Johdanto
Viime aikoina on puhuttu paljon demokratian vaikeuksista ja jopa kriisistä. Demokratian ja poliittisen osallistumisen rapautumisen merkeiksi tulkitaan laskevat äänestysprosentit ja puolueiden jäsenmäärät, sekä populismin voimakas nousu. (Aunesluoma 2017, Kiiski Kataja 2017.) Huolta herättävät erityisesti alhaiset äänestysprosentit, joista tuoreena osoituksena on kevään 2021 kuntavaalien historiallisen alhainen äänestysprosentti 55,1 % (Kuntaliitto 2021). Toisaalta arkipäiväisen havainnoinnin myötä on muodostunut käsitys siitä, että paljon puhutusta kriisistä huolimatta poliittinen vaikuttaminen on ottanut uutta tuulta alleen. Poliittinen osallistuminen ja vaikuttaminen on ehkäpä muuttanut muotoaan ja eroaa näin esimerkiksi perinteisestä puoluepoliittisesta toiminnasta. Äänestämisen ja puoluetoiminnan rinnalle ovat nousseet henkilökohtaisemmat vaikuttamisen muodot, joita edustavat etenkin yksittäisten kansalaisten kulutusvalinnat ja aktiivisuus sosiaalisessa mediassa. Poliittisen aktiivisuuden tunnistettavia piirteitä, etenkin sosiaalisessa mediassa, ovat näkyvyys ja identiteettiin liittyvien kysymysten korostuminen. Yksilön poliittiseen osallistumiseen ja toimintaan näyttäisi myös liittyvän enemmän tietynlainen performatiivisuus; itsen ilmentäminen ja itsen vieminen poliittisten kysymysten keskiöön. Tätä muutosta tuntuvat vahvistavan myös ideologiset muutokset ja ihmisoikeusdiskurssin leviäminen.
Edellä esitetyistä ajatuksista herääkin kysymys, onko tässä muutoksessa kyseessä varsinainen demokratian kriisi vai pikemminkin poliittisen toiminnan murros, jossa poliittisen aktiivisuuden mittaaminen, indikaattorit sekä käsitys politiikasta tulevat kansan keskuudessa tapahtuvaa arkipäiväistä kehitystä perässä? Tässä esseessä tarkastelen sitä, miten poliittinen vaikuttaminen on muuttunut 2020-luvun kynnyksellä. Tarkastelun painopiste rajautuu tavallisten kansalaisten poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muutoksiin suomalaisessa yhteiskunnassa. En siis paneudu sen syvällisemmin esimerkiksi poliittisiin päättäjiin, puolueisiin tai julkiseen mediaan poliittisena toimijana. Toiseksi tarkastelen sitä, onko poliittisen toiminnan kohde tai sisältö siirtänyt painopistettään.
1 Demokratian perusperiaatteet
Yksinkertaisesti ilmaistuna demokratia tarkoittaa kansanvaltaa (Heywood 2019, 91). Kansanvaltana demokraattisen järjestelmän legitimiteetti kohoaa siis kansalaisten osallistuminen poliittiseen toimintaan (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 5). Demokraattista järjestelmää pidetään pääsääntöisesti, juuri perusperiaatteidensa vuoksi, itsessään legitiiminä poliittisena järjestelmänä. Sen nähdään tuottavan tasa-arvoa ja toisaalta olevan myös vakaa, sitkeä ja joustava poliittinen järjestelmänä. (Heywood 2019, 79, 85.) Tällaisenaan ymmärrys demokratiasta jää kuitenkin hyvin laveaksi ja monimerkitykselliseksi. Syvemmän ymmärryksen saavuttaminen demokratiasta ja sen kriisistä vaatii demokratian oleellisimpien piirteiden hahmottamista.
Andrew Heywood (2019,91) nostaa Politics kirjassaan esiin kolme merkittävää demokratian piirrettä: poliittisen tasa-arvon periaate, kansan hallituksen periaate sekä kysymys siitä, minne asti sosiaalista elämää demokratian tulisi ulottua. Poliittisen tasa-arvon periaate tarkoittaa Heywoodin (2019, 91) määritelmän mukaan sitä, että poliittinen valta tulisi jakaa ihmisten kesken niin tasaisesti ja laajasti kuin mahdollista. Tämä periaate jää kuitenkin lähinnä ideaalin tasolle, sillä käytännössä jokaisessa demokraattisessa systeemissä poliittisen osallistumisen mahdollisuus on jollakin tapaa rajautunut. Esimerkiksi yhteisön koko ja yhteiskunnallinen kehityksen taso vaikuttaa siihen miten poliittinen järjestelmä lopulta muodostuu. (Heywood 2019, 91.)
Toinen periaate, joka on yleisesti liitetty demokratiaan, on kansanhallituksen periaate. Tämä viittaa yksinkertaisesti ilmaistuna siihen, että ihmiset hallitsevat itse itseään. (Heywood 2019, 91.) Demokratian haasteena etenkin suurissa yhteisöissä on juuri se, miten tämä käytännössä toteutetaan. Ihmisten itsen hallitseminen vaati sitä, että ihmiset osallistuvat päätöksentekoon, joka rakentaa ja muovaa heidän elämäänsä merkittävällä tavalla. Tämä osallistuminen voi saada monia muotoja, joita Heywoodin (2019, 92) mukaan ovat esimerkiksi: suora demokratia, edustuksellinen demokratia tai totalitaarinen demokratia. Suoralla demokratialla tarkoitetaan sitä, että ihmiset osallistuvat erilaisten välineiden kautta suoraan päätöksentekoon. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi kansanäänestys tai kansalaisaloitteet. Suoralle demokratialle on ominaista, että hallitsijan ja hallittavan välinen ero ikään kuin ’häivyttyy’ (Heywood 2019, 93).
Edustuksellisessa demokratiassa kansalaisen poliittinen osallistuminen tapahtuu äänestämisen kautta, jossa ihmiset valitsevat edustajat, jotka tekevät ratkaisevat poliittiset päätökset heidän puolestaan. Etenkin kehittyneissä yhteiskunnissa edustuksellisen demokratian kannattajat suosivat poliittisen vaikuttamisen rajaamista äänestämiseen. Tämän taustalla on ajatus siitä, että kansalaisilta puuttuu yhteiskunnalliseen päätöksentekoon vaadittava koulutus, kokemus ja viisaus. (Heywood 2019, 92.) Demokratian kriisillä viitataankin yleensä edustuksellisen demokratian ongelmiin. Tällaisen järjestelmän kääntöpuolena voi olla se, että kansan irrottautuminen suurimmasta poliittisesta vastuusta voi luoda ikään kuin vieraantumista poliittisesta toiminnasta ja ajattelusta. Toisaalta on myös mahdollista, että kansan ja poliitikkojen välille, tai kansan ja parlamentissa tapahtuvan politiikan välille muodostuu tietynlainen läsnäolevan tietoisuuden ja osallisuuden katkos.
Kolmas demokratialle ominainen piirre Heywoodin (2019) mukaan on kysymys siitä miten kauas demokraattisen päätöksenteon tulisi yltää. Toisin sanoen, mitkä asiat tai ongelmat tulisi sisällyttää demokraattisen päätöksenteon piiriin? On siis kysymys julkisen ja yksityisen, poliittisen ja yksityisen välisestä suhteesta. Esimerkiksi liberaalin individualismin mukaan politiikka tulisi rajata vain välttämättömiin poliittisiin kysymyksiin niin että se ei loukkaa yksilöiden henkilökohtaista vapautta. Politiikassa tulisi siis luoda vain oikeudelliset viitekehykset sille, miten henkilökohtaisia suhteita ja asioita tulisi hoitaa. Tälle vastakkainen näkemys on esimerkiksi feministinen näkemys, jossa vaaditaan myös perhe-elämän tuomista demokratian ja poliittisen päätöksenteon piiriin, siis henkilökohtainen on poliittista. (Heywood 2019, 92.)
Ajattelen, että demokratian kriisi tai meneillään oleva muutos liittyy monisyisesti juuri edellä esitettyihin demokratian ulottuvuuksiin: poliittisen vallan jakautumiseen, itse poliittiseen järjestelmään ja osallistumisen mahdollisuuksiin, sekä siihen, mitä asioita politiikka koskettaa tai mitä sen tulisi koskettaa. Näiden lisäksi demokratian kriisissä on kyse järjestelmän legitimiteetistä, jonka ajatellaan horjuvan vähäisen poliittisen osallistumisen johdosta. Kyseinen ilmiö ei kuitenkaan välttämättä tiivisty niin yksinkertaisesti demokratian kriisiksi, vaan kuten Kestilä-Kekkonen ja Korvela (2017,5) huomauttavat, kyseessä voi pikemminkin olla poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muutosprosessi. Kriisipuhe nousee siis pinttyneestä tavasta ajatella poliittista aktiivisuutta tai osallistumista, sekä toisaalta poliittisten mittareiden ja indikaattorien heikosta kyvystä mitata yhä monimuotoisemmaksi muuttuvaa poliittista osallistumista (kts. Kestilä- Kekkonen & Korvela 2017, 5–14).
2 Huojuva legitimiteetti
Kestilä-Kekkosen ja Korvelan (2017, 6) mukaan on tärkeää pohtia vaikuttavatko nämä muutokset demokratian syvenemiseen tai heikkenemiseen. Heidän mukaansa demokratian legitimiteetin ja poliittisen osallistumisen väheneminen voidaan tulkita ainakin kahdella tapaa, joko luottamukseksi (tyytyväisyydeksi) tai epäluottamukseksi (tyytymättömyydeksi). Osallistumattomuuden luottamukseksi tulkinta kohoaa tutkimustuloksista, joissa kansalaisten vähäisen aktiivisuuden on nähty merkitsevän tyytyväisyyttä vallitseviin olosuhteisiin. Epäselväksi kuitenkin jää, viitataanko vallitsevilla olosuhteilla taloudelliseen vai poliittiseen tilaan. Epäluottamuksena tulkittuna poliittisen aktiivisuuden vähenemisen nähdään puolestaan johtuvan siitä, etteivät ihmiset käytännössä pidä poliittisesta toiminnasta tai merkkinä siitä, etteivät ihmiset enää koe mielekkäänä vaali- ja puoluetoimintaan osallistumista, eikä niillä nähdä olevan riittävää vaikutusta. Tyytymättömyys viittaa siis juuri siihen, ettei järjestelmää pidetä enää kansan keskuudessa legitiiminä. (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 8–9.)
Toisaalta osallistumattomuuden tulkinta tyytyväisyytenä voidaan Heywoodin (2019, 86) mukaan tulkita myös tyytyväisyytenä taloudellista järjestelmää kohtaan ja sen kykyä tuottaa vaurautta ja jakaa hyödykkeitä. Osallistumattomuus ei siis väistämättä liity suoraan juuri poliittisen järjestelmän legitimiteettiin (Heywood 2019, 86). Erityisen mielenkiintoista on myös se, että demokratian kriisi tai demokratian hiipuminen tapahtuu juuri pitkälle kehittyneissä ja vakiintuneissa demokratian maissa (Kestilä-Kekkonen & Karvola 2017, 16). Ikään kuin hyvinvoinnin keskellä eläminen tekisi ihmisistä poliittisesti passiivisempia. Lisäksi on syytä pohtia miten muut yhteiskunnalliset ja väestörakenteelliset muutokset vaikuttavat poliittiseen aktiivisuuteen ja toisaalta sen luonteeseen. Esimerkiksi millainen vaikutus on sillä kuinka monta sukupolvea on poliittisesti aktiivisena yhtä aikaa ja onko sukupolvien välillä eroa poliittisissa käsityksissä, näkemyksissä, tai käyttäytymisessä?
Legitimiteetin tulkinta äänestyskäyttäytymisestä tai puolueiden laskevista jäsenmääristä ei siis kerro koko totuutta demokratian tilasta. Oman arkipäiväisen havainnoinnin ja reflektion kautta nousee esiin näkökulmia, jotka vahvistavat osaltaan jo aiemmin todettua. Esimerkiksi puoluepoliittiseen toimintaan osallistuminen voi tuntua vieraalta tai monimutkaiselta. Puoluepoliittisen toimintaan liittyy myös ajatus ikään kuin sen liiallisesta puolueellisuudesta, eli siitä että aktiivinen osallistuminen vaatisi valitsemaan tietyn puolueen ja sen puolueideologiaan sitoutumisen. Tämä voi tuntua jäykältä tai ikään kuin ylhäältä päin annettuna vajavaisena vaihtoehtona. Äänestäminen taas voi tuntua tyhjältä, sillä hyvin usein vaaleissa annetaan tyhjiä lupauksia. Osaltaan kritiikkiä saa myös poliittisen toiminnan lyhytnäköisyys, kapeat intressit ja vastakkainasettelujen sekä kilpailun liiallinen korostuminen.
3 Osallistumisen muutos ja uudet vaikuttamisen väylät
Perinteinen (demokraattinen) järjestelmä näyttäytyy siis kankeana ja heikkona tapana vaikuttaa. Lisäksi sen responsiivisuus koetaan huonoksi ja kansalaisten mielipiteillä ei juurikaan näytä olevan vaikutusta siihen, millaisia päätöksiä yhteiskunnassa lopulta tehdään. Demokratia eli kansavalta voidaan siis tulkita joiltakin osin näennäiseksi. (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 14). Poliittisen osallistumisen muutos voi johtua molemmista tekijöistä, niin tyytyväisyydestä kuin tyytymättömyydestäkin vallitseviin olosuhteisiin ja järjestelmiin. Toisaalta sen lisäksi osallistumattomuus perinteisiin poliittisen vaikuttamisen muotoihin voi johtua myös politiikasta vieraantumisesta. Puolueet eivät pysty mukautumaan kansan tarpeisiin, eivätkä välttämättä enää edusta ihmisten olemassa olevia intressejä. Käsitys tietyistä ihmisryhmistä tai yhteiskuntaluokista ja heidän intresseistään on ehkäpä vanhentunut. On tulkittu, että osittain tästä syystä puolueet alkavat myös yhä enemmän ajamaan samankaltaisia asioita. Tiivistetysti ilmaistuna puolueiden tarjonta ja edustajien toiminta ei enää vastaa äänestäjien kysyntää. Tätä ilmiötä kutsutaankin nimellä edustuksellisuuden kuollut kulma. (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 13–14.) Vieraantumiseen voi liittyä myös yksinkertaisesti kiinnostuksen puute tai ymmärtämättömyys politiikasta.
3.1 Äänestäminen
Voidaan siis todeta, että perinteisin poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen tapa, äänestäminen, on ainakin jollakin tasolla menettänyt merkitystään kansalaisten keskuudessa. Demokratian elvyttämiseksi valtion toimesta on pyritty reagoimaan kansalaisten hiipuvaan poliittiseen aktiivisuuteen, niin sanotulla demokratiapolitiikalla, jossa valtion toimesta järjestetään erilaisia poliittisen osallistumisen mahdollisuuksia. Erilaisin toimenpitein kansalaisten osallistumista on pyritty ohjaamaan niin, että se tapahtuisi perinteisten demokratiamittareiden alaisuudessa. (Kestilä- Kekkonen & Korvela 2017, 14–17.) Tämä voi näyttäytyä hallinnon yrityksenä tuottaa itse itselleen legitimiteettiä, sekä kanavoida kansalaisten osallistumista harmittomaan ja hallittavaan muotoon. Tämä luo myös hallinnolle mahdollisuuden vedota siihen, että kansaa on yritetty konsultoida ja vaikuttamisalustoja on olemassa. Demokratian toimimattomuuden vastuu siis ikään kuin sysätään kansalaisille, ja myös heikkoon aktiivisuuteen vetoaminen luo mahdollisuuksia mielivaltaisempaan päätöksentekoon. (Palumbo 2010, 337 ref: Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 17.)
Äänestäminen ei kuitenkaan tunnu tuottavan demokraattista vastetta kansalaisille ja kansa on pannut sen merkille. Onkin väitetty (Keränen 2008, 54 ref: Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 18) että äänestämättä jättäminen voi olla kansan näkökulmasta jopa järkevä reaktio. Osallistumalla perinteisiin ja valtion tarjoamiin vaikuttamisen kanaviin kansalaiset, poliittisen vaikuttamisen sijaan, alkavatkin toteuttaa hallinnon toiveita ja tavoitteita. (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 18). Tällöin voidaan tulkita, että liikutaan poispäin demokratian perusperiaatteesta, jossa kansa hallitsee itse itseään. Demokratian ydinajatus siis kaikkoaa sitä mukaa mitä enemmän sitä pyritään valtion toimesta hallitsemaan ja monitoroimaan. Näennäinen kansalaisten kuuleminen ei enää tuota haluttua tulosta.
Toisaalta, vaikka kansalaiset ovat vieraantuneita poliittisista instituutioista ja potevat epäluottamusta päätöksentekijöihin, on osoitettu, että kansalaiset ovat silti sitoutuneita demokratian periaatteisiin ja arvoihin. (Dalton 2004 ref: Kestilä-Kekkonen 2017, 12). Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät ole enää halukkaita jäämään perinteiseen poliittisesti passiiviseen asemaansa, jolloin yksilön tehtävänä on kuuliaisena kansalaisena osallistua vain valtion määräämien poliittisten instituutioiden kautta (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017,10). Poliittinen osallistuminen ja aktiivisuus onkin siirtynyt ehkä sellaisille areenoille, joilla ihmiset kokevat vaikuttavansa ja pystyvät ilmaisemaan itseään relevanteilla tavoilla (Inglehart 1997 ref: Kestilä-Kekkonen 2017, 12). Siis sinne, missä demokratian perusperiaatteet realisoituvat. Erityisesti päätään ovat nostaneet kulutuskäyttäytyminen ja sosiaalisen median aktiivinen käyttö.
3.2 Kulutusvalinnat
Yhdeksi vaikuttamisen tavaksi kansalaisten keskuudessa on noussut kulutusvalinnoilla tai kulutusboikoteilla vaikuttaminen. Kuluttaminen näyttäytyy yksilölle ikään kuin suorana vaikuttamisen mahdollisuutena. Ihmiset pyrkivät kulutusvalintojensa kautta vaikuttamaan esimerkiksi kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti ympäristökysymyksiin tai humanitaarisiin kriiseihin ja ihmisoikeusongelmiin. Ihmiset esimerkiksi ostavat vaatteita, jotka on tuotettu eettisesti ja kestävän periaatteen mukaisesti. Kuluttamisen vastakohtana tuotteita tai merkkejä voidaan laittaa myös kulutusboikottiin. Tällä tavoin pyritään osoittamaan vastustusta tiettyjä tuotannon käytäntöjä kohtaan. Kulutusvalintojen kautta vaikuttaminen on epäsuoraa poliittista vaikuttamista, jossa markkinamekanismien kautta pyritään ohjaamaan yritysten toimintaa ja palvelujen tuottamista. Kulutusvalinnoilla vaikuttaminen on joissakin tapauksissa kohtalaisen tehokas tapa, koska näyttää siltä, että yritykset pystyvät varsin nopeasti vastaamaan kuluttajan tarpeisiin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii lihatuotteiden kasviskorvikkeiden määrän nopea kasvu vähittäiskauppaliikkeissä. Vaste tuntuu olevan paljon nopeampi kuin perinteisten poliittisten kanavien kautta vaikuttaminen.
Kulutusvalinnoilla tai kuluttajakansalaisuudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Vaikka kulutusvalinnat ovat yksilölle suora ja nopea tapa vaikuttaa sekä ilmaista omia poliittisia mielipiteitään, ei kulutusvalinnoilla pystytä kuitenkaan suoraan vaikuttamaan siihen millaista politiikkaa valtiotasolla harjoitetaan. Näin esimerkiksi sosiaalipoliittiset asiat jäävät tämän osallistumistavan tai vaikuttamismekanismin ulkopuolelle. Kulutusvalinnoilla ei siis pystytä vaikuttamaan esimerkiksi yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevien tilanteeseen. Kuinka esimerkiksi yksilö voisi kulutusvalintojen kautta ottaa kantaa vanhustenhoivan ongelmiin tai hoitajapulaan? Tähän liittyen, merkittävin harmaa-alue kuluttajakansalaisuudessa on se, että sen kautta tapahtuva poliittinen vaikuttaminen vaatii yksilöltä niin tiedollisia kuin aineellisia/taloudellisia resursseja (Kestilä- Kekkonen & Korvela 2017, 17). Esimerkiksi epäeettisten peruselintarvikkeiden (vaatteet, ruoka yms.) tuotantoketjujen boikotoiminen vaatii sitä, että yksilöllä on taloudellista pääomaa ostaa laadukkaita ja eettisesti tuotettuja hyödykkeitä, jotka ovat yleensä huomattavasti hintavampia.
Kulutusvalinnoilla vaikuttaminen onkin yleisempää vauraissa maissa (Stolle, Hooge & Micheletti 2005 ref: Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 17). Mielenkiintoista kulutusvalinnoilla vaikuttamisessa on myös se, että hyvin usein sen kohteena olevat poliittiset asiat asettuvat yksittäistä yhteiskuntaa laajempaan kontekstiin, siis ovat ylikansallisia ilmiöitä. Vaikuttaa siltä, että niiden sekundaarisena tarkoituksena on ilmaista yksilön valveutuneisuutta. Tässä mielessä kulutusvalinnat, kuten esimerkiksi vegaanisen ruokavalion noudattaminen, voivat näyttäytyä performatiivisuutena ja vahvasti identiteettiin liittyvinä kysymyksinä.
3.3 Sosiaalinen media
Kulutusvalintojen lisäksi myös sosiaalisen median alustojen käyttö poliittisiin tarkoituksiin on lisääntynyt voimakkaasti viime vuosina. Erityisesti erilaiset marginaaliryhmät, poc-vähemmistöt, alkuperäiskansat sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat saaneet ääneensä kuuluviin. Sosiaalisessa mediassa etenkin poliittisuuden henkilökohtaisuus korostuu ja asiat, joihin siellä pyritään ottamaan kantaa ovat luonteeltaan spesifejä. Sosiaalisen median käyttäminen poliittisena alustana toimii etenkin erilaisen informatiivisen ja/tai kriittisen sisällön ja tiedon välittämisen kanavana.
Sosiaalisen median poliittisen roolin voi ajatella olevan siis tiedollinen ja kommunikatiivinen. Kansan keskuudessa jollakin tapaa jopa pedagoginen. Toisaalta joillakin alustoilla, esimerkiksi Instagramissa kommunikaatio vaikuttaa ajoittain olevan hyvin yksisuuntaista, ylhäältä alaspäin satavaa. Erilaiset poliittisen sisällön tuottajat kirjoittavat miltein totuuslauselmien muotoon sisältöä, joka ajoittain moralisoivasti tyrmää dialogiin tulemisen tai eriävän mielipiteen ilmaisemisen. Kannanotot ovat yleensä vahvasti normatiivisia ja etenkin kielenkäyttöä ja sanavalintoja tarkkaillaan aktiivisesti. Tällaista sisältöä jaetaan saateteksteillä, jotka kehottavat perehtymään asiaan, ”jos et vielä tiennyt, nyt tiedät”. Hyvin usein tällaisia kanavia seuraavat ihmiset jakavat valmiiksi tuotettuja ’woke-tietoiskuja’ omissa tarinoissaan, kuitenkaan osallistumatta kyseiseen keskusteluun omalla äänellään tai nimellään. Tämän lisäksi huomio kiinnittyy erityisesti siihen, että ajoittain keskustelu tapahtuu varsin vaativalla tasolla, sillä käytössä on paljon yhteiskuntatieteistä lainattuja käsitteitä. Akateeminen kielenkäyttö voi nostaa kynnystä osallistua keskusteluihin ja toisaalta ymmärtää niiden sisältö, jos et itse ole esimerkiksi intersektionaalisen feministisen teoriaperinteen tai tutkimuksen asiantuntija. Somessa tapahtuva poliittinen keskustelu vaatii siis oppineisuutta ja ilman tätä yksilö voi helposti jäädä kuuntelijan rooliin.
Vaikka kommunikatiivinen tarkoitus on hyvä, liittyy tähänkin vaikuttamisen muotoon omat heikkoutensa. Tällainen kielenkäyttö ja viestintä on joissakin tapauksissa ulossulkevaa ja luokkakeskeistä. Tämän lisäksi tieteelliset alakohtaiset käsitteet ja niiden merkitykset voivat sekoittua arkisten käsitysten ja kielenkäytön kanssa. Esimerkiksi juridinen kieli ja käsitteet voivat mennä helposti solmuun henkilökohtaisen ja poliittisen kanssa. Tästä esimerkkinä äiti/isä (arkikieli) – vanhempi (juridinen käsite) -keskustelu, johon kietoutui monia poliittisesti herkkiä kysymyksiä sukupuolesta perhekäsitykseen ja lapsen kasvatukseen. Tämän lisäksi sosiaaliseen mediaan poliittisena kanavana liittyy kysymys disinformaatiosta ja sen vaikutuksesta poliittiseen toimintaan ja vaaleihin.
Sosiaalisen median kautta poliittinen osallistuminen voi olla tietyssä mielessä hyvin voimaannuttavaa ja ihmiset pääsevät sitä kautta aivan uudella tavalla käsiksi vaikuttamisen tunteeseen. Lisäksi ajankohtainen ja yhteiskunnallisesta marginaalista tuleva tieto leviää nopeasti ja tavoittaa suuremman yleisön sosiaalisen median kautta. Kiiski Kataja (2017,18) nostaa esille Heimans ja Timmsin ”uuden vallan” käsitteen, jonka piiriin sosiaalisen median ja internetin kautta tapahtuva poliittinen vaikuttaminen voitaisiin lukea. Uusi valta toimii ikään kuin virranomaisesti, joka syntyy ja kasvaa sitä mukaa mitä suurempi joukko ihmisiä siihen osallistuu. Tällainen valta saa voimansa vertaisuudesta ja ryhmähengen kehittymisestä, ja on kaikkein voimakkaammillaan ’tulviessaan’. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Me too -kampanja. Juuri teknologian kehittymisen ansiosta, uusi valta on saavutettavaa, avointa ja osallistavaa. Uusi valta ja sen vaikuttavuus nojaa innovaatiouskoon ja ajatukseen verkostojen kyvystä tuottaa yhteistä hyvää. Sitä luonnehtiikin juuri sisältöjen tuottaminen, kulutus ja muokkaaminen, sekä toisaalta tällaisesta toiminnasta palkitseminen, eli sen rahoittaminen. Tällainen vallankäyttö tapahtuu siis epäformaalien poliittisten instituutioiden ulkopuolella. (Kiiski Kataja 2017, 18–19.)
Pohdintaa
Poliittisen osallistumisen muutosta arvioidessa on mielestäni tärkeää huomioida se, mihin tai millaisiin sisällöllisiin asioihin tietyssä poliittisessa osallistumisessa tai aktiivisuudessa otetaan kantaa tai on mahdollista vaikuttaa. Jos vertailemme kulutusvalintoja, sosiaalista mediaa, perinteistä äänestämistä ja puoluepoliittista toimintaa voidaan huomata eroavaisuuksia niiden välillä: kulutusvalinnat vaikuttavat markkinamekanismien kautta yrityksiin ja niiden palveluihin, joiden tarpeisiin myös valtio voi lopulta joutua ottamaan kantaa. Kulutusvalintojen kautta harvoin kuitenkaan tarjoutuu mahdollisuutta vaikuttaa sosiaalipoliittisiin kysymyksiin. Sosiaalinen media ajaa taas ennemmin tiedollisia ja kommunikatiivisia, etenkin sosiaalipoliittisia intressejä. Huomion arvoista on etenkin se, että sosiaalisen median kautta tapahtuu paljon kansalaisaloitteiden ja vetoomusten levittämistä, joka voi kasvattaa kansalaisten aktiivisuutta suoraan vaikuttamiseen. Kansalaisaloitteiden ja vetoomusten kautta voidaan ikään kuin haastaa edustuksellisen demokratian sisältöä ja keinoja. Sosiaalisessa mediassa tapahtuva vaikuttaminen voidaan nähdä myös ruohonjuuritasolta kohoavana poliittisena innostamisena. Sosiaalisen median vaikutus käytännön tasolla kohdistuu siis yksittäisten ihmisten tietoisuuksiin, arvoihin ja valintoihin, sekä poliittiseen käyttäytymiseen. Toisaalta on mielenkiintoista, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käydään hyvin vähän keskustelua työvoimapolitiikasta tai talouspolitiikasta, jotka ovat sosiaalipolitiikan ohella yksittäisen hyvinvointiyhteiskunnan tasolla demokraattisen päätöksenteon ydikysymyksiä.
Näiden kahden ero perinteiseen äänestämiseen on myös siinä, että kulutusvalintojen ja sosiaalisen median kautta vaikuttaminen ei tapahdu perinteisten poliittisten järjestelmien tai instituutioiden sisällä (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 17; Kiiski Kataja 2017). Kansalaisen silmin katsottuna kuluttajakansalaisuus tai sosiaalisen median kautta vaikuttaminen voi toimia poliittisesti voimaannuttavampana kuin äänestäminen. Tästä syystä on myös huomioitava se, etteivät perinteiset poliittista aktiivisuutta mittaavat indikaattorit (äänestyprosentti, puolueiden jäsenmäärä) pysty tavoittamaan kansalaisten monenkirjoista poliittista aktiivisuutta. Kriisin sijaan, olisikin mielekkäämpää todeta, että poliittinen osallistuminen on murroksessa ja toisaalta monipuolistumassa virallisten areenoiden ja monitorien ulkopuolella. Perinteisten poliittisten instituutioiden rinnalle on muodostumassa uudenlaisia verkostomaisia poliittisen osallistumisen muotoja. Lisäksi on havaittavissa, että poliittinen osallistuminen on myös yhä projektiluontoisempaa. (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017; Kiiski Kataja 2017; Anttiroikko 2017). Katson, etteivät uudet vaikuttamisen paikat ja osallistumisen muodot korvaa perinteisiä vaikuttamisen mekanismeja, vaan täydentävät niitä samalla kun demokratia hakee uusia uomiaan. Pitkälle kehittyneissä yhteiskunnissa tarvitaan riittävän osaava, tehokas ja hallittu päätöksentekoelin, joka voi olla uudella tavalla läpinäkyvässä vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa. Kansalaisille on hyvä tarjota myös suoria vaikuttamisen mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi kansanäänestykset ja kansalaisaloitteen tekeminen. Demokratian toimivuuden ja legitimiteetin kannalta olennaista on kansalaisten aktiivisuus ja poliittisen tietoisuuden ylläpitäminen.
Kaisa Heiskanen, YTK
Sosiologian maisterivaiheen opiskelija, Tampereen yliopisto
LÄHTEET
Anttiroiko, Ari-Veikko (2017) ”Verkostodemokratia: osallistuminen politiikka- ja hallintoverkostojen toimintaan.” Teoksessa: Poliittinen osallistuminen, vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi.
Aunesluoma, Juhana (2017) Demokratia puolustuskannalla – lopun alku vai normaalia kausivaihtelua? Sitra artikkelit.
Heywood, Andrew (2019) Politics. Macmillan.
Kestilä-Kekkonen, Elina & Paul-Erik Korvela (2017): ”Vaali- ja puolueosallistumisesta demokratiainnovaatioihin: syventyykö vai heikentyykö demokratia?” Teoksessa: Poliittinen osallistuminen, vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi.
Kiiski Kataja, Elina (2017) Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta. Sitra muistio.Sitra
Kuntaliitto (2021) Kuntavaalien äänestysprosentti jäi historiallisen alhaiseksi kaikenkokoisissa kunnissa. Tiedote.
