Suomalaisen luokkatutkimuksen johdantoteksteihin perehtyvä saa usein ensimmäiseksi lukea väitteistä, joiden mukaan Suomi ei ole – ainakaan enää – luokkayhteiskunta ja kuinka luokan sinänsä on beckiläisittäin julistettu olevan ”zombiekäsite”, jotakin, minkä käsitteellinen selitysvoima on rauennut tyhjäksi yhteiskunnallisten muutosten saatossa. Ja jos luokkia onkin, kuuluvat lähes kaikki – valtiovarainministeri Petteri Orvon mukaan jopa köyhyysrajan hädin tuskin ylittävä ”ahkera siivooja” – samaan, laveaan keskiluokkaan, johon myös valtaosa suomalaisista identifioituu. (Kahma 2010; Erola 2010.)
Toteamukseen Suomen luokattomuudesta tuntuu sisältyvän epäilys siitä, mahtaako asia kuitenkaan olla näin. Myös tämän tekstin oletuksena on, että suomalaisen yhteiskunnan luokkarajat eivät ole haihtuneet savuna ilmaan. Tekstissä tarkastelen, miten yhteiskuntaluokkamaisilla kulttuurisilla piirteillä leikitellään korkeakouluopiskelijoiden juhlimiskulttuurissa ja miten niillä voidaan yliolkaisesti representoida ilakoivien ylioppilaiden habituksesta poikkeavia alaluokkaisia figuureja epäsuorasti; miten yhteiskuntaluokkia tuotetaan viittaamatta niihin sinänsä suoraan. Nämä figuurit, työ ukko ja brittiläisen chavetten eräänlainen suomalainen vastine, ovat samalla kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän mukaisesti sukupuolittuneita.
Luokkaeroilla leikittely ei näyttäisi pikaisen tiedonhaun perusteella olevan korkeakouluopiskelijoiden juhlimiskulttuurissa vieras ilmiö. Mainitsen vain muutamia: Itä-Suomen yliopiston lääketieteilijöiden ”Elämäm koulu sitsit KUOLON VAPPU SITSIT” -tapahtuman kutsu julistaa, kuinka ”Nyt on taas aika sala liito sisä piiri sitsit ovat tulleet vapun työ ukkojen juhla!!:.. . .. Voiko olla sattu maa??,,,. taas isotherat minum vero rahoilla mässäävät EUN TUET MYÖHÄSSÄ RUOKA LOPPUU KARJALA TAKAISIN,,,11!” Saman yliopiston englanninopiskelijoiden järjestön white trash -fuksiaisissa opiskelijat kiinnittivät itseensä sellaisia aihetunnisteita kuin #girlswithtattoos ja #teenmom. Jyväskylän yliopiston puheviestinnän ainejärjestö puolestaan kysyy ”Puhisfuksiaiset goes white trash” -tapahtumansa osallistujilta: ”Kävelitkö tänään yliopistolle katsoen valkoista roskaa tien poskessa ajatellen: Onneksi en ole tuossa jamassa!”. Edelleen Turun yliopiston oikeustieteilijät juhlivat 2016 kesää ELÄMÄN KOULU! -teemaisilla sitseillä. Iloiset kesäjuhlat ”sisältää sitsi ruuat ja tietenki viina kaliat ja siiterit ! jos nämä ei riitä,, niin omat pontikat kaliat ja kossut voi ottaa mukaan!! Tippa ei tapa,, eikä ämpäriin huku!! Karjala takaisin VAIKKA PULLO KERRALLAAN !” Osallistujaa kehotettiin näin: ”Kaiva siis pölyttynyt Karjala-lippiksesi kaapiston perältä, ota elämänkoulun etiketti ja asenne haltuun ja saavu paikalle! Sitsien jälkeen voi siirtyä jatkoille teemaan sopivasti akselille Lyni-Vegas muiden bensalenkkareiden sekaan.”
Tässä tekstissä keskityn erityisesti kahteen Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksen yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden ainejärjestö Socius ry:n järjestämään tapahtumaan: elämän koulu –teemaa hyödyntäneeseen Sosio_paatti 2015 -ainejärjestöristeilyyn sekä White trash goes fancy -sitseihin. Jostain syystä kyseiset juhlat jäivät omalta osaltani väliin, mutta koska nämä olivat entisen ainejärjestöni järjestämiä tapahtumia, voin hyödyntää tapahtumiin osallistuneita opiskelijakavereitani informantteina.
Beverley Skeggsin (2014) mukaan luokan tekemisessä pääpaino on kulttuurissa. Joihinkin henkilöihin kirjataan positiiviseksi tai negatiiviseksi arvotettuja kulttuurisia ominaisuuksia, esimerkiksi sivistymätön, tyylikäs, holtiton tai esteettinen. Näin tietyiksi nimettyjä henkilöitä voidaan luokitella esimerkiksi työväenluokaksi. Luokittelut ovat performatiivisen kirjaamisen muotoja, jotka tuottavat paitsi luokiteltavan, myös luokittelijan tämän erottautuessa tekemästään luokituksesta. Arvottaminen ja kirjaaminen puolestaan edellyttävät yhteiskunnallisia asemia, joista käsin voi paitsi arvottaa ja kirjata, myös osallistua omaisuudeksi käännettyjen kulttuuristen ominaisuuksien symboliseen vaihtotalouteen, jossa yksilön tavoitteena on tietysti lisätä yksilön omaa arvoa.
”Elämänkoulu” (usein ”elämän koulu”) viittaa moninaisten luokkaerojen representaatioiden kudelmaan. Tämän tekstin aineistona toimivissa visuaalisissa representaatioissa elämänkoulun merkitsijöiksi liitetään esimerkiksi ”liekkitribaalipipo”, tietyntyyppiset aurinkolasit (joita usein nimitetään ”pirikiikareiksi”), runsas oluenjuonti ja tietyntyyppiset, sananlaskuja sisältävät printtipaidat. Tyler (2008; 2013) huomauttaa, kuinka toistolla voidaan voimistaa fetisoitujen sosiaalisten figuurien keräämää huomiota. Slangisanojen määritelmiä keräävällä urbaanisanakirja-verkkosivusto määrittelee elämän koulun kiertoilmaukseksi ”oikean koulutuksen” puuttumisesta, ja antaa lisämääritelmän tällaiseksi luettavalle henkilölle: ”peruskoulun jälkeen opintonsa päättänyt kovan luokan luuseri”. Määritelmää havainnollistetaan kirjoittamalla määritelmän alle ”elämäm koulu p*rkele koskenkorva” elämänkoulun ironiselle representoinnille tyypillisellä oikeinkirjoitussääntöjä rikkovalla tavalla. Elämän koulun tunnusomainen figuuri on ”työ ukko”, joka samaisen urbaanisanakirjan määritelmän mukaan on ”[l]ähinnä korkeakouluopiskelijoiden ja akateemisten käyttämä termi työmiehistä”. Elämän koulun performoimiseen tarvittava koodisto näyttää kaikkiaan liittyvän enemmän miessukupuoleen.
Sosio_paatti 2015 -risteilyn teemana oli Facebook-tapahtuman ilmoituksen mukaan ”elämän kova korkea koulu, joten nyt on hyvä hetki alkaa kaivamaan reisi tasku housuja ja karjala lippiksiä tuulettumaan [sic]”. Tapahtumaan tuli pukeutua elämänkoululaisiksi merkityksellistettyihin vaatteisiin, informanttieni mukaan esimerkiksi rakennusalan yritysten ja olutmerkkien lippalakkeihin ja verryttelyhousuihin. Myös Suomen leijona -symbolin käyttö oli yleistä. Tapahtumassa pidettiin pukukilpailukin, jossa parhaiten elämän kouluun eläytynyt palkittiin. Voin vain kuvitella.
Ainejärjestö kannusti juhlijoita eläytymään risteilyyn oikein kunnolla: suuhygienian laiminlyönti on ”sopiva,,,osa elämäm koulua [sic]” Hiukset puolestaan voi pestä mallikkaasti ”vessan pöntössä [sic]”. Alaluokkaisuuden merkitseminen likaisuudella ei ole mitään uutta sekään. Työväen- tai alaluokkaisuuden merkityksellistäminen inhottavaksi on tapa rajata ja ottaa etäisyyttä. (Skeggs 2014, 190–200).
Tapahtumassa kannustettiin hakemaan risteilylle pelituntumaa ennakkoon Pub Anturasta, jossa käsitys- ja myötäelämiskykyisille yhteiskuntatieteiden opiskelijoille tarjoutui mahdollisuus ”tavata jo elämänkoulusta valmistuneita alumneja.” Myötäelämiskykyisille yhteiskuntatieteilijöille ei ilmeisesti riittänyt etäällä pilailu, vaan rohkeimpia usutettiin tutkimaan niin sanotun räkälän mainetta nauttivaa baaria ja tapaamaan sen kanta-asiakkaita.
Lähin sosiologian tarjoama vastine elämän koululaisen figuurille löytyy Iso-Britannian luokkayhteiskunnasta ja sen chav-figuurista. Imogen Tyler (2008) analysoi Britanniassa viime vuosikymmenellä esiin noussutta chavia, jota hänen mukaansa käytetään ilmentämään luokkapohjaista inhoa. Chavin käsitteellä viitataan Tylerin mukaan valkoisiin, kunniattomiin työväenluokkaisiin nuoriin, joita merkitään liiallisuudella: yliampuvilla koruilla, löysillä urheiluvaatteilla, tupakoinnilla, valkoisilla lenkkareilla, pikkurikollisuudella, jalkapallohuliganismilla ja runsaalla alkoholinkäytöllä. Usein chaveista puhutaan Internetissä voimakkaan inhoavaan sävyyn: ”kaikki chavit ovat vastenmielistä saastaa (all chavs are disgusting scum)”. (emt., 24.) Tyler keskittyy etenkin naissukupuolisen ”chav mumin” representaatiohin, joille tunnusomaista on muun muassa ulkoasun ja käyttäytymisen ”lutkamaisuus” ja holtiton raskaaksi tuleminen; Pikku-Britannia -komediasarjassa esiintyvän Vicky Pollardin figuuria on pidetty ”chavetten” ruumiillistumana (emt; ks. myös Lockyer 2010). Chavin suomalaisen vastineen Lauri Lahikainen ja Katariina Mäkinen (2011) ovat puolestaan löytäneet Johanna Tukiaisen figuurista.
Tyler (2008) kuvaa myös, kuinka brittiopiskelijat simuloivat luokkainhoa tekeytymällä chaveiksi ”chav nite” -opiskelijabileissä. Näissä opiskelijabileissä leikitellään chaviksi koodatuilla symboleilla kiinnittämällä niitä väliaikaisesti opiskelijan keski– tai yläluokkaiseen minuuteen. Esimerkiksi naisopiskelijat imitoivat chavettea kanniskelemalla alaluokkaisuutta merkitsevien halparuokakauppojen muovikasseja, juomalla siideriä ja teeskentelemällä olevansa raskaana tunkemalla tyynyjä vaatteidensa alle. Leedsin yliopistossa on vuonna 2005 kuvattu komediaelokuva Chav!, jossa verryttelyasuiset chav-zombiet uhkaavat ”tartuttaa” elokuvan keskiluokkaiset opiskelijapäähenkilöt. Tyler huomioikin, kuinka opiskelijan figuuri on kohonnut chavin selkeimmin tunnistettavaksi vastakohdaksi. (emt., 31.)
Suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden juhlimiskulttuurissa alaluokka ei ainakaan vielä ilmene tällaisena rappeutumisen ja saastumisen riskinä, jota täytyisi kirjaimellisesti paeta. Sen sijaan korkeakouluopiskelijoiden juhlimiskulttuurissa alhaison merkitsijöitä liitetään korkeakouluopiskelevan juhlijan habitukseen väliaikaisesti. Teon ylemmyydentuntoisuus ilmeisesti huvittaa korkeakouluopiskelijoita, mutta oman huojennuksensa tarjonnee sekin, että merkitsijöillä leikittelyn voi koska vain lopettaa. Merkitsijöihin sonnustautunut ei oikeasti ole tällainen. Sosio_paattiristeilyn tapahtumaan lähetetyssä kuvassa tunnusomaisiin liekkipipoon ja pirikiikareihin pukeutunut Muumipeikko säntää pihalle käsissään lääkkeitä ja 24-pack olutta. Kuva julistaa, miten ”Tänää[n] lähtee lapasesta”. Korkeakouluopiskelijoiden elämän koulu on määräaikaista pelleilyä: tänään lähtee lapasesta, mutta vain tänään. Juhlien jälkeen kukin palaa oman korkeakouluarkensa pariin seuraamaan keskiluokkaan johtavaa elämänkulkuaan. Polun varrella voidaan muutamien opiskelijabileiden ajan tehdä pilaa esimerkiksi toisten päihdeongelmien ja huono-osaisuuden kustannuksella.
Sen sijaan White trash goes fancy -sitsien osallistujille tarjottiin mahdollisuutta huojentua ”akateemisesta elitismistä” ja ”liiasta fiksuudesta” eläytymällä illan ajaksi roskasakin jäseneksi. Skeggs (2014, 174–178) kirjoittaa, kuinka jotkin henkilöt rodullistetaan ja luokitellaan ”valkoiseksi roskasakiksi” (engl. white trash), josta valkoinen keskiluokka voi erottautua ja josta käsin keskiluokka voi muotoilla itsensä uudelleen. Näin tuotetaan kahdentyyppistä valkoisuutta, arvostettavaa ja ongelmalliseksi nimettyä valkoisuutta, joista jälkimmäisen nähdään edustavan takapajuista junttiutta.
White trash goes fancy -tapahtumassa alaluokkaisuus risteytyi sukupuolen kanssa Tylerin (2008) tarkastelemaa chavetten figuuria muistuttavammilla tavoilla. Informanttieni ”alatyyliseksi glamouriksi” kuvaamaan visuaaliseen koodistoon kuuluivat mm. kirkkaansininen luomiväri, räikeä meikki, alusvaatteiden näkyminen vaatekerroksen alta, permanenttihiukset ja esimerkiksi eläinkuviot vaatteissa. Tämä muistuttaa tapaa kirjata alaluokkaisen naisen figuuriin hillitsemätöntä, roiskuvaa hyperseksuaalisuutta, jota on pidetty kunnollisena itseään pitävän keskiluokan moraalisena uhkana (Skeggs 2014, 191–196). Tapahtuman Facebook-ilmoituksessa sitseille osallistujia puhuteltiin ”roskaväkenä”, jolle luvattiin tarjota ”asuntovaunun vessassa valmistettua boolia”. ”Elitismiä edustavat [sic]” tapahtumajärjestäjät jakamassa roskasakille rangaistuksia tämän ”arvon mukaan” kuulostaa puolestaan sellaiselta fetisismiltä, etten edes keksi siitä mitään kirjoitettavaa. Valkoisen roskasakin pukujuhlien Facebook-tapahtumassa ei ilakoitu tahallisilla lyöntivirheillä tai muutenkaan käyty tapahtumaa edeltävää keskustelua Sosio_paatti-risteilyn tapaan. Toisin kuin alkoholia volyymikuluttavaa työ ukkoa, sitsitapahtuman valkoista roskasakkia ei rakennettu alkoholin määrän kautta. Alkoholi ei ollut laadullistakaan, se oli laadutonta, tapahtumajärjestäjien fantasian mukaisesti asuntovaunun vessassa käynyttä boolia.
Luokkien nimeäminen on samalla luokkien tuottamista. Negatiivisen arvon kiinnittäminen luokkaan, jota ei itse koe edustavansa on keino liittää arvoa omaan luokkaperäiseen minuuteensa. (Skeggs 2014; Tyler 2013, 174.) Kuitenkin itsensä suora muita parempana pitäminen on paremmuudenkokemuksen kumoavaa tyylittömyyttä, joten distinktio on tehtävä epäsuorasti ja mielellään ironisoiden, jotta voi todeta ”vain vitsailleensa”. Suomalaisen valkoisen roskasakin diskursiivista tuottamista keskustelupalstoilla analysoinut Marjo Kolehmainen (2017) toteaakin huumorin toimivan tapana suojata luokitteluja kritiikiltä: ”oletpa huumorintajuton”. Skeggs (2014) ja Tyler (2008) puolestaan katsovat ironian olevan keino piilottaa vallankäyttöä ja legitimoida etuoikeutetuista yhteiskunnallisista asemista tehty nimittely. Kun kyselin, miksi oman ainejärjestöni opiskelijat juhlivat tähän tapaan, ”vitsailua vain” on ollut ainoa saamani vastaus. Vitsaillen korkeakouluopiskelijat näyttäisivät rellestävän luokkaeroja tuottavilla ja uusintavilla representaatioilla.
Antti Saali, yhteiskuntatieteiden maisteri, sosiologia, Itä-Suomen yliopisto
Lähteet:
Erola, Jani 2010. Luokkarakenne ja luokkiin samastuminen Suomessa. Teoksessa: Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus
Kahma, Nina 2010. Keskiluokan valossa: suomalaisten luokkasamastuminen empiirisessä tarkastelussa. Sosiologia 47:2, 81–96.
Kolehmainen, Marjo 2017. The material politics of stereotyping white trash: flexible class-making. The Sociological Review 65:1, 1–16.
Lahikainen, Lauri & Mäkinen, Katariina 2011. Luokka erona ja antagonismina. Kulttuurintutkimus 28:4, 3–15.
Lockyer, Sharon 2010. Dynamics of social class contempt in contemporary British television comedy. Social Semiotics 20:2, 121–138.
Skeggs, Beverley 2014. Elävä luokka. Tampere: Vastapaino
Tyler, Imogen 2008. “Chav mum chav scum”: Class disgust in contemporary Britain. Feminist Media Studies 8:1, 17–34.
Tyler, Imogen 2013. Revolting Subjects: Social abjection and resistance in neoliberal Britain. Lontoo: Zed Books.
