Sekä muuttoliike että huoli nuorten työllisyydestä ovat suomalaisen politiikan ikuisuuskysymyksiä. Nuorisotutkimuksen ja muuttoliiketutkimuksen maailmat ovat kuitenkin pitkään olleet erillään. Miten näiden kahden tieteenalan etäisyyttä voisi kuroa umpeen?
Miksi nuorten muuttoliike on kiinnostava kysymys?
Muuttoliike, tai sen oletettu vähyys, herättää Suomessa aina aika ajoin keskustelua. Puhutaan kohtaanto-ongelmasta, eli siitä, että potentiaaliset työntekijät ja työpaikat ovat sijoittuneet eri puolille Suomea (Hynninen 2007, 507). Usein esitetään, että sosiaaliturvajärjestelmä passivoi ihmisiä, ja saa heidät jäämään kotiseuduilleen. Samoja argumentteja käytetään myös Suomen ulkopuolella selittämään eurooppalaisten matalaa liikkuvuutta suhteessa yhdysvaltalaisiin. (ks. esim. Hassler et al. 2005, Faini et al. 1997.)
Tosiasiallisesti suomalaiset ovat kuitenkin ainakin eurooppalaisten keskuudessa varsin liikkuvaista väkeä, ja Suomessa muutetaan muita pohjoismaita enemmän töihin liittyvistä syistä (Holm, Nivalainen, Volk 2008, 22-23). Ehkäpä juuri tästä johtuen jo 1980-luvulta lähtien on myös kannettu huolta väestön liiallisesti keskittymisestä kasvukeskuksiin (Korkiasaari 1991, 1-2).
Suomalainen muuttoliikekeskustelu sisältääkin eräänlaisen poliittisen paradoksin: toisaalta halutaan, että ihmiset muuttavat töiden perässä, mutta tosiasiallisen muuttoliikkeen suuntaan ei olla tyytyväisiä. Muuttoliikekeskustelu onkin yksi suomalaisen politiikan ikuisuuskysymyksistä.
Huoli nuorten työttömyydestä ja syrjäytymisestä on toinen ikuisuuskysymys. Viimeisin tämän huolen aalto nousi pinnalle, kun OECD:n tulosten mukaan noin 25 prosenttia suomalaisista nuorista on syrjäytyneitä. (Helsingin Sanomat 15.9.2016.) Olisi toki syytä muistaa, että OECD:n määritelmän mukaan kuka tahansa, joka ei ole töissä tai opiskele on syrjäytynyt (OECD). Tarkkoja määritelmiä tärkeämpää onkin ehkä se, että aihe herättää huolta.
Tämä tekee nuorten muuttoliikkeestä, erityisesti työhön liittyvästä liikkuvuudesta, kiinnostavan kysymyksen. Voisi helposti olettaa, että aihetta olisi tutkittu paljon. Kerätessäni lähteitä aihetta käsittelevää graduani varten törmäsin kuitenkin siihen, että nuorten muuttoliikettä on tutkittu paljon vähemmän kuin oletin.
Väestö- ja taloustieteellisessä muuttoliiketutkimuksessa nuoret puristuvat vain yhdeksi ikäluokaksi muiden joukossa. Nuorisotutkimuksen sisällä nuorten muuttoliikettä on tutkittu hyvin erilaisissa konteksteissa käyttäen laadullisia menetelmiä, ja jonkinlainen yleisempi nuorten muuttoliikkeen teoria on ollut muotoutumassa vasta aivan viime vuosina.
Muuttoliiketutkimuksella ja nuorisotutkimuksella on opittavaa toisistaan. Nuorisotutkimus voi tarjota muuttoliiketutkimukselle nyanssirikkaampaa tietoa juuri nimenomaan nuorten muuttoliikkeeseen- ja halukkuuteen liittyvistä tekijöistä. On helppo kuvitella, että eri tekijät saattavat olla tärkeämpiä eri ikäryhmien muuttopäätöksille. Toisaalta muuttoliiketutkimuksen tilastollinen lähestymistapa tarjoaa nuorisotutkimukselle uusia työkaluja ja uusia keinoja tehdä vertailevaa tutkimusta. Tavoitteena on siis kahden melko eri maailmassa eläneen tieteenalan hedelmällinen ykseys.
Muuttoliike ja muuttohalukkuus
Kuten monissa muissakin asioissa, on tämänkin aiheen suhteen liikkua yleisestä kohti yksityiskohtaisempaa. Aloitetaan tarkastelu siis yleisen väestötieteellisen muuttoliike- ja muuttohalukkuustutkimuksen esittelyllä.
Muuttoliiketutkimuksella on erittäin pitkät historialliset juuret. Monet muuttoliikkeeseen vielä nykyäänkin vaikuttavat tekijät havaittiin jo 1800-luvun loppupuolella. On hieman harhaanjohtavaa puhua yhdestä muuttoliiketutkimuksesta, sillä tosiasiallisesti muuttoliiketutkimuksen kenttä on erittäin hajanainen, eikä mitään yhtä kaikkea yhdistävää muuttoliiketutkimuksen teoriaa ole onnistuttu luomaan. Muuttoliiketutkimuksissa on tutkittu sekä muuttoliikkeen syitä että seurauksia, ja lisäksi teorioita mahdollista luokitella hyvin eri tavoin. (Korkiasaari & Söderling 2007.)
Muuttoliiketutkimusta yhdistää kuitenkin eräs näkökulma, jota kutsutaan työntö-veto-malliksi. Työn-veto-mallin mukaan muuttokäyttäytymiseen vaikuttavat tekijät voidaan jakaa neljän ryhmään: lähtöalueen työntäviin, tuloalueen vetäviin, väliintuleviin tekijöihin sekä yksilöllisiin tekijöihin. Ajatellaan, että muuton etuja ja haittoja pohtiessaan ihmiset vertaavat lähtö- ja tuloalueen mahdollisuuksia. Yksilölliset tekijät, kuten vaikkapa työllisyys ja terveydentila, vaikuttavat muuttopäätöksiin. Muuttopäätökset eivät siis suinkaan perustu pelkästään alueellisiin tekijöihin. Lisäksi erilaiset väliintulevat tekijät kuten esimerkiksi kustannukset, etäisyys ja saadun informaation määrä vaikuttavat muuttopäätöksiin. (Korkiasaari & Söderling 2007, 246.)
Ikä, sukupuoli, koulutustaso, pääasiallinen toiminta ovat nousseet johdonmukaisesti esille muuttohalukkuuteen ja toteutuneisiin muuttoihin vaikuttavana tekijänä. Tiedetään, että muuttajat ovat usein muuta väestöä nuorempia. Suurinta muuttoalttius on 20-29-vuotiailla. Ikä on erityisen tärkeä käsite elämänvaiheteoriassa, jossa ollaan kiinnostuneita elämän eri nivelkohtien vaikutuksesta muuttoliikkeeseen. Nuorten korkea muuttoalttius selittyykin ainakin osittain sillä, että monet syyt muuttaa kuten opiskelupaikan saaminen ja työelämään siirtyminen osuvat tämän ikäryhmän edustajien kohdalle. Muuttajat ovat usein myös naimattomia, ja myös nuoret ovat vanhempia useammin naimattomia. (Korkiasaari & Söderling, 253-254.)
Koulutustasolla on havaittu olevan erittäin suuri vaikutus toteutuneisiin muuttoihin. Ilmiötä on selitetty esimerkiksi sillä, että korkeasti koulutetut ovat valikoivampia, ja sillä että korkea koulutus kielisi yleisestä korkeasta motivaatiosta (Hensen et al 2009, 668-670). Lisäksi koulutus on helpommin siirrettävää inhimillistä pääomaa kuin esimerkiksi kokemus juuri tietystä työpaikasta (Holm, Nivalainen, Volk 2008, 42).
Työttömien ja työllisten muuttoliike tiedetään erilaiseksi. Työttömät muuttavat enemmän pakosta, ja työllisten työnhaku tyrehtyy helposti laman aikana (Böckerman 2001). Työttömät, erityisesti nuoret työttömät, muuttavat enemmän kuin muut (Holm, Nivalainen, Volk 2008, 45).
Muuttohalukkuustutkimus on muuttoliiketutkimuksen pienempi osa-alue, missä keskitytään nimenomaan muuttohalukkuuden tutkimiseen. Muuttohalukkuutta on käytetty sekä selitettävänä että selittävänä muuttujana. Tutkimusta on tehty monessa eri maassa melko erilaisista lähtökohdista, ja esimerkiksi muuttohalukkuuden määrittelyyn käytetyt muuttujat ovat vaihdelleet paljon. Muuttohalukkuustutkimuksen tulokset ovat kuitenkin olleet varsin johdonmukaisia, ja yhdenmukaisia toteutunutta muuttoliikettä käsittelevän tutkimuksen kanssa. (ks. esim. Hughes & McCormick 1985, Faini et al. 1997, Burda et al. 1999, Ahn et al.1999 & 2002, Yang 2000, Drinkwater 2003).
Muuttohalukkuudella on ollut muuttoliikettä ennakoivaa voimaa. Espanjalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että vuodessa 1% muuttohalukkaista vaihtoi asuinpaikkaa, kun muuttohaluttomista vain 0,4% vaihtoi. Luvut eivät ole kovin suuria, mutta muuttohalukkaat muuttivat yli kaksi kertaa todennäköisemmin. Lisäksi muuttohalukkailla on havaittu olevan lyhyemmät työttömyysjaksot. (Ahn et al. 2002.)
Urbanismin houkutus – nuorisotutkimuksen perspektiivi muuttoliikkeeseen
Nuorisotutkimuksen sisällä nuorten muuttoliikettä on tutkittu laadullisin menetelmin hyvin erilaisissa konteksteissa. David Farrugia on kuitenkin punonut näitä tutkimuksia yhteen, ja muodostanut niiden peruusteella liikkuvuuspakon (mobility imperative) käsitteen. Liikkuvuuspakon käsitteellä viitataan monimuotoisista ainesosista muodostuvaan nuoria maaseudulta kohti kaupunkeja vetävään ilmiöön. Farrugian mukaan maaseudun nuoria vetää kaupunkeihin taloudellisten tekijöiden lisäksi se, että erilaiset konsumeristiset nuorisokulttuurin ilmentymät ovat keskittyneitä kaupunkeihin. Täten nuorisokulttuuri luo eräänlaisen symbolisen ja affektiivisen vetovoimatekijän kaupunkeihin taloudellisten vetovoimatekijöiden rinnalle. Tämä liikkuvuuspakko, mobility imperative, on Farrugian mukaan globaali ilmiö, ja hän antaa esimerkkejä ilmiöstä ympäri maailmaa. (Farrugia 2015)
Farrugian mukaan liikkuvuuspakolla on kolme eri ulottuvuutta. Ensimmäinen ulottuvuus on rakenteellinen ulottuvuus, joka käsittää taloudelliset rakenteet joissa maaseudun nuoret ovat kiinni. Toinen ulottuvuus on symbolinen ulottuvuus, jossa maaseudun nuoret osallistuvat kaupunkikeskeiseen, konsumeristiseen nuorisokulttuuriin. Kolmas ulottuvuus on eräänlainen tunneulottuuvuus (non-represantional dimension), jossa maaseudun nuorilla on erilaisia tunnekytköksiä sekä maaseutuun että kaupunkiin. (Farrugia 2015, 848) Näistä kolmesta ulottuvuudesta rakenteellinen ulottuvuus lienee helpointa kytkeä muuhun muuttoliiketutkimukseen.
Maaseudun nuorten liikkuvuuden rakenteelliset tekijät koostuvat Farrugian mukaan useasta eri osatekijästä. Yksi näistä on opiskelu- ja työpaikkojen keskittyminen kaupunkeihin, joka vetää nuoria mukanaan. Tämä nuorten tarvitsemien palvelujen keskittyminen urbaaneihin keskuksiin on osa prosessia, jossa maailmanlaajuiset pääoman ja työvoiman virrat vetävät alueita keskenään epätasapainoon. Pääoman vapaa liikkuvuus on myös johtanut monien entisten teollisuusalueiden rappeutumiseen länsimaissa. Talouskasvu onkin 1980-luvun jälkeen keskittynyt urbaaneille palvelualoille. (Farrugia 2015, 838-839)
Farrugia katsoo muuttoliikkeen suunnan olevan juuri maaseudulta kaupunkeihin. Samanlaisia oletuksia sisältyy myös suomalaiseen nuorisotutkimukseen, ja nämä taustaoletukset mitä luultavammin heijastavat todellisia laajoja urbanisaation trendejä. Suomessa liikkuvuuspakon käsitettä on soveltanut Tomi Kiilakoski (2016), ja hän on myös kritisoinut nuorisotutkimuksen kaupunkikeskeisyyttä. Myös Reunamerkintöjä Hylkysyrjässä-kirjassa (2016) käsitellään osittain nuorten kokemaa pakkoa siirtyä pois kotipaikkakunnalta työn ja koulutuksen perässä.
Tomi Kiilakoski (2016) tutki liikkuvuusteemoja osana Inarin nuoria käsittelevässään tutkimuksessaan. Kiilakosken mukaan liikkuvuus muodosti tärkeän roolin alueen nuorten elämässä. Välimatkat Inarin seudulla ovat pitkiä, ja nuorilla oli vaikeuksia esimerkiksi tavata kavereitaan tai käyttää julkisia palveluita. Monet myös kokivat nuorisokulttuurin ja urbaanien vapaa-ajanviettomahdollisuuksien olevan erittäin kaukana, ja tämä osaltaan rakensin käsitystä Inarista ”kylmänä” ja ”tylsänä” paikkana asua. Monet nuoret päätyivätkin muuttamaan opiskelujen tai työn perässä urbaanimpaan ympäristöön. Inarista pois muuttamisen yleisyys muokkasi nuorten käsitystä ihmissuhteista ja niiden pysyvyydestä. Kiilakoski ei kuitenkaan havainnut varsinaista koettua liikkumispakkoa, mutta toisaalta pitkät etäisyydet, urbaanin nuorisokulttuurin houkutus ja kavereiden poislähtö saattoivat valmistella nuoria muuttoa varten. (Kiilakoski 2016, 37-45.)
Töiden perässä muuttaminen ei suinkaan ole nuorille ainoa syy muuttaa, sillä myös koulutuksen perässä muutetaan. Milka Lampela, Elina Moilanen, Päivi Armila ja Terhi Halonen kirjoittavat Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä-kirjassa toisen asteen koulutuksen perässä muuttavista nuorista.
Suomessa on syrjäisiä alueita, joilla ei ole omaa toisen asteen koulutuksen tarjontaa. Tällaisten alueiden nuoret ovat kasvaneet henkisessä ilmapiirissä, jossa muuttaminen muualle työllistymisen ja itseään kiinnostavan koulutuksen perässä nähdään luonnollisena osana elämänkulkua. Syrjäseudulle jääminen vaatii perusteluja, ja paikoilleen jääminen saatetaan mieltää toimettomuudeksi, jopa ”sossupummina” olemiseksi. (Lampela et al. 2016, 99-103)
Kaikki eivät kuitenkaan halua lähteä, ja harvaan asutun maaseudun oppilaanohjauksessa työskentelevät kantavat huolta nuorista, jotka mieluummin jäävät työttömiksi kotiseuduilleen omasta tahdostaan. On vaikeaa arvioida kuinka monet nuorista ovat tällaisia. Taustalla on ainakin joissain tapauksissa ylisukupolvinen työttömyys: nuori on nähnyt vanhempiensa ja jopa isovanhempiensa pärjäävän työttömänä, ja arvelee pärjäävänsä työttömänä myös itsekin. Poismuuttajat valitsevat kuitenkin varsin usein läheisten kaupunkien tai maakuntakeskusten oppilaitokset. Läheinen on tässä tapauksessa varsin subjektiivinen käsite, sillä tietyillä alueilla maakuntakeskukseen saattaa olla yli sadan kilometrin etäisyys. (Lampela et al. 2016, 103-110)
Mitä muuttoliiketutkimus ja nuorisotutkimus voisivat oppia toisiltaan?
Nuorten muuttoliikettä tutkittaessa olisi hyvä ottaa huomioon sekä laajemman muuttoliiketutkimuksen että nuorisotutkimuksen tieto. Mutta miten yhdistää kaksi tutkimustraditiota, jotka ovat toimineet huomattavan erilaisista lähtökohdista? Ensimmäinen askel on pohtia, mitkä ovat sellaisia tekijöitä, joista ollaan oltu kiinnostuneita molemmissa traditioissa.
Ensimmäisenä nousee esille asuinpaikan vaikutus ja sosioekonomiset tekijät. Nuorisotutkimuksessa alueellinen ja sosioekonominen näkökulma ovat sulautuneet toisiinsa. Farrugian kuvaama liikkuvuuspakon rakenteellinen ulottuvuus olisi muuttoliiketutkimuksen kielellä käännettynä kuvaus erilaisten alueiden työntö- ja vetovoimatekijöistä. Talouden rakennemuutos on tehnyt kaupungeista vetovoimaisia, ja samalla heikentänyt maaseudun kokonaisvaltaista sosioekonomista asemaa. Muuttoliiketutkimuksessa on enemmän eritelty myös yksilöiden sosioekonomisen aseman vaikutusta, esimerkiksi sitä, miten työttömyys tai kuukausitulot vaikuttavat liikkuvuuteen.
Kiinnostus ikää kohtaan yhdistää molempia tutkimustraditioita. Oikeastaan nuorisotutkimus on kiinnostunut juuri tietyn ikäryhmän asioista. Nuorisotutkimuksen sisällä tehdyssä muuttoliiketutkimuksessa ei olekaan tutkittu ikää sinänsä, vaan siihen liittyvien nivelvaiheiden, kuten koulutusasteelta toiselle siirtymisen vaikutuksista. Ikä on ollut muuttoliiketutkimuksessa kiinnostuksen kohteena sekä muuttujana itsessään että elämänvaiheteorian kautta. Elämänvaiheteoriassa ollaan oltu juurikin kiinnostuneita elämän eri nivelvaiheiden vaikutuksista muuttoliikkeeseen. Tässä suhteessa nuorisotutkimus ja muuttoliiketutkimus ovat itse asiassa varsin harmoniset.
Nykyisellä asuinalueella vietetty aika kytkeytyy yhteen sekä ikään että tunnesiteisiin. Nuorisotutkimuksen sisällä ei tietääkseni ole tutkittu asuinajan vaikutusta nuorten muuttamiseen, ehkä senkin takia, että usein nuoret käyvät suhteellisen samoja nivelvaiheita suhteellisen saman ikäisenä. Muuttoliiketutkimuksessa sen sijaan ollaan oltu kiinnostuneita asuinalueella vietetystä ajasta. Tiedetään, että seitsemän vuoden jälkeen ihmisten halukkuus muuttaa alkaa laskea varsin dramaattisesti. Onkin kiinnostava kysymys, miten alueella vietetty asuinaika vaikuttaisi muuttohalukkuuteen juuri nuorten keskuudessa.
Eri tavalla käsitteellistettyjen samanaisten tekijöiden lisäksi löytyy sellaisia tekijöitä, jotka ovat jääneet jommassa kummassa tutkimustraditiossa vähälle huomiolle. Sukupuolen vaikutusta muuttoliikkeeseen on käsitelty melko implisiitisti nuorisotutkimuksen parissa. Farrugia esittelee esimerkkejä tutkimuksista, joissa on keskitytty joko nuorten naisten tai miesten liikkuvuuden syihin tai seurauksiin. Tällaiset tutkimusasetelmat sisältävät oletuksen siitä, että sukupuolten välillä on eroja liikkuvuudessa.
Muuttoliiketutkimuksessa ei vuorostaan ole juurikaan tutkittu symbolisia tai emotionaalisia tekijöitä. Tunnesiteet kyllä kuuluvat esimerkiksi inhimillisen pääoman teorian sisään, jossa ajatellaan, että tunnesiteiden katkeaminen muodostaa ei-taloudellisen kustannuksen muuttajalle. Tästä huolimatta esimerkiksi tunnesiteitä luotaavia kysymyksiä ei ole kehitetty. Juuri nimenomaan nuorten muuttoliikkeestä kiinnostunut tilastollinen tutkimus hyötyisi siitä, mikäli tällaisia tekijöitä kartoittavia kysymyksiä otettaisiin mukaan. Asennekysymysten mittaaminen tilastollisesti ei ole mitään uutta, ja esimerkiksi kaupunkien koettua houkuttelevuutta tai nuorten tunteita omaa asuinympäristöään kohtaan voisi analysoida samankaltaisin keinoin.
Lopuksi
Erilaisista lähtökohdistaan ja poikkeavista metodeistaan huolimatta on mahdollista löytää yhteyksiä muuttoliiketutkimuksen ja nuorisotutkimuksen välille. Molempien traditioiden tyypillisillä lähestymistavoilla on omat soveltuvuusalueensa, ja mielestäni kysymys siitä, olisiko nuorten muuttoliikettä parempi tutkia laadullisesti vai määrällisesti ei ole kovinkaan mielekäs. Tarkempi tutkimuskysymys toki asettaa omat rajoitteensa. Esimerkiksi muuttoliikkeen pitkittäistutkimus on luultavasti helpompaa tilastollisin menetelmin.
Muuttopäätökset ja muuttohalukkuus ovat mielestäni erityisen hedelmällinen kohde molemmille metodeille. Laadullisilla menetelmillä olisi mahdollista pureutua syvemmin tutkimaan esimerkiksi vaikkapa korkeakouluun hakemista harkitsevien nuorten muuttohalukkuutta, tai työttömien nuorten muuttohalukkuutta.
Systemaattisella, tilastollisella muuttohalukkuustutkimuksella sen sijaan saattaisi olla ennakoivaa voimaa, ainakin mikäli aiemmin havaitut tulokset pitävät paikkaansa, myös Espanjan (Ahn et al 2002) ulkopuolella. Koska nuoret tiedetään erityisen muuttoalttiiksi ryhmäksi, niin muuttohalukkuuteen vaikuttavat valikoivat mekanismit ovat heidän kohdallaan erityisen kiinnostava tutkimuskohde. Vanhemmilla ikäryhmillä elämän vakiintuminen alkaa mahdollisesti peittämään muita tekijöitä. Tai ehkäpä elämän vakiintuminen onkin yksi tärkeimmistä muuttohalukkuutta vähentävistä tekijöistä?
Koska muuttoliike ja nuorten työllistyminen ja opintoihin molemmat herättävät Suomessa paljon ristiriitaista poliittista keskustelua, niin toivon, että aihepiiri vetäisi puoleensa jatkossa enemmän tutkijoita. Suomen urbanisaatio ei ole vielä saavuttanut huippuaan. Suomen kaupungistumisaste oli vuonna 2014 noin 70 prosenttia, ja se tulee Aron ja Laihon (2014) arvioiden mukaan kasvamaan noin 85 prosenttiin. Käytännössä tämä tarkoittaa 700 000 ihmisen muuttoa maan sisällä. Monet näistä muuttajista tulevat aiemman tiedon perusteella todennäköisesti olemaan nuoria. Tutkimuskohde ei siis ole ainakaan lähivuosina ehtymässä.
Oskari Lappalainen
Kirjoittaja on VTK ja Sosiologi-lehden päätoimittaja.
Lähteet:
Ahn, Namkee, de la Rica, Sara ja Ugidos, Arantza. 1999. Willingness to Move for Work and Unemployment Duration in Spain. Economica 8/1999.
Ahn, Namkee, Jimeno, Juan F., García, Emma. 2002. Migration Willingness in Spain: Analysis of Temporal and Regional Differences. Fedea, DOCUMENTO DE TRABAJO 2002-21.
Aro, Timo & Anna, Laiho. 2014. Metropolialueen demografinen kilpailukykyanalyysi. Valtionvarainministeriö.
Burda, Michael C. Härdle, Wolfgang, Müller, Marlene ja Werwatz, Axel. 1998. Semiparametric Analysis of German East-West Migration Intentions: Facts and Theory. Journal of Applied Econometrics, 13, 525-541 (1998).
Böheim, Rene ja Taylor, Mark P. 2002. Tied down or room to move? Investigating the relationships between housing tenure, employment status and residential mobility in Britain. 369-392. Scottish Journal of Political Economy, Vol. 49, No. 4, September 2000.
Drinkwater, Stephen. 2003. Estimating the willingness to move within Great Britain: Importance and implications. University of Surrey, Discussion Papers in Economics, DP 12/03.
Faini, Ricardo, Galli, Giampalo, Gennari, Pietro ja Rossi, Fulvilio. 1997. An empirical puzzle: Falling migration and growing unemployment differentials among Italian regions. 571-579. European Economic Review 41 (1997).
Farrugia, David. 2016. The mobility imperative for rural youth: the structural, symbolic and non-representational dimensions rural youth mobilities, 836-851. Journal of Youth Studies, 19:6.
Hassler, John, Rodrigues, Jose V., Storesletten Kjetil, Zilibotti Fabrizio. 2005. A Positive Theory of Geographic Mobility and Unemployment Insurance. International Economic Review, Vol. 46, No. 1, February 2005.
Hensen, Maud. M, de Vries, Robert, Cörvers, Frank. 2009. The role of geographic mobility in reducing education-job mismatches in the Netherlands. Papers in Regional Science. Volume 88, Issue 3, August 2009, 667–682.
Holm, Pasi, Nivalainen, Satu ja Volk, Raija. 2008. Työvoiman alueellisen liikkuvuuden kannustavuus. 9-118. Teoksessa valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2008.
Hynninen, Sanna-Mari. Kohtaanto paikallisilla työmarkkinoilla Suomessa. Kansantaloustieteellinen aikauskirja 103, vuosikerta 4/2007.
Kiilakoski, Tomi. 2016. I Am Fire but My Environment Is the Lighter: A Study on Locality, Mobility, and Youth Engagement in the Barents Region. Nuorisotutkimusverkosto.
Lampela, Milka, Moilanen, Elina, Armila, Päivi ja Halonen, Terhi. 2016. Oppilaanohjaajadilemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. 99-110. Teoksessa Armila, Päivi, Halonen, Terhy ja Käyhkö, Mari (toim.) Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä.
Liiten, Marjukka. Suomesta synkkä kuva maavertailussa: Nuorista miehistä joka viides koulutuksen ja työvoiman ulkopuolella – ”Todella huolestuttava tulos”. Helsingin Sanomat 15.9.2016. http://www.hs.fi/kotimaa/a1473905792709
Organization of Economic Development. Youth not in education or employment (NEET). https://data.oecd.org/youthinac/youth-not-in-education-or-employment-neet.htm. Viitattu 20.11.2016.
Korkiasaari, Jouni. 1991. Liikkuvuus ja rakennemuutos: maassamuutto ja työvoiman liikkuvuus osana yhteiskunnan rakennemuutosta. Työministeriö.
Xiushi, Yang. 2000. Determinants of migration intentions in Hubei province, China: individual versus family migration. Environment and Planning A 2000, volume 32, 769-787.
