Mitä on terveys? Mistä puhumme, kun puhumme superihmisyydestä? Elääkö keskuudessamme kyborgeja? Olenko sellainen itse?
Pro gradu -projekti viritti allekirjoittanutta monenlaisiin kysymyksiin, muun muassa edellä mainittuihin. Tutkin huhtikuussa 2020 palauttamassani tutkielmassa biohakkeroinnin elämäntyyliä Suomessa. Kyseinen liikehdintä on pompahdellut viime vuosina mediassa esille pääasiassa tunnetuimpien alan pioneerien toimesta, kenties näkyvimpänä keväällä 2020 televisiossa esitetyllä Madventures-matkailusarjan Suomen heimoihin keskittyvällä tuotantokaudella. Biohakkerointia mainostetaan tapana päivittää omaa ihmisyyttä seuraavalle ”levelille”.
Biohakkerointi haastaa perinteisiä käsityksiä ihmisen psykofyysisestä kokonaisuudesta: sen kyvyistä, rajoista ja olemuksesta. Tutkielmani kohteena oli biohakkerointi suomalaisten harjoittajien arjen käytäntöinä ja elämäntyyliin liitettävinä merkityksinä. Biohakkerin käsikirjan kirjoittajat Teemu Arina, Jaakko Halmetoja ja Olli Sovijärvi (2017, 6) ovat muotoilleet biohakkeroinnin olevan ”suorituskyvyn, hyvinvoinnin ja terveyden optimointia hyödyntämällä tiedettä, teknologiaa ja syvällistä ymmärrystä ihmisen fysiologiasta ja ravitsemuksesta”.
Biohakkerointi tuo harjoittajiensa arkeen tieteellistä tietoa ihmisen kehosta ja mielestä, terveysvinkkejä ja tietynlaisen systeemiajattelun mallin ihmisestä. Harjoittajat soveltavat itseensä edellä mainittuja asioita kirjavin eri menetelmin, esimerkiksi liikunnan, unen ja ravitsemuksen nk. optimointia kokeilujen ja teknologisten laitteiden sekä itsen mittaamisen avulla. Kyseessä on valtavan suosittu terveystrendi. Sitra ja Kantar TNS julkaisivat lokakuussa 2020 kyselytutkimuksen, jonka mukaan 53 % suomalaisista vastaajista mittasi itseään jollakin älylaitteella. (Sitra 2020.)
Käsitys terveydestä on muutoksessa. Terveys ei ole enää vain sairauden poissaoloa, sairaudesta vapaa normatiivinen tila. Terveys on jotakin, jota pyritään kohentamaan erilaisin tekniikoin. Terveys suuntautuu usein jonnekin tulevaan optimaalisuuden tilaan, jonka määritelmän epäselvyys tekee tavoitepisteestäkin vaikeasti hahmottuvan. Terveyden hoitaminen on myös tavoitesuuntautunutta sairauksien ennaltaehkäisyä ja joillakin biohakkereilla pyrkimyksiä eliniän pidentämiseen.
Biohakkeroinnin sosiologia
Toteutin laadullisen tutkimukseni haastattelemalla kuutta biohakkeroinnin harjoittajaa. Toteutin teemahaastattelut alkuvuodesta 2020 haastattelemalla kolmea miespuolista ja kolmea naispuolista ”biohakkeria”. Haastateltavat merkityksellistivät terveydellistä toimintaansa biohakkeroinniksi, joskin heidän harjoittamansa metodit vaihtelivat merkittävästi. Yhteistä oli tiettyjen jaettujen metodien ohella ennen kaikkea toiminnan tarkoitusperien mieltäminen biohakkeroinniksi. Tutkin sekä sitä, mitä tehdään, että sitä, miksi biohakkerointia tehdään. Biohakkeroinnin ytimessä on tiedon hankkiminen itsestä mittauksin, kokeiluin ja teknologisin välinein. Elämäntyyliä harjoitetaan arkielämässä soveltamalla tätä tietoa terveydellisiin kokeiluihin. Biohakkeroinnissa muodostetaan palautesilmukka (feedback loop), joka alkaa tiedon saamisesta, jatkuu tiedon soveltamiseen, toimenpiteiden eli terveyskokeilujen tulosten tarkkailuun ja toiminnan uudelleenohjaamiseen tämän pohjalta.
Esittelen tässä artikkelissa tutkimustuloksiani biohakkeroinnista biopoliittisina kontrollitoimenpiteinä. Biopolitiikan tematiikka yhdistyy sosiologian kentällä Michel Foucault’n ja hänen seuraajiensa tuotantoon. Biopolitiikka on toimintaa, joka sekaantuu biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen elämään. Biopolitiikka on elintoiminnoilla ja erilaisilla elämänprosesseilla leikittelyä ja kokeilemista. Se jakaantuu kolmeen eri toimintatapaan, joita ovat elämän ja elävien kaitseminen, niiden vitaalisuuden hyödyntäminen ja näiden ottaminen teknologisesti muokattaviksi. Elävistä ihmisistä hankitaan tietoa, ja tietoa sovelletaan tekniikoiksi, joilla hallitaan elämää ja eläviä. Nämä tekniikat mahdollistavat ihmisille itsereflektiota ja sillä suunnattavaa toimintaa ja tavoitteita. (Helen 2016, 87.)
Jill Walker Rettberg (2014, 62–64) on tutkinut itsen mittaajia, ja tutkimuksessaan Walker Rettberg esitti mittaamisen ja tiedonhankinnan olevan kontrolliin tähtäävää toimintaa. Kyky mitata jotain antaa ihmiselle tunteen kontrollista. Tällöin ihminen voi työskennellä kyseisen asian parantamiseen, oli kyseessä vaikkapa terveys tai tuottavuus. Mittauslaitteet muodostavat itsen representaatioita, jotka ovat sekä tarkkoja että hyvin kapeita. Nämä kvantitatiiviset itsen representaatiot voivat koskea esimerkiksi askelmääriä, sijaintia tai sydämen iskuja. Kvantitatiivisissa muodoissa, kuten numeroina, valintaruutuina tai graafeina esitetty tieto ei ole täysin objektiivista, mutta esittämisen muoto antaa vaikutelman objektiivisuudesta. (emt. 62–64.)
Biohakkeroinnin kentällä ihminen esitetään kokonaisuutena, jonka toimintoihin pyritään tekemään vitaalisuutta ylläpitäviä vaikutuksia. Tieteellinen tieto ja mittaukset ovat ensisijaisia tiedonhankinnan muotoja. Biopolitiikan näkökulmasta tarkasteltuna biohakkeroinnille olennaista on ihmiskehon ja -mielen vitaalisuutta koskevan tiedon nostaminen ihanteeksi ja sen tiedon soveltamismuotojen jakaminen. Tieto mahdollistaa kontrollitoimenpiteiden tekemisen.
Biopoliittisesti tarkasteltuna kontrolli alkaa minuudesta: sen suorituskyvyn, tuottavuuden ja kykyjen kontrolloimisesta. Kontrolli edellyttää itseymmärrystä, jota itsen mittaamisen kulttuuri suosii hankittavan teknologisesti mitattavassa muodossa. Biopolitiikan ja biovallan toiminnot eivät ole suoran, pakottavan kurin välineitä vaan ne mukailevat uusliberaaleja arvoja vapaasta valinnasta ja palkitsemisesta. Itsen mittaamisen kontekstissa itsen hallitseminen ja kurinalaisen elämän harjoittaminen palkitaan esimerkiksi kehon ulkonäön parantumisella tai terveellisemmällä elämällä. Useat hyvinvointi- ja liikuntasovellukset tarjoavatkin palkintoja, kuten virtuaalisia mitaleja tiettyjen ennalta määriteltyjen tavoitteiden täyttämisestä. (Ajana 2017.)
Kontrollin käytännöt biohakkeroinnin harjoittajilla
Toteutin aineistoni analyysin abduktiivisella eli teoriasidonnaisella sisällönanalyysillä. Kyseinen metodi on teorialähtöisen ja aineistolähtöisen sisällönanalyysin välimaastoa, jossa tasapainotellaan teorialähtöisten tulkintojen ja aineiston sisältöjen huomioimisessa. Puhe kontrollista ilmeni haastatteluissa usein eksplisiittisestikin ilmaistuna biohakkeroinnin piirteenä. Haastattelemani henkilöt biohakkeroivat pääasiassa liikunnan, unen ja ravinnon parissa tehtyjen kokeilujen muodoissa.
Jokainen haastateltava mittasi itseään älykellolla, pääasiassa unta ja palautumista mittaavalla älysormuksella tai muilla laitteilla, kuten kehon ryhdin tilaa tarkkailevalla anturilla tai sydämen sykevälivaihtelua mittaavalla vyöllä. Yleisiä olivat myös neurologisiin ja kognitiivisiin toimintoihin suuntautuvat toimenpiteet, kuten meditaatio, nootroopit eli ”älylääkkeet”. Terveysorientoituneet toimet ajoivat usein muita välineellisiä tavoitteita. Uni, ravitsemus ja liikunta ilmenivät osaltaan myös välineinä paremman kognitiivisen ja neurologisen suorituskyvyn saavuttamiseen. Kaksi tutkimukseen osallistunutta kertoivatkin harjoittavansa nk. neurohakkerointia omiin neurologisiin vaivoihinsa ja saaneensa tämän kautta huomattavia parannuksia arkiseen toimintakykyyn. Kontrolli ilmeni biohakkereiden kertomuksissa yksilöllisenä asenteena ja käytännön toimintana.
Itsen kontrolli on myös olennaisesti yhteiskunnallinen ilmiö. Valta ja kontrolli on siirtynyt suvereenin valtion alalta lähemmäksi kansalaista, ideaalia, jossa yksilö kontrolloi itseään. Yksilöt kontrolloivat itseään vapaaehtoisesti vastaamalla tieteellisiin ja kulttuurisiin normeihin itsekurin ja itsen tarkkailemisen keinoin, erityisesti liittyen kehollisiin asioihin kuten hygieniaan, seksuaalisuuteen ja terveyteen. Viime vuosisatojen aikana Euroopassa on nähty pakottavien kontrollimekanismien vähentymistä sekä yksilöllisen itsekurin muodossa tehtävän sosiaalisen kontrollin lisääntymistä. (Pylypa 1998, 21–22.) Kontrollin kysymykset ilmenivät aineistossani paikoin suoraan ilmaistuina tarpeina.
T2: (…) en oo koskaan kokenu, että mulla on hirveetä kontrollin tarvetta muihin ihmisiin, mutta mä oon kyllä kokenu aina, että jonkinlainen kontrollin tarve omaan itseen on ja se on varmaan tullu juuri siitä, et mä oon huomannu, että jos en jollakin tavalla asioita seuraa tai tee systemaattisesti niin välttämättä se, sillä ei oo toivottua lopputulos. Niin tähän liittyy ehkä semmonen ajatus, tämä ei oo kovin loppuun asti mietitty kela, mutta viime aikoina oon pohtinu, että meillä on vähän niinku, joku asia voi samaan aikaan olla lahja tai kirous. Ite voi vähän vaikuttaa siihen, että kumpi se on.
Kontrollia harjoitetaan yksityisessä elämässä, mutta sillä on kytkentöjä historiallisiin ja yhteiskunnallisesti muotoutuneisiin ihanteisiin. Neoliberaalin biovallan aikana digitaaliset itsen mittaamisen laitteet toimivat Rachel Sandersin (2016) mukaan biovallan harjoittamisen muotoina. Tämä biovalta välittyy asiantuntijatiedon kautta ja mobilisoi ajatuksia kehollisesta tyytymättömyydestä ja patologiasta samalla toimeenpannen normeihin vastaamiseen suuntautunutta käyttäytymistä. Itsen mittaamisen teknologiat sulauttavat Sandersin mukaan biovallan käytäntöjä ihmisten elämään tarjoamalla tiedon hankkimisen, terveyden optimoimisen ja toiminnan säätelemisen valmiuksia.
T1: Sillä [biohakkeroinnilla] pystyn just itelle asettamaan tavotteita ja seuraamaan kehitystä. Biohakkeroinnilla pystyy olemaan vähän niinku itsensä valmentaja. On joku, joka pitää niitä tavotteita ja kertoo, että mitä pitää tehä ja miten pitää tehä ja teenkö tarpeeks ja. (…) Enemmän käytän mediaa semmoseen itsensä valmentamiseen ehkä. Mää pyrin oppimaan sieltä asioita, miten mää kehitän ihteeni ja sitten mä seuraan sitä kehitystä näillä laitteilla.
Nykyaikainen neoliberalistinen talous keskittyy ennen kaikkea tehostamiseen. Tehostaminen ulottuu yksilöiden toimintaan kansanterveydellisinä vaateina oman ruumiin tehostamisesta. Tämänlainen ajattelumalli pyrkii tekemään yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi myös ihmisiä omaksi kuvakseen. Tällaista ihannetta toteuttava yksilö on suomalaisten kirjoittajien oivallisen tiivistelmän mukaan ”fyysisesti optimaalisesti viritetty, ulkomuodoltaan virtaviivainen, yrittäjäeetoksen sisäistänyt, vastuullinen ja yhteiskunnalle halpa”. (Eskelinen, Harjunen, Hirvonen & Jokinen 2017, 7–8.)
Yksi kontrollin tavoitteluun kytkeytyvä teema oli riskien hallittavaksi tekeminen. Kontrolli suuntautuu nykyhetken hyötyjen sijasta tulevaisuuden epäsuotuisten terveydellisten seurausten hallinnointiin. Tieto, kontrolli ja riskit muodostavat kolmijaon, jossa kukin vahvistaa toistaan. Tieto riskeistä omien sukurasitteiden tai geenitestien perusteella loi yhden taustatekijän kontrollin tarpeelle. Biohakkerointi esiintyi aineistossani myös konkreettisten terveysriskien hallintana.
T2: Mä uskon, että sieltä [biohakkeroinnista] löytyy mahollisesti semmosia keinoja, millä mä voin ainakin vaikuttaa todennäköisyyksiin. Tää liittyy ehkä omaan semmoseen elämänasenteeseen, että uskon enemmän siihen todennäkösyyksiin vaikuttamiseen. Mä en voi lopulta päättää, osuuko mun omalle kohalle jotain hyvää tai huonoa, mutta mä voin vaikuttaa siihen, millä todennäköisyydellä.
Tulevaisuuden riskien ja terveyden säätelemisessä olennaisessa roolissa ovat oma perehtyneisyys ja arjen toimenpiteet. Nykyajan lääketieteessä sairauksien hoitamisen rinnalle ovat nousseet merkittävinä prioriteetteina ennaltaehkäisytoimet ja tulevan sairaudentilan arviointi ja hallinta. Terveydelliset kokeilut edellyttävät tämän harjoitetun kontrollin tekevän vakaat olosuhteet ihmisen elämään tällä hetkellä, mutta toiminta suuntaa tulevaisuuteen ennakoivana kontrollina. Kontrollitoimet tekevät tulevaisuutta hallittavaksi riskien ja alttiuksien arvioinnilla sekä erilaisin interventioin. (Helen 2013, 332–336.)
Biohakkerointi on määrätietoista terveyden arviointia, hallintaa ja parantelua. Jotkut haastateltavistani ilmaisivat kuitenkin tietynasteista erottautumista biohakkerointikulttuurin stereotyyppiin täydellisen kurinalaisesta yksilöstä. Kuva tyypillisestä biohakkerista esittäytyy kurinalaisuudessaan liiallisena. Eronteot biohakkeri-identiteettiä kohtaan ilmenivät aineistossani liittyen itsekurin ja kontrollin teemoihin.
T5: Mä jotenki nää, että jos mä olisin sellanen varsinainen hc biohakkeri nii mä olisin jotenki tosi kurinalaisesti jotain. Et mä esimerkiksi jotenkin hilluisin avannossa ja mittailisin sen jälkeen mun sykkeet ja vetäisin korrelaatiot siitä mun yöuniin. Ja tekisin sitä lähes päivittäisellä tasolla. Mut sit mä jotenkin nään, että kun on tämmönen perus tallaaja, joka silleen on kiinnostunut aiheesta, mut se ei jotenki oo se elämän. Tai tavallaan ei suorita sitä sellasta optimaalista tasoa. Niin siinä mielessä en tunne itteeni varsinaiseks biohakkeriks.
Biohakkerointi ilmeni kaikkiaan aineistossani harjoittajiensa elämänlaatua parantaneena tekijänä, pienin varauksin. Jonkinlaisessa ”täysiasteisessa” biohakkeroinnissa esiintyi haastateltavien käsityksissä jotain sellaista, johon pitää etäisyyttä. Useampi haastateltava kertoi mittaamisen menevän välillä liiallisuuksiin. Suhde biohakkerointiin elämäntyylinä muotoutuu yksilöllisesti, omien luonteenpiirteidenkin vaikutuksesta. Perfektionismiin taipuvainen ihminen saattaa löytää perfektionismilleen uuden ja sitä vahvistavan muodon biohakkeroinnista. Tai kuten haastateltavani T2 asian näppärästi ilmaisi:
T2: (…) jos on semmonen henkilö, että menee asiat suorittamiseksi niin se saattaa sitä työkalusta ei tulekaan renki vaan isäntä. Oon kyllä pyrkiny siihen, että minun suhde Oura-älysormukseen ei oo samanlainen ku Frodolla valtasormukseen (naurua).
Santtu Paananen, Itä-Suomen yliopisto, sosiologia
LÄHTEET
Ajana, Btihaj. 2017. “Digital health and the biopolitics of the Quantified Self”. Digital Health 3, 1–18.
Arina, Teemu; Halmetoja, Jaakko & Olli Sovijärvi. 2017. Biohakkerin käsikirja : päivitä itsesi ja vapauta sisäinen potentiaalisi. Helsinki: Biohacker Center BHC Oy.
Eskelinen, Teppo; Harjunen, Hannele; Hirvonen, Helena & Eeva Jokinen. 2017. “Alkusanat”. Teoksessa Tehostamistalous, toimittanut Teppo Eskelinen, Hannele Harjunen, Helena Hirvonen & Eeva Jokinen. University of Jyväskylä. 5–16.
Helén, Ilpo. 2013. “Elämän politiikka biologisen muokattavuuden aikakaudella: Ensimmäinen kartoitus”. Sosiologia 50:4.
Helén, Ilpo. 2016. Elämän politiikat – Yhteiskuntatutkimus Foucault’n jälkeen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Härkönen, Tiina & Mira Nupponen. 2020. ”Hyvinvointimittaamisessa piilee mahdollisuuksia uusiin innovatiivisiin palveluihin”. https://www.sitra.fi/artikkelit/hyvinvointimittaamisessa-piilee-mahdollisuuksia-uusiin-innovatiivisiin-palveluihin/ (Luettu 10.11.2020).
Pylypa, Jen. 1998. “Power and Bodily Practice: Applying the Work of Foucault to an Anthropology of the Body”. Arizona Anthropologist 13, 21–36.
Sanders, Rachel. 2016. “Self-tracking in the Digital Era: Biopower, Patriarchy, and the New Biometric Body Projects”. Body & Society 23:1, 36–63.
Walker Rettberg, Jill. 2014. Seeing Ourselves Through Technology: How We Use Selfies, Blogs and Wearable Devices to See and Shape Ourselves. Iso-Britannia: Palgrave Macmillan.
