News Numero 1/2015

Ilmainen on kalleinta – downshiftaus ja postmodernismin myytti

Johdanto

Milloin viimeksi näit downshiftausta eli ”leppoistamista” tai ”elämän kohtuullistamista” käsittelevän jutun, jossa haastateltava ei todistellut korkeaa koulutustaan ja vaihtoehtojaan työmarkkinoilla? Kysymys on retorinen, sillä googlettamista järkevämpää on etsiä Kustaa Vaasan hopealusikkaa Itämerestä. Ehkä roska-autoileva lusikka löytyykin, mutta valtavirtaa hän ei muuta.

Kaikki ovat kuulleet downshiftauksen väitetystä moraalittomuudesta, joka tiivistyy sanoissa vastuunpakoilu, etuoikeus ja tulevaisuuden syöminen. Kaikki myös tietävät, ettei köyhillä ja duunareilla ole varaa ottaa rennosti. Taloudellinen näköalattomuus on kuitenkin vain osa totuutta. Journalistit eivät ole juurikaan kiinnittäneet huomiota siihen tosiasiaan, että hyvinvoivat leppoistajat ja pahoinvoivat duunarit eivät vietä pohjoismaisessa yhteiskuntajärjestelmässä kastilaitosmaisesti poikkeavaa arkielämää. Kodit muistuttavat toisiaan, kiitos hehtaaritelevisioiden ja täysien jääkaappien. Tämä puheenvuoro yrittää kartoittaa downshiftauksen retoriikan, ja osoittaa lyhyesti sen ajatushistoriallisen synnyn.

 

Kohtuullisuuden ajatus syntyi seksuaalisen vapautumisen rakkaudennälkäisissä jälkipolvissa

Alkoholistien lapsista sanotaan tulevan raittiita tai itsekin juoppoja. Downshiftaaja tulisi ymmärtää rajojaan kokeilevana, mutta miellyttämishaluisena lapsenlapsena, jonka isovanhemmat pitivät hauskaa hippileirien mutakylvyissä. Kun järkevöitymisen aika vihdoin koitti, se toteutettiin ennen kaikkea kulissien pystyttämisellä. Hankittiin työpaikka ja perustettiin perhe. Arvotyhjiö oli kuitenkin syntynyt, eikä lapsille ollut rahan lisäksi jätettävänä muuta perintöä kuin kaiken suhteellistava ja tyhjäksi naurava arvorelativismi, jonka esihistoriaa ei tässä kirjoituksessa käsitellä enempää aiheen rajauksen vuoksi. Todettakoon vain, että 1960-lukulainen seksuaalinen vapautuminen johti tulevina vuosina valtaisan tutkimuskirjallisuuden synnyttäneeseen, länsimaissa hallitsevaan henkiseen lamaantumiseen, postmodernismiin. Kuten sosiologi Zygmunt Bauman on usein todennut: ”Se vie kaiken, mutta ei anna mitään tilalle”.

60-lukulaisten lyhytnäköisyys opetti näiden lapset itsekkäiksi ja ahneiksi. Se siunasi ihmissuhteiden kertakäyttöisyyden ja ylevöitti himon ainoaksi elämänvoimaksi. On puhuttava nimenomaan oppien siirtymisestä, sillä nautiskelijoiden ensimmäinen sukupolvi loi itse itsensä ymmärrettyään jollakin käsittämättömällä kollektiivisella tasolla mahdollisuutensa täystuhon airueeksi. Massat muuttuivat hämmästyttävän lyhyessä ajassa, sillä huonointa esimerkkiä näyttivät vaikutusvaltaisimmat ihmiset. Kauniiden ja rikkaiden elämäntapaa alettiin myydä Höntti-Heikille ja Marketti-Maijalle tosissaan. Se piristi taloutta, älyllisti rahvasta keskinäiseen julmuuteen, ja uskotteli menestyksen olevan yksilöominaisuus. Touché! Eliitti myi hallitsemattoman markkinauskon kansoille lahjoittamalla niille omat tavoitteensa. Kirjailija James Ellroy tiivistää eliitin 60-lukulaisen svengin poikkeuksellisella intensiteetillä:

”Kulta-ajan todellinen pyhä kolminaisuus oli: näytä hyvältä, pane tuulemaan ja pokaa joku sänkyysi. Kennedy oli myyttinen keulakuva aivan erityisen mehevällä historiallisella ajanjaksolla. Hän heitti sujuvasti legendaa ja hänellä oli upea kampaus… Jack pääsi hengestään optimaalisella hetkellä pyhyytensä varmistumisen kannalta. Valheet jatkavat kieppumista hänen ikuisesti palavan liekkinsä ympärillä… On aika purkaa yhden aikakauden myytti ja luoda uusi myytti katuojasta tähtiin.” (Ellroy 1995, alkusanat)

Kaksi moraalinsa myynyttä kulttuurillista sukupolvea luulisi varmistavan jatkuvuutensa kolmannessa, mutta aivan näin ei ole. Tulemme seuraavaksi nykypäivään, ”myyttiin katuojasta tähtiin” ja lopulta downshiftaajiin.

 

Vähempään tyytyminen on liian kallista

Levätäksemme meidän täytyy voittaa syyllisyys tekemättä jättämisestä. Postmodernin yhteisön leimaavimpia piirteitä on sen määräävimmän ominaisuuden täydellinen kahtiajakautuminen. Voimme kutsua tässä näitä vastakkaisia osia ”tähtimyytiksi” ja ”kansalaismyytiksi”. Osien kokonaisuutta kutsutaan yleensä amerikkalaiseksi unelmaksi, anarkokapitalismiksi, uusliberalismiksi tai sosiaalidarvinismiksi, mutta ilmiön sirpaloitumisen kuvaamiseksi jako on teoreettisesti välttämätön. Voimme selittää ”kolmannen sukupolven” käyttäytymisen läpivalaisemalla repeytyneen ihmiskäsityksemme sumeimmat vedet. Amerikkalainen unelma ei edusta ideologiaa, vaan uskonkappaleita.

1. Tähtimyyttiin sisältyy kaksi muuttumatonta dogmia. Ensimmäinen on iskulause, jonka markkina-arvo on kirjaimellisesti mittaamaton: jokainen voi menestyä. Totta tai valhetta, kysymys totuudellisuudesta on itsessään absurdi, sillä voitto ja tappio ovat aina henkilökohtaisia. Ensimmäisen opinkappaleen markkina-arvo säilyy aina korkeimpana, koska sitä ei voida väittää miksikään. Käsitteellisen lokeroimisen yritys tai kiistäminen muuttuu väistämättä saivarteluksi, sellaisten ihmisten narinaksi, joista ei ollut voittajiksi. Sanoma universaaleista menestymismahdollisuuksista säilyttää puhtautensa teoreettisella vastaansanomattomuudella, ja siksi jokainen uskoo siihen, vaikka ei sitä tunnustaisikaan. Maailma on sinun. Se on köyhyyden ja rumuuden kuvista vapautunut absoluutti, ideaksi tullut Jumala, jonka joukoissa seisovat vihollisetkin. Kaikki on aina omaa syytä.

2. Toinen opinkappale liittyy arvoihin. Tähtimyytin mukaisesti menestyminen ja rikastuminen ovat synonyymeja, ja näin ollen ei voi esiintyä sosiaalista nousua, joka ei moninkertaistaisi kiipijän ihmisarvoa. Yksilöt voivat olla laadullisesti merkittäviä vaikkapa taiteilijoina tai tutkijoina, mutta menestyneitä he eivät ole ennen rikastumista. Kaikki tunnustuksellinen arvonanto henkilösuhteineen ja muine etuineen ovat yhdentekeviä niin kauan kuin niitä ei kyetä muuttamaan rahaksi. Alkemistinen vaihdannan vaatimus nielaisee yksilön olemuksesta persoonallisuuden. Älä ryhdy mihinkään, ellet rahan takia. Älä ole muille mitään, ellet rahan takia. Älä luota erimielisiin, sinun ei tarvitse jakaa heidän itsepetostaan. Elämä kiitää ohitsesi katsellessasi betoniseinää. Rahan ja menestyksen liittoon uskominen vaatii viisautta, elämän syvällisempää ymmärtämistä.

Kuvaillut uskonkappaleet ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta ne paljastavat suuruusfantasian hallitsevan roolin kollektiivisissa ajatusradoissamme. Vastentahtoinen usko pohjimmiltaan ”hyviin” ja ”huonoihin” ihmisiin ratkaisee useimmat elämän pakkovalinnat. Esimerkiksi käsitys hyväksyttävästä paikasta työmarkkinoilla määrittää Heikin ponnistelujen määrän ja laadun koulutuksessa. Mikäli epäilemme tähtimyytin voimaa eli näitä väitteitä vastakkaisten kokemustemme perusteella, voimme kokeilla niiden kestävyyttä kansalaismyyttiä vasten.

3. Kansalaismyytti on byrokratian ja tiedotusvälineiden tuottama mielikuva kansalaisuudesta, jonka indoktrinointi pyritään aloittamaan mahdollisimman varhain, koulujen alaluokilta lähtien. Ihannetapauksessa vanhemmat aloittavat kasvatuksen omaehtoisesti yksilön varhaislapsuudessa. Kansalaismyytin tärkein tehtävä on vaalia yksilön elinkautista roolia lainkuuliaisena työntekijänä, veronmaksajana ja yhteisön jäsenenä. Lyhyesti sanoen kansalaisena, joka  tyytyy tarjottuun.

Tyytyminen on tehty helpommaksi traditioilla, jotka uskottelevat valinnanvapautta. Nuoruuden kapinaksi kutsuttu traditio on esimerkki näennäisvapaudesta. Siinä yhteisön vanhemmat jäsenet sallivat nuorempien pitkittää murrosikäänsä opiskeluajaksi ja sinkkuajaksi kutsutuilla vuosilla, joiden todellisuudessa moniongelmaista aikaa muistellaan elämän laadukkaimpana aikana. Nostalgia ei kuitenkaan johdu aidosti koetusta vapaudesta, vaan tiedostamattomasta kaipuusta aikaan, jolloin ihmisellä oli vielä tulevaisuus pilattavaksi. ”Loistava tulevaisuus” on kuitenkin tähtimyytin tuotos, ja se on varattu harvoille. Kansalaismyytin on pelattava ovelasti kaksilla korteilla, ja uskoteltava toivon mahdollisuutta samanaikaisesti pelotellen. Sen on varmistettava eliitin maallisen hyvinvoinnin riskitön jatkuvuus:

4. Raukat, jotka eivät ymmärrä valinnanvapautta leikiksi, palautetaan ruotuun kieltämällä taloudelliset resurssit, kilpaillut työpaikat suhteineen, avaimet keskiluokkaan, ihmisyyteen. Rationaalinen yksilö ymmärtää elämän ja aikansa jokamiesluokan realiteetit. Hyväksyessään ne hän palaa henkisesti yhteisöön, jonka polttoaineena käytetään kollektiivista pelkoa toimeentulon ja läheisten menettämisestä. Itseään individualistina pitänyt kipittää takaisin koulunpenkille ja hankkii työpaikan.

Tiedotusvälineiden rooli unelman vaalimisessa näkyy jakautuneimmillaan nuorille suunnatussa tarjonnassa, jos nuorten, nuorten aikuisten ja keski-ikäisten välillä on nähtävissä eroa. Nuoruutta eletään usein vielä neljäkymppisinä, lempipuuhien pysyessä samoina. Kaksijakoisuus on ryysyistä rikkauksiin etenevän tähtimyytin sekä kansalaismyytin samanaikaista myyntiä kaikille niille ikäluokille, jotka eivät vielä ajattele luovuttaneensa. Luovuttaneille jää vain kansalaismyytti eli kansankielellä ”aikuistuminen”. Postmodernin ihmisen on Ellroyn raadollisten hahmojen tavoin joko noustava tai heitettävä hanskat tiskiin. Nousu likaannuttaa, mutta luopuminen on tylsää.

5. Kansalaismyytti tunnustaa länsimaiselle ihmiselle kolme tavoitetta: parisuhde (perhe), työpaikka (koulutus) ja metafyysinen kysymys paikasta maailmassa. Viimeksi mainittu on yleisinhimillinen käsitys siitä, mitä yksilö on tai voi olla itselleen ja yhteisölleen (kulttuuri). Tähän kansalaismyytin tuotantokoneistolla ei ole tarjottavana muuta vastausta kuin kuluttaminen, mutta sitä ei mielellään sanota ääneen. Se olisi yhteisön henkisen köyhyyden, kulttuurillisen tyhjiön myöntämistä, johon ei ole varaa. Rehellisyyttä ei voida pitää vaihtoehtona, sillä vastaukset paljastaisivat immateriaalisen turhuuden tavaratuotannon rinnalla, joka on sentään mitattavissa. Niin kutsuttuun inhimilliseen pääomaan saatetaan suhtautua varovaisen kunnioittavasti, mutta sitä ei voida hinnoitella. Kulttuurilla on arvoa vain hyödykkeinä, palveluina, tavaramerkkeinä.

Ympäristöfilosofi Pentti Linkola ei olisi voinut olla enempää väärässä sanoessaan, ettei työttömyyden tarvitsisi olla murhenäytelmä, sillä työttömille jää kuitenkin mahdollisuus ”lauluun ja tanssiin”(Ylen syntymäpäivähaastattelu 7.12.2012). Köyhimmillä ei voi olla varaa edes ilmaiseen onneen, sillä kansalaismyytti sallii onnen vain keskiluokkaan tarrautumisessaan onnistuneille. Ironisesti myytti toimii keskitysleirin capon tavoin, sillä tähtimyytti ei piittaa lahjattomien oikeuksista mielentiloihin. Tämä sadismi, laulun ja tanssin kieltäminen, johtuu kansalaismyytin tavoitteista, joiden kanssa ei ole leikkimistä:

6. Kansalaismyytti jättää kertomatta, että vain työpaikalla ja perheellä on todellista arvoa. Perhe tai parisuhde voidaan laskea materiaalisiksi, sillä ne ovat statuksia yksilökokemuksista riippumatta. Ne ovat statuksia luodessaan valtasuhteita. Vasta saavutettuaan työpaikan ja perheen eli vertaisryhmän, enemmistön tasa-arvon, yksilöllä on varaa kysyä kuka, miksi ja milloin sekä perehtyä muihin korkealentoisiin kysymyksiin, jotka jäävät enimmässä määrin vastaamatta. Mikään ei uskottavasti vahvista vastauksien tai kysymysten oikeellisuutta. Jos yksilö ei kykene löytämään keskitasoista työpaikkaa ja kumppania, kääntyy kolmannen kysymyksen pohtiminen irvokkaalla tavalla nurinkuriseksi, sillä yhteisön muiden jäsenten mielestä hänellä ei ole siihen varaa. Yksilön mielipide on väärä ja yhdentekevä. Sosiaalisesti epäonnistunut ei ole ymmärtänyt todellisia kustannuksia, saati sisältöä.  Ainoat vastaukset ovat ravintola, viinipullo ja rupattelu kirjauutuuksista, joita ei lueta, puolisolle naputeltu tekstiviesti. Muuta ei ole.

Downshiftaajien vakuutteluissa ei siis ole mitään ihmeteltävää. He toimivat vaihtoehdoitta kansalaismyytin talutusnuorassa. Juuri tätä tarkoittaa downshiftaaja ”rajojaan kokeilevana, mutta miellyttämishaluisena lapsenlapsena”. Pyrkimys kohtuullistamiseen edustaa rajojen kokeilua ja toiveita, silti miellyttämishalu, oikeammin alistumispakko, pitelee asetta ohimolla.

Olemme nyt purkaneet lankakerän, mutta selityksemme on taikonut joukon uusia. Miksi tähtimyyttiä ylläpidetään, jos sen ihmisvihaista maailmankuvaa ei haluta kannattaa?

 

Postmodernismin ainoa tavoite on ihmisyyden hyperinflaatio, joka ei voi toteutua ilman ikuisesti kovenevaa kilpailua

Laumaeläimen on haettava uskottavuutta lauman hyväksymillä mittapuilla. Kuten tähtimyytti osoittaa, raha on ainoa aika- ja kulttuurirajat ylittävä mittari. Postmoderni hyväksyy rahan, koska biologia ei salli sen suhteellistamista kaiken muun tavoin. Tappiostaan katkera postmoderni ryhtyy keskittämään hyökkäyksensä ihmisyyttä vastaan, vaikka tietääkin ihmisen olevan liian sidottu muuttamaan mitään. Hierarkia on sosiaalinen välttämättömyys, ja vallanjaon on aina tapahduttava taloudellisin perustein. Me emme yksinkertaisesti voi uskoa muunlaisiin kruunajaisiin kuin äärimmäisten verilöylyjen kohdalla. Tässä erehtyi viisas J. K. Paasikivikin, jonka mielestä rahanteko ei ollut mikään korkealle arvostettava taito. Totuus on päinvastainen, ja todisteeksi riittää toteamus: mikään maailmassa ei muistuttaisi tuntemaamme, jos Paasikivi olisi ollut oikeassa.  Hän oli liian sivistynyt nähdäkseen massojen silmin. Keskiluokkaisuutta on karsittava mahdollisimman paljon, jotta ihmisarvo laskisi mahdollisimman alhaiseksi.

7.Tähtimyytin ja kansalaismyytin yhteentörmäys tapahtuu, kun tiedotusvälineet alkavat myydä kansalaismyyttiä epäonnistuneiden ja tähtimyyttiä menestyneiden tapana elää. Kansalaisuus, joka ennen esitettiin normatiivisena, kunnioitettavana elämäntapana, nähdäänkin pahimmanlaatuisena tavanomaisuutena. Koulutus, työpaikka ja perhe eivät merkitse mitään, koska ne ovat enemmistöltä. Keskiluokkaisuus ei tarkoita mitään, se on romahtanut surkeuden maalattiaksi, jolta on ponnistettava. Tavallinen elämä on itsessään epäonnistumista. Tolvanat alistuvat viisipäiväiseen työviikkoon, nauttivat pientä palkkaa ja kotimaisia kesälomia. Heillä menee neljännesvuosisata asuntonsa omistamiseen. He pukeutuvat halvasti, lihovat, alkoholisoituvat ja pahoinpitelevät toisiaan.

Meidän on kilpailtava säälimättömämmin, koska ihmisyytemme karkaa koko ajan kauemmaksi mielemme avaruudessa. Postmoderni vie arvomme, mutta lohduttaa yksilöllisyydellä, ”säkillisellä pimeyttä ja kourallisella tuhkaa”. Katsoessamme ulos näemme kättemme jäljet. Annamme maapallon tukehtua suuruusfantasiaan ja mukavuudenhaluun. Ihmislihaan ja elektroniikkaan, jota kukaan ei enää vuoden kuluttua kehittämisestään halua. Kaikki tietävät, mutta ketään ei kiinnosta. Jokainen elämä on yksilöllinen, riippumaton muun ihmiskunnan tekemisistä. Minun valintani ovat yhdentekeviä niin kauan kuin sinä teet mitä lystäät. On vain oikeuksia, ei velvollisuuksia. Viihde rauhoittaa tähän kakofoniaan, tuudittaa jokaisen globaalin kollektiivin ulkopuolisuuteen. Kuluttajaksi, nautiskelijaksi, yksinäiseksi odottajaksi.

Lahjakkaita kirjoittajia, konsultteja, liikemiehiä, maalareita, muusikoita, näyttelijöitä, poliitikkoja ja muita egoisteja tungeksii kaikkialla. Nämä kilvoittelijat huohottavat erinomaisuutensa, jäsentelemättömän vihansa ja herkkyytensä vankilassa epäilemättä koskaan ainutlaatuisuuttaan. Pahoinvoinnin tulisikin olla ainoa luonnollinen reaktio tällaisessa ympäristössä.

 

Kuinka voi köyhäkin downshiftata eli mistä maailmanparannus kannattaisi aloittaa?

Voisiko edessä olla jotain lupaavaakin? Mikäli tiedostamme käyttäytymisemme pakko-oireet, voimme varmasti nousta seuraavalle askelmalle näkyviä muutoksia ajaen. Meidän on päättäväisesti hylättävä teoreettinen kädenvääntö postmodernismin kanssa, sillä emme voi mitenkään voittaa sen kehäpäätelmiä:

8. Osa menneistä sukupolvista valitsi ihanteensa epäilyttävästi, koska ne olivat kenen tahansa saavutettavissa. Rationalisti ei erehdy puhumaan etiikasta tai oikeudenmukaisuudesta. Kypsempää ja ennen kaikkea realistisempaa on keskittyä todellisiin asioihin. Filosofiat ovat kuin runokirjoja, jotka liikuttavat hetken, mutta ovat vain runokirjoja. Niiden vakavuus voi puhutella ainoastaan naiivin sielun tosikkoutta. Sanat pysyvät silti sanoina, nuori kumppani ja pankkitili ovat todellisia. Sinun elämäsi tärkein kysymys kuuluu, omistatko ne itse vai katseletko vierestä muiden omistussuhteita. Postmodernismin aikakautta edeltävillä sukupolvilla saattoi olla arvojensa taustalla jonkinasteista ihmisluonnon viisautta ja elämänkatsomusta, mutta meille ne elävät vain sanoina.

Arvottomuutta ja välinpitämättömyyttä voidaan lääkitä psyykkisellä liikkumavaralla, joka palauttaa meidät alkutilaan ennen lumoukseen vaipumista: valitsijoiksi. Max Weber pelkäsi taloudellista läpirationalisointia, ”kulttuurin lämpökuolemaa”,  jonka sittemmin täytyi tapahtua oman ajatushistoriansa vääjäämättömällä kiertoradalla. Nyt yskimme polttavaa ilmaa herkeämättä, anoen keuhkolaajentumilla tilaa nöyryyttävämmille myönnytyksille. Kauhunsa syrjässä Weber piti tärkeimpänä tutkimuskysymyksenä sitä, millaisia ihmistyyppejä kulttuuri tuottaa. Vastausyritykset voivat johdattaa varjon viileyteen: suhteellistaminen ja ihmisyyden välineellistäminen on korvattava konkreettisilla arvovalinnoilla.

 

Kirjoittaja on Tenho Kiiskinen Itä-Suomen yliopistosta

(Artikkelin kuvan lähde: http://granitegrok.com/blog/2013/04/d-stands-for-downshifting )

 

Kirjallisuutta:

Aro, Jari & Jokivuori, Pertti: Klassinen sosiologia ja moderni maailma. 2010.

Bauman, Zygmunt: Postmodernin lumo. 1996.

Bauman, Zygmunt: Notkea moderni. 2002.

Bourdieu, Pierre: Vastatulet: Ohjeita uusliberalismin vastaiseen taisteluun. 1999.

Ellroy, James: Amerikan tabloidi. 1995.

Freud, Sigmund: Johdatus narsismiin ja muita esseitä. 1993.

Houellebecq, Michel: Alkeishiukkaset. 2000.

Klein, Melanie: Kateus ja kiitollisuus. 1994.

Kolbe, Laura: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. 2014.

Linkola, Pentti. Ylen syntymäpäivähaastattelu 7.12.2012

Nussbaum, Martha C.: Not For Profit: Why Democracy Needs the Humanities. 2010.

Pelevin, Viktor: Generation P. 1999.

Räikkä, Juha: Itsepetoksen filosofia. 2005.

Siltala, Juha: Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa. 1999.

Weber, Max: Kaupunki. 1992.

Weber, Max: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. 1990.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *