Numero 2/2021 Numerot

Anna Kontulan Pikkuporvarit popularisoi luokka-analyysiä tulikivenkatkuisella paatoksella

Tietenkin se opiskeluaikanaan luokkatutkimuksesta innostunutta sosiologia lämmittää. Anna Kontulan uusin tietokirja Pikkuporvarit popularisoi aihepiiriä kärjekkäällä uudella pamfletillaan.

Kontula puhuu kirjassa ennen kaikkea pikkuporvarillisuudesta. Kontula saakin mahdutettua termin alle sisarsanat “keskiluokkainen” ja “poroporvarillinen” varsin hyvin. Kirjan kärkenä on pikkuporvarillisuus nykyisenä vallitsevana ajan henkenä. 

Pikkuporvarillisuus ei ole koherentti ja tarkkarajainen maailmankatsomus, vaan se voi näkyä monilla tavoilla. Pikkuporvarillisen asenteen olennaisimpia ilmenemiä ovat Kontulan kirjassa muun muassa mukavuudenhaluisuus, kontrolloivuus ja ulkokultaisuus. Pikkuporvari ei myöskään halua tiedostaa omaa yhteiskunnallista asemaansa ja kenties oman paheksuvan asenteensa syitä, mistä seuraa luokkadenialismia. Tämä ei liene uutta tietoa heille, jotka ovat kuulleet Beverley Skeggsistä.

Pikkuporvari on keskiluokan jäsen, joka ei koe yhteiskunnallista asemaansa täysin turvatuksi. Tästä seuraa alituinen tarve erontekoihin, erityisesti alempia sosiaaliluokkia ja niin sanottua huonoa makua kohtaan. Mutta lyödään sitä ylöspäinkin. Ovathan naapurin Porsche ja kahden auton autokatos jo aivan kohtuutonta pröystäilyä. Tältä osin Pikkuporvarit ei tuo pöytään mitään uutta lukijalle, joka on kuullut nimen Pierre Bourdieu.

Kontulan teos tekee alkupuolellaan koukkauksen historiaan. Mielenkiintoista ja uutta antia tulikin porvarillisuuden kritiikin historiasta. Porvarillisuuden ylevyyden disauttelulla onkin pitkät perinteet. 

Pikkuporvarillisuuden määritelmien ja sosiologisen kirjallisuuden ohelle Kontula on valikoinut myös kaunokirjallisia katkelmia. Pikkuporvarillisuudesta tarjotaan kirjassa täten yllättävän tarkoin jäsennelty muotoilu, vaikka pikkuporvarillisuuden käsite helposti valuukin sormien läpi siihen tarttuessa. Tekstiä ryydittävät tulikivenkatkuiset tiivistykset, jotka ihastuttavat tilaekonomisuudellaan.

Pikkuporvarillisen ajattelutavan omaksuminen edellyttää taloudellista asemaa, jossa on jotakin menetettävää, ja siksi tyhjätaskut harvemmin sairastuvat pikkuporvarillisuuteen.

Pori Jazzista Kontula taas lausuu näin:

Sitten kaatuivat Berliinin muuri, Neuvostoliitto ja keskiluokan ennakkoluulot jazzia kohtaan. Muutamassa vuodessa Pori Jazzista tuli tapahtuma, jossa täytyi käydä, jos kuvitteli olevansa jotain. (…) Tapahtuman fokus oli siirtynyt lopullisesti jazzin ihailusta kävijöiden itseihailuun.

Kontula tuo mukaan palettiin pikkuporvarillisuuden yhteiskuntapoliittisia ulottuvuuksia, missä ammutaan ajoittain hieman ohi. Tai ainakin tähdätään turhan korkealle.

Sosiaaliturvajärjestelmän määritelmät “sairaiden” ja “työttömien” kategorioihin tuskin on yksiselitteisesti pikkuporvarillisesta lokeroinnin tarpeesta johtuvia seikkoja. Hieman skeptisesti suhtaudun myös linjojen vetämisen pikkuporvarillisuudesta fasismin nousuun. Tuomitsevaa ja lokeroivaa kyllä, mutta johtaisiko tämä hirmuhallinnon nousuun? Ei ehkä.

Parasta antia kirjassa on bourdieulaisen ja skeggsiläisenkin luokka-analyysin soveltaminen Suomen kontekstiin. Porvarillinen luokkien kieltäminen ja samalla tietyn luokkaperformanssin ylläpitäminen ovat tunnistettavia ilmiöitä täälläkin. Suomessa pikkuporvari sisustaa kotinsa valkoisilla sohvilla ja uskoo yhteiskunnan koostuvan vain yksilöistä. Pikkuporvari myös jatkuvasti sekoittaa esteettisen poliittiseen, ja paheksuu muka-poliittisin syin väärällä tavalla ajattelevia, puhuvia, pukeutuvia ja esimerkiksi seksuaalisuuttaan toteuttavia.

Pikkuporvarit on tinkimättömästi kirjoitettu jyrähdys pikkuporvarillisen asenteen ominaispiirteistä ja riskeistä. Kirja ei suinkaan ole kaikenkattava katsaus pikkuporvarillisuudesta Suomessa, vaan pikemminkin pyrkimys provokaatioon sekä luokka-analyysin popularisoimiseen. Tässä se onnistuu.

Santtu Paananen, YTM (sosiologi), Itä-Suomen yliopisto

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *