Median viime aikainen keskustelu osoittaa, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat edelleen arkoja aiheita suomalaisessa peruskoulussa. Edelleenkään opettajiksi kouluttautuville tarkoitetussa kasvatus- ja koulutussosiologian perusoppikirjassa, Kasvatussosiologia, (Antikainen ym. 2013) ei ole mainintaa seksuaalivähemmistöistä, tai sukupuolinormeja rikkovista yksilöistä. Teoksessa sukupuolta käsitellään kahtiajakona tyttöihin ja poikiin. Sen sijaan normaalista poikkeavia, oppilaita käsitellään yhtenä ryhmänä, ’’poikkeavina’’, eikä analysoida tarkemmin mistä poikkeavuuden kokemukset johtuvat tai miten erilaiset ihmiset huomioidaan kouluympäristössä. Koulumaailmaa voisikin nurinkurisesti kuvailla moraaliltaan hyvin homogeeniseksi ympäristöksi.
Opetussuunnitelmissa korostetaan lasten- ja nuorten kasvattamista erilaisuuden hyväksyntään ja ymmärtämiseen. Useimmiten käytännön koulumaailmassa piilo-opetussuunnitelma kumoaa virallisen. Koulun virallisen opetusohjelman rinnalle tutkijat ovat kehittäneet piilo-opetussunnitelman termin. Sen keskeinen tehtävä on sosiaalistaa oppilaat normaaliin, tai peilaamaan identiteettiään normaalina pidettyyn. Piilo-opetussuunnitelma tuottaa sukupuolirooleja erilaisissa rituaaleissa, luokkahuonekäytännöissä ja tilojen jakautumisella tyttöjen ja poikien tiloihin. Opettajan auktoriteetilla on hyvin keskeinen merkitys piilo-opetussuunnitelman toteutumisessa. (Antikainen, 254).
Voiko kouluinstituutio tukea oppilaita erilaisuudessa, mikäli ei-heteroseksuaalit opettajatkin kokevat työyhteisönsä ilmapiirin ristiriitaisesti? Käsitys lasten täydelliseltä seksuaalisuudelta suojaamiselta on tehnyt seksuaalivähemmistöistä kertomisen tabuksi. Ajatuksen varjolla myös toteutetaan heteronormatiivisuutta, ja laiminlyödään muista seksuaalisuuksista ja sukupuolista kertominen. Virallinen seksuaalikasvatus kouluissa tukee oppilaiden hetero-oletusta esimerkiksi laiminlyömällä seksuaalivähemmistöistä kertomisen tai välttämällä kuvailemasta seksuaalivähemmistöjä positiiviseen sävyyn. Oppikirjoissa seksuaalivähemmistöt esitettiin usein hyvin suppeasti. Keskeistä on kuitenkin heteroseksuaalisuuden olettaminen luonnolliseksi tai itsestäänselvyydeksi. (Lehtonen 53).
Koulutussosiologian tutkija Jukka Lehtonen on perehtynyt koulutusinstituution heteronormatiivisuutta tuottaviin mekanismeihin ja käytäntöihin tarkemmin. Keskeiseksi tutkimuskäsitteeksi hän nostaa heteronormatiivisuuden. Koulu on paikka, jossa käsite toteutuu käytännössä. Heteronormatiivisuuteen sosiaalistutaan pitkän peruskoulutuksen aikana. Heteronormatiivisuus on ajattelutapa, joka toteutuu opetuskäytännöissä, virallisen seksuaalikasvatuksen ulkopuolella. Heteronormatiivisuudessa miestä pidetään naista aktiivisempana toimijana ja perinteistä miehen ja naisen välistä ydinperhettä ihanteena. (Lehtonen, 50.) Koulun käytännöissä tytöt ja pojat esimerkiksi jaetaan usein sukupuolen mukaan tekstiilityöhön tai tekniseen työhön. Sama pätee liikuntatunteihin.
Opettajien heteronormatiivisuus on keskeistä kun pohditaan kouluinstituution ylläpitämää hetero-oletusta. Opettajilla ja koulun henkilökunnalla on auktoriteetti ja valta-asema oppilaisiin nähden. Siksi he pystyvät toiminnallaan vaikuttamaan oppilaiden käsityksiin ja esimerkiksi luokan hyväksyvään tai vaihtoehtoisesti torjuvaan ilmapiiriin. Usein seksuaaliseen poikkeavuuteen ja ylipäätään seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset laiminlyödään ja opettajat välttelevät kaikkea seksuaalisuutta. Tämä edelleen tukee heteronormatiivisuutta, koska heteronormatiivista seksuaalisuutta ei mielletä ’’seksuaaliseksi’’, esimerkiksi äitiyttä.
Seksuaalisuus tulee kouluissa näkyväksi ainoastaan kun joku tekee ne näkyviksi. Opettajat eivät usein miellä itseään tai työtään millään tavalla seksuaaliseksi. Myöskään oppilaat eivät usein ajattele opettajiaan seksuaalisiksi henkilöiksi. Lehtosen (2003) teoksesta käykin ilmi, että heteroseksuaalisuutta pidetään automaattisena oletuksena kun esimerkiksi tiedetään jollakin opettajista olevan lapsia. Perhettä tai vanhemmuutta ei mielletä seksuaalisesti kun taas homoseksuaaliksi tunnistettava opettaja mielletään sen sijaan seksuaaliseksi. (Lehtonen 2003, 102-110).
Lehtosen tekstistä voikin todeta, että ei-heteroseksuaaliset opettajat pelkäävät menettävänsä oppilaiden luottamuksen ulostullessaan. Tällaisten ajatusten taustalla on esimerkiksi homojen- ja lesbojen ajatuksia seksuaalisesta vilkkaudesta, huonosta vanhemmuudesta. Lisäksi Lehtonen (2003) ottaa esimerkiksi hiv-epidemian. Tällaiset ajatukset voivat kasvattaa kynnystä kertoa seksuaalisuudestaan avoimesti lapsille, ja sitä kautta lasten vanhemmille. Suomessa suurin osa opetushenkilökunnan jäsenistä salaa ei-heteroseksuaalisen suuntautumisensa. (Lehtonen 2003, 108).
Catherine Connellin (2015) haastattelututkimuksesta ja teoksesta ’’School’s out: gay and lesbian teachers in the classroom’’ voidaan todeta, että homo- ja lesbo-opettajista ei myöskään ole ollut haastamaan koulujen heteronormatiivista kulttuuria. Kouluyhteisön hyväksymät opettajat ovat useammin valinneet homonormatiivisen arvomaailman seksuaalisen identiteettinsä tueksi. Ei-hyväksyttävinä opettajina homoyhteisö ja suurin osa homoseksuaaleista opettajista itse piti radikaaleja, jotka vaarantavat yhteisön yleisesti hyväksytyksi tulemisen. Monille seksuaalisuudestaan avoimille opettajille oli Connellin (2015) haastattelututkimuksessa tärkeää todistaa, että homoseksuaalit ovat ’’tavallisia’’ ja ’’normaaleja’’ työssäkäyviä ihmisiä. Perinteisesti homoihin kohdistuvia stereotyyppisiä käsityksiä homo- ja lesbo-opettajat halusivat käytöksellään osoittaa vääriksi (Connell 2015, 131-135)
Homonormatiivisuuden käsitteellä tarkoitetaan heteroseksuaaleista vähän tyyliltään poikkeavaa identiteetti- ja käyttäytymismallia, jonka keskiössä ovat valkoiset, keskiluokkaiset homoseksuaalit (miehet). (Connell 2015, 131-135) Homonormatiivisuus on haastanut 1980-luvulta lähtien perinteiset radikaalit seksuaalivähemmistöjen liikkeet. Opettajien kohdalla homonormatiivisuus tarkoittaa, että he varovat esiintymästä radikaalin seksuaalisina, tunnustavat perinteisen sukupuolijaon miehiin ja naisiin, ja ovat useimmiten naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa.
Keskeistä on kuitenkin se, millä tavalla he toimivat luokkahuoneessa. Yleensä heidän itsensä ainoa seksuaalisen suuntautumisensa näkyväksi tekevä asia on heidän kertoessaan seurustelusuhteestaan samaa sukupuolta olevan kanssa. Tämä myös tukee hetero- tai homonormatiivista ihannetta avioliitosta. Yhteisön itsensä vaatimus julkitulosta on myös asettanut monet opettajat ristiriitaiseen asemaan. Opettajilla voi olla epäilys, että heidän ’’ulostulonsa’’ tulkitaan seksuaalisesti. Keskeistä on ajatus, että lapsia on suojeltava kaikelta seksuaalisuudelta. (Connell 2015, 152, 183).
Lehtonenkin (2003) ottaa esille puolisosta kertomisen problematiikan yhtenä tapana tuoda esiin heteroseksuaalisesta suuntautumisesta poikkeamisen. Kertomatta jättäminen on sitäkin useammin osoitus ei-heteroseksuaalisuudesta, ainakin oppilaiden näkökulmasta. Opettaja voi jopa tietoisesti tai tiedostamattaan peitellä ei-heteroseksuaalista suuntaututumistaan. (Lehtonen 2003, 108-110).
Elävätkö opettajat edelleen kaksoiselämää? Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien huima lisääntyminen on voinut vanhentaa jonkin verran Lehtosen (2003) tuloksia. Etenkin Suomessa seksuaalinen avoimuus on yleisesti lisääntynyt 2000-luvun alkuvuosista, siitä on jo lähes 15 vuotta. Connellkin (2015) korostaa, että asenteet ovat maailmalla muuttuneet vasta viime vuosina hyväksyvämpään suuntaan. Voidaan olettaa, että Suomessa on lähennytty Yhdysvaltojen tilannetta, jossa homoseksuaalisen suuntautumisen täydellinen salaaminen ei ole enää yhtä todennäköistä. Merkittävää kuitenkin edelleen on, miten siitä kerrotaan tai missä yhteyksissä se nostetaan esiin. Ennen kaikkea merkityksellistä on, millaisia valintoja opettajat ja henkilökunta tekevät opetuskäytännöissä. Pohditaanko kaikissa valinnoissa yksittäisten vanhempien asennoitumistapoja.
Toisesta näkökulmasta voidaan todeta, että koulumaailma on edelleen hyvin heteronormatiivinen, koska naisen ja miehen sukupuolirooleja ei ole aktiivisesti kyseenalaistettu. Homo- ja lesbo-opettajien enemmistöstä ei ole ollut äänenkantajiksi queer-oppilaille. Connell (2015) kirjoittaa, että kouluista on tulossa homo- ja lesboystävällisiä, mutta koulumaailmassa edelleen normaalin käsite on rajattu valkoihoiselle, keskiluokkaiselle, maskuliiniselle miehelle tai femiiniselle naiselle (Connell 185-188, 2015). Kirjoittaja ehdottaakin siirtymistä homoystävällisistä kouluista, queer-ystävällisiin, joissa perinteiset rotuun, luokkaan ja sukupuoleen liitetyt hierarkiat romutetaan.
Vaikka ulostulo ja omasta homoudesta, lesboudesta, biseksuaalisuudesta, transseksuaalisuudesta tai sukupuolisuudesta kertominen kouluyhteisössä vaatisi oman yksityisyytensä likoon asettamista, voi sillä kuitenkin olla paljon yhteiskunnallisesti hyviä seuraamuksia. Molemmat Connell (2015) ja Lehtonen (2003) korostivat tiedon merkitystä erilaisuuden hyväksymisessä ja ennakkoluulottomuudessa. Tietämättömyyttä ja seksuaalisuuden näkymättömyyttä voidaan pitää suomalaisessa peruskouluissa keskeisenä ongelmana, joka ylläpitää heteronormatiivisuutta. Edelleenkin monet oppilaat jäävät täysin ilman opettajien tukea, koska seksuaalisia aiheita pelätään käsitellä. Queer-kouluista voimme ehkä unelmoida tulevaisuuden utopioina, mutta kouluhallitus on joka tapauksessa sitoutunut uudessa opetussuunnitelmassa huomioimaan sukupuolten tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöt.
Kirjoittaja on Petteri Sääskilahti Turun yliopistosta.
LÄHTEET:
Antikainen, Ari & Koski, Leena & Rinne, Risto (2013). Kasvatussosiologia. PS-kustannus, Bookwell Oy. Juva.
Connell, Catherine (2015). School’s out: gay and lesbian teachers in the classroom. University of California Press. Oakland, California.
Lehtonen, Jukka. Seksuaalisuus ja sukupuoli koulussa 2003. Näkökulmana heteronormatiivisuus ja ei-heteroseksuaalisten nuorten kertomukset. Yliopistopaino. Helsinki.
