Yhteisöllisyys ennen ja nyt
Yhteisöllisyys on perinteisesti ollut sosiologiassa erittäin keskeinen käsite ja kiinnostuksen kohde. Monille sosiologian opiskelijalle lienevätkin tuttuina asioina Tönniesin gemeinschaft ja gesellschaft käsitteet sekä Simmelin kirjoitukset suurkaupunkien yhteisöllisyyden muodoista. Monet yhteisöllisyyttä käsittelevät sosiologiset tekstit ovatkin, Tönniesin tapaan, käsitelleet erontekoa entisen ja nykyisen yhteisöllisyyden välillä. Zygmunt Bauman on myös antanut oman osansa tähän keskusteluun eronteollaan jäykkään ja notkeaan moderniin sekä naulakkoyhteisöllisyytensä käsitteellä. Kirjassaan Notkea moderni (2002) Bauman vertaa yhteisöllistä muutosta muutoksena jäykästä paikallaan pysyvästä vakaasta aineesta, jatkuvassa muutoksentilassa olevaan notkeaan ja nestemäiseen aineeseen. Jäykän modernin aikana yhteisöt olivat kiinteitä ja pitkäikäisiä rakenteita, mihin yksilöt saattoivat kuulua jo ennen syntymäänsä ja pysyä niiden jäseninä koko elämänkaarensa ajan. Aika oli näille yhteisöille huomattavasti merkityksettömämpää, verrattuna nykyisiin notkean modernin yhteisöihin. Yhteisöt pysyivät liikkumattomina ja samanlaisina vuodesta toiseen tuoden siihen kuuluville ihmisille turvaa sekä mahdollisuuden rakentaa omaa identiteettiä niiden varaan. Notkean modernin aika on pikkuhiljaa sulattanut nämä kiinteät yhteisön rakenteet notkeiksi verkostoiksi, millä ei enää ole tarkkaa muotoa, sen ollessa jatkuvassa muutoksen tilassa. Yhteisöt ovat notkeassa muodossaan hetkellisiä ilmiöitä yksilöille, niiden vaihtuessa tiheään tahtiin. Niistä poistutaan tietyn ajan kuluessa, liitytään uusiin ja taas poistutaan. Bauman käyttääkin tämän kaltaisesta yhteisöllisyydestä käsitettä naulakkoyhteisöllisyys, jossa yhteisöt nähdään kuin naulakoita, joissa omaa takki pysyy vain hetken siirtyäkseen sitten taas uuteen naulakkoon.
Ajallisen ulottuvuuden lisäksi, myös tilallinen ulottuvuus näyttäytyy notkealle ja jäykälle modernille erilaisena. Jäykän modernin yhteisöllisyyden muodot ovat tiukasti paikkaan sidoksissa kiinteän rakenteensa vuoksi. Notkealle yhteisöllisyydelle taas tilallisuus on pienemmällä painoarvolla. Yhteisöt kykenevät elämään esimerkiksi internetin välityksellä paikasta riippumatta. Myös ihmiset ovat alkaneet liikkua nopeammin ja useammin kuin koskaan ennen ja se asettaa vaatimuksia myös yhteisöjä kohtaan. Tiettyyn paikkaan sidoksissa olevat yhteisöt eivät enää toimi modernin maailman liikkuville ihmisille, joiden elämä ei enää pysy pelkästään yhteen paikkaan sidottuna. Siten myös yhteisöjen on kyettävä liikkumaan, jotta nämä liikkuvat ihmiset kykenevät olemaan osa niitä. (Bauman 2002, 7–23.)
Camino de Santiago
Yhtenä esimerkkinä Baumanin kuvaamasta yhteisöllisyydestä voisi pitää Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin ympärille muodostunutta yhteisöä. Kyseinen pyhiinvaellusreitti on ollut olemassa tuhansia vuosia, alkaen aina vuosina 792–842 tapahtuneesta Pyhän Jaakobin luiden löydöstä. Löytö aloitti pitkälle kestäneen perinteen pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostellan katedraaliin, jonne kyseiset luut saivat leposijansa. Pyhiinvaellus houkuttelee vuosittain tuhansia ihmisiä eripuolelta maailmaa jatkamaan jo yli 1 000 vuotta vanhaa perinnettä saaden heidät kävelemään useita satoja kilometrejä Espanjan maaperällä, uhraten noin kuukauden omasta elämästään sekä antautuen kovan fyysiseen ja henkisen rasituksen uhriksi. Suurin osa näistä ihmisistä eivät ole kokeneita vaeltajia, eivätkä monet heistä ole edes erityisen hyvässä kunnossa. Monet ovat yli 60-vuotiaita eikä heillä ole välttämättä takanaan yhtäkään aikaisempaa vaelluskokemusta. Nämä pyhiinvaeltajat ovat tavallisia ihmisiä, toimistotyöntekijöitä, eläkeläisiä sekä opiskelijoita, jotka ovat syystä tai toisesta antaneet itselleen tehtäväksi saavuttaa Pyhän Jaakobin luiden leposijan. (Lozano, 1995.)
Vuoden 2013 kesällä kuuluin myös itse näiden pyhiinvaeltajien joukkoon. Matkalle lähdin täysin yksin ja vaellukseni alun vietin pitkälti omissa oloissani majailen. Huomasin kuitenkin hyvin nopeasti, että Pyhän Jaakobin pyhiinvaellus on monelta osin syvästi yhteisöllinen kokemus. Vaikka matkaan lähtisikin yksi, on yksin jääminen lähes mahdotonta. Päivittäiset kävelyt on vielä helppo järjestää siten, että muiden seuran saattaa välttää, mutta viimeistään päivän määränpään saavutettua ja kirjauduttua pyhiinvaeltajille tarkoitettuun majapaikkaan, alkaa yhteisöllisyys kukoistaa. Ihmisiltä löytyy hyvin harvoin energiaa lähteä tutkimaan sen kertaisen määränpäänä kaupunkia tai kylää tarkoin, sillä sinne saavuttua on takana jo voinut olla useiden kymmenien kilometrien kävely. Myös yleinen fyysinen rasitus ja voimien säästely huomisen koitosta varten rajoittaa halua lähteä kovin pitkälle majapaikan lähiympäristöstä. Monet jäävätkin loppupäiväksi huoltamaan itseään sekä varusteitaan, käyden vain ostamassa lähikaupasta eväitä huomista varten.
Kaikista yleisen majapaikka pyhiinvaeltajille ovat alberguet, joihin jokainen pyhiinvaeltaja voi majoittua yhdeksi yöksi. Tyypillinen albergue on hostellin kaltainen paikka, jossa voi levätä, tehdä ruokaa sekä käydä peseytymässä. Pyhiinvaeltajille ne ovat hyvin omalaatuisia sosiaalisia tiloja: siellä syödään, tutustutaan muihin vaeltajiin ja kerrotaan tarinoita tähänastisesta matkasta sekä tulevista suunnitelmista. Oltuani pyhiinvaelluksellani jonkin aikaa, alkoivat tietyt kasvot muodostua tutuiksi, sillä albergueita on vain tiettyjen välimatkojen välillä ja pyhiinvaeltajista aina löytyy yksilöitä, jotka kulkevat samaa tahtia, löytäen sitten toisensa aina samoista albuergeista.
Elämäni pyhiinvaeltajana alkoikin muistuttaa monelta osin Baumanin kuvailemaa jäykän modernin yhteisöjä. Camino de Santiagon yhteisö on ollut olemassa jo tuhansia vuosia ja vaikka en siihen heti synnyttyäni kuulunutkaan, tuli minusta sen jäsen heti päätettyäni saavuttaa Santiago de Compostellan katedraalin, halusinpa sitä tai en. Yhteisö on myös syvästi sidottuna paikkaansa Espanjan maaperällä, eikä se voisi mitenkään olla olemassa täysin riippumatta siitä. Samaten yksittäisiä pyhiinvaeltajia yhdistää moni jäykän modernin yhteisöllisyyden aspektit, kuten yhteiset päivittäiset rutiinit. Kaikista eniten jokaista pyhiinvaeltajaa kuitenkin yhdistää se yhteinen tavoite saavuttaa Santiago de Compostellan katedraali. Camino de Santiago kulkijoita yhdistävää täten yhteiset rutiinit, asuinpaikat, tilat sekä tavoitteet. Näin on vain harvoin, jos koskaan, Baumanin kuvaamissa notkean modernin yhteisöissä.
Pyhiinvaelluksen kahdet kasvot
Mutta, kuten sosiologisissa teorioissa yleensäkin, edellä tehty vertaus jäykkään moderniin ei heijasta täysin todellisuutta. Eronteko jäykkään ja notkeaan moderniin on pohjimmiltaan karkea yritys hahmottaa sosiaalista maailmaa tietystä näkökulmasta, eikä se mitenkään voi kertoa meille kaikkea niinkin laajasta ja monimutkaisesta aiheesta kuten yhteisöllisyydestä. Pyhän Jaakobin pyhiinvaelluksen ympärille syntynyt yhteisö on luonteeltaan kaksinainen ja sitä voi yhtä hyvin pitää myös esimerkkinä notkeasta modernista sekä naulakkoyhteisöllisyydestä. Itselleni tämä pyhiinvaellus näyttäytyykin esimerkkinä siitä, miten entinen jäykkä yhteisöllisyys, joka on ajasta riippumaton sekä sidoksissa tiettyyn paikkaan, muuttuu lopulta notkean modernin kaltaiseksi yhteisöksi, joka on hyvin riippuvainen ajastaan, mutta riippumaton paikastaan.
”Pyhän Jaakobin pyhiinvaellus alkaa silloin kun se loppuu.” Kuulin edellisen toteamuksen useaan otteeseen matkani aikana, mutta vasta jälkikäteen sisäistin kunnolla sen merkityksen. Pyhienvaellusta kulkiessani, sen luonne oli minulle tyystin erilainen sen jälkeiseen aikaan verrattuna. Aluksi se oli niistä useista eri rutiineista koostuva elämäni. Elin tässä pienessä rutiinien täyttämässä maailmassa ensin heräämällä aikaisin aamulla, jonka aloitin välittömästi pakkaamalla reppuni. Seuraavaksi aloitin päivän kävelymatkani, joka kesti noin kahdeksan tai kymmenen tunnin verran. Lopulta saavutettuani päivän päämääräni, huolsin loppupäivän itseäni ja varusteitani sekä juttelin muiden pyhiinvaeltajien kanssa. Tämä toistui uudestaan ja uudestaan hyvin samanlaisena päivästä toiseen aina loppuun asti. Suhteellisen samanlaisena matka näyttäytyi myös monelle muulle kanssa pyhiinvaeltajilleni. Nyt kun en enää elä tuota rutiinien elämää, on suhteeni koko asiaa muuttunut täysin perustavanlaatuisesti. Se ei ole minulle enää yhteisö samassa mielessä kuin matkani aikana, mutta se on minulle vieläkin yhteisö. Baumanin (2002, 23) mukaan yksi notkean modernin vaikutus yhteisöihin on sen pyrkimys raivata tieltään kaikki sosiaalisten siteiden tiheät verkostot, varsinkin jos ne paikantuvat jollekin tietylle alueelle. Se tekee yhteisöistä oman individualismin rakentamisprojekteja (Bauman 2002, 202) ja juuri sellaiseksi tämä yhteisö minulle muuttui. Juuri tämän kaksoisluonteen takia, Pyhän Jaakobin pyhiinvaellus on minulle ainutlaatuinen ja merkityksellinen yhteisö. Siellä ollessani se oli juuri tuo sosiaalisten siteiden tiheä verkosto, joka paikantuu tietylle tarkasti rajattavalle alueelle, mutta kotiin palaamisen jälkeen pyhiinvaelluksen paikka sekä siellä muodostetut tiheät verkostot katosivat sekä menettävät entisen muotonsa. Se muuttui minulle notkean modernin kaltaiseksi projektiyhteisöksi, jonka tehtävänä on muodostaa omaa identiteettiäni sekä itselleni että muille.
Lähtiessäni pyhiinvaellukselleni, ei sillä ollut itselleni kovinkaan suurta symbolista tai henkistä merkitystä. Ajatus yksinkertaisesti kiehtoi minua itseni koettelemisen mielessä. Halusin tietää kykenisinkö kestämään Camino de Santiagon fyysiset sekä henkiset koitokset. Kun lopulta huomasin selvinneeni niistä ja palattuani taas arkiseen elämääni opiskelujen pariin, huomasin kokemukseni merkityksen kasvaneen itselleni. Pyhiinvaellus todella tuntuu alkavan vasta kun se loppuu ja ilmiö on jäänyt pahasti häiritsemään sekä kiehtomaan minua. Matkaan lähtevien pyhiinvaeltajine määrä on kasvanut huimasti viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuonna 1986 Santiagossa rekisteröityi vain 2 491 pyhiinvaeltajaa, mutta heidän määränsä on tähän päivään asti jatkanut tasaista kasvuaan. Vuonna 2012 heitä oli jo 192 448 kappaletta ja pelkästään 2013 Kesäkuussa 29 374 pyhiinvaeltajaa ilmoittautui pyhiinvaeltajien toimistossa. (Pilgrims’ Office, 2013.)
Mikä on modernina aikana saanut näin massiivisen määrän ihmisiä jättämään arkisen elämänsä taakseen ja ryhtymään pyhiinvaeltajaksi? Ehkä pyhiinvaelluksen keskiössä on nykyään juuri tuon entisen jäykän modernin yhteisöllisyyden kokeminen, mikä on nykyisessä notkeassa modernissa häviämässä. Siellä voi todella tuntea kuuluvansa yhteisöön, joka tulee olemaan siellä päivästä toiseen ja jossa eläminen on hyvin ennustettavaa. Siellä jokainen tietää oman paikkansa, tehtävänsä ja jokaisella on tarkka päämäärä saavutettavana. Notkean modernin aikana ihmiset eivät enää voi kokea tuota jatkuvuutta tai varmuutta omissa yhteisöissään. Baumanin Notkea moderni-kirjaa lukiessa saakin usein hyvin murheellisen kuvan nykyisistä yhteisöistä. Notkean modernin yhteisöt ovat luonteeltaan hetkellisiä, epävakaita ja turvattomia (Bauman 2002). Lopulta myös Pyhän Jaakobin pyhiinvaellus muuttuu notkean modernin mukaiseksi yhteisöksi, mutta sen pienen hetken ajan, kun pyhiinvaeltaja elää sen elämää, voi kokea jotain mikä on jo lähes mahdotonta notkean modernin arkiympäristössä. Tämä voi juurikin olla se kokemus, minkä kuullessaan yhä useampi on valmis heittäytymän Camino Santiagon koeteltavaksi, jotta myös he pääsisivät osalliseksi tuosta kokemuksesta.
Aleksi Suuronen
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston sosiologian opiskelija
Lähteet:
Bauman, Z. (2002). Notkea moderni. Tampere: Vastapaino.
Lozano, M. B. (1995). The road to Compostela. UNESCO Courier, Vol. 48, Issue 5.
Pilgrims’ Office. (2013). Pilgrim statistics. Santiago de Compostela: Pilgrims’ Office. (Viitattu 21.11.2013)