Talouden irtautuminen demokraattisesta ohjailusta
Alhaisen kasvun vuosilla on ollut merkittäviä vaikutuksia demokratian toteutumiselle. Tähän liittyy kaksi erilaista trendiä. Näistä ensimmäinen liittyy valtioiden rahoitusongelmiin ja kasvavaan velkaantumiseen. OECD-maissa valtioiden verotulojen kasvu osuutena BKT:sta hidastui 1970-luvulla ja taittui 1980-luvulle tultaessa. Tämän johdosta rahoitusongelmiin ajautuneet valtiot joutuivat turvautumaan velanottoon turvatakseen kasvukaudella luodun hyvinvointivaltion rahoituksen ja vastatakseen kansalaistensa kasvaneisiin vaatimuksiin demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Velkaantuminen on kuitenkin tehnyt valtiot yhä riippuvaisemmiksi yksityisistä velkojistaan ja ajanut niitä palvelemaan yksityisen sektorin intressejä. (Streeck 2014.)
Saksalainen sosiologi Wolfgang Streeck (2014) on kuvaillut tätä siirtymää verovaltiosta velkavaltioon ja eritellyt sen seurauksia demokratian toteutumisen kannalta. Demokraattisen periaattein toimivan valtion tulisi vastata kansalaistensa intresseihin ja toteuttaa politiikkaa kansalaistensa ehdoilla. Velkavaltio joutuu kuitenkin vastaamaan lisäksi myös toisenlaisiin intresseihin, jotka kumpuavat ryhmästä, jota Streeck kutsuu ”markkinaväeksi” (marktvolk). Markkinaväessä kansalaisten paikan ottavat sijoittajat, äänestäjinä toimivat velkojat, julkiset palvelut korvautuvat lainojen maksuilla ja julkinen mielipide ilmaistaan valtion velkojen korkotasoina. Markkinaväki ei ole valtion kansalaisten tapaan valtion rajojen sisälle sidottu, vaan kansainvälinen kollektiivi, joka pystyy asettamaan valtioille vaatimuksia ja rankaisemaan niitä korkeilla korkotasoilla valtion rajojen ulkopuolelta. Politiikkaa on siis jouduttu toteuttamaan yhä enenevissä määrin epädemokraattisin periaattein markkinaväen intressien syrjäyttäessä kansalaisten tarpeet ja vaatimukset.
Kansalaisten ja markkinaväen intressien törmätessä – mikä tapahtuu usein, sillä pääoman ja työväen edut ovat perustavanlaatuisesti ristiriidassa keskenään – velkojien vaatimukset pääsevät yleisimmin voitolle. Turvatakseen rahoituksensa ja sijoitusten virtaamisen rajojensa sisälle valtioiden tulee osoittaa kunnioittavansa lainojen takaisinmaksun periaatetta ja pitää budjettinsa tasapainossa. Helpoimmat keinot näiden toteuttamiseen ovat julkisten menojen leikkaaminen ja kansalaisten verotuksen kiristäminen, toisin sanoen uusliberalistisen talouskuripolitiikan ajaminen. Globalisaatio ja velkasuhteiden kansainvälinen luonne on myös vahvistanut velkavaltioiden välisiä riippuvuussuhteita. Yhden velkavaltion ajautumisella maksukyvyttömyyteen voi olla vakavia seurauksia toisen valtion piirissä oleville velkojille. Siispä velkavaltiot ovat osittain joutuneet kantamaan vastuuta myös muiden valtioiden maksukyvystä. (Emt., 79-90.) Esimerkiksi Saksan ja muiden rikkaiden euroalueen valtioiden periferiamaille myöntämät lainapaketit eurokriisin yhteydessä ovat palvelleet periferiamaiden velkojien intressejä. Erityisen suojelun kohteena ovat olleet saksalaiset ja ranskalaiset pankit, jotka ovat ottaneet kontolleen suuren osan periferiamaiden veloista.
Toinen trendi liittyy pääoman tarpeeseen leikata kustannuksiaan investointien kannattavuuden parantamiseksi. Pääoman on täten täytynyt vapauttaa itsensä demokraattisen ohjailun kahleista. Poliittisesti tähän on pyritty esimerkiki markkinoiden sääntelyä purkamalla ja yritysten verotusta keventämällä. Lisäksi se on asettanut valtioille paineita toteuttaa uusliberalistista työvoimapolitiikkaa, jonka seurauksia on eritelty yllä. Työvoiman riistoa ajavaa politiikkaa on kuitenkin hankala toteuttaa demokraattisin periaattein. Kuilu poliittisten toimijoiden ja äänestäjien välillä onkin syventynyt, ja valtiot ovat yhä enemmän pyrkineet vetäytymään yhteiskunnallisesta vastuusta. (Harvey 2008; Mair 2013; Streeck 2014.)