts 2013.)
Näiden trendien valossa Euroopan talous- ja rahaliittoa tukevien sopimusten ja rahapolitiikan luonne tulee selväksi. Euro otettiin käyttöön aikana, jolloin rahoitus- eli finanssipääomasta oli tullut keskeinen kapitalistisen kasautumisen malli, ja yhteinen valuutta onkin edistänyt finansialisaatiota euroalueella. Vahvan euron politiikasta ovat hyötyneet eniten finanssieliitti ja rahoitussektorin toimijat, erityisesti saksalaiset pankit ja muut finanssialan yritykset. Euroalueen uusliberalistinen politiikka taas on suoraa jatkoa 1970-luvun jälkeiselle politiikan muodonmuutokselle, jolla on pyritty tekemään liiketoiminnasta kannattavampaa ajamalla työntekijöitä ahtaalle ja keventämällä rahoitusongelmiin joutuneiden valtioiden julkisia menoja muun muassa julkisia palveluita leikkaamalla.
