Kaupunkien vyöhykemallit
Ernest W. Burgess kehitti kaupunkien ns ydinvyöhykkeiden mallin (concentric zone model). Tämän jälkeen Hoy, ja Harris & Ullman ovat kehittäneet omat vyöhykemallinsa (kts kuva 1). Burgessin malli perustuu Chicagon kaupunkiin ja jakaa kaupungin viiteen vyöhykkeeseen: keskusta (Loop), slummit (Zone in Transition), työväen asunnot (Zone of Working-Class Homes), porvari asunnot (Residential Zone) ja matkustusvyöhyke (Commuter Zone). Keskustassa on kaupungin liikekeskittymä, ja slummi vyöhykkeellä on yrityksiä ja pientä teollisuutta. Työväenasuntojen vyöhykkeellä asuvat työläiset, jotka ovat päässet kakkosvyöhykkeeltä pois, mutta haluavat silti asua lähellä työpaikkoja. Porvariasuntojen vyöhykkeellä on omakotitaloja. Matkustusvyöhykkeellä on lähiöitä ja muita satelliittikaupunkeja, joiden asukkaat käyvät usein töissä keskustassa. (Burgess 1925, 89-97).
Burgessin lisäksi myös Hoyt ja Harris & Ullman ovat tehneet omat karttamaiset urbaanin maankäytön mallit. Hoytin (b) malli on yleisilmeeltään kehämäinen Burgessin (a) mallin tavoin. Erona on se, että toiselle puolelle kaupunkia keskittyy enemmän pientä teollisuutta ja työläisten asutusta ja toiselle puolelle keskiluokan asutusta, ja kapealle alueelle yläluokan asumusta. Harris & Ullmanin mallissa (c) on yhteensä yhdeksän vyöhykettä. Mallissa keskustaa ympäröivät toisella puolella kevyen teollisuuden, työläisten asuinalue ja toiselle puolella keskiluokan asuinalueet. Työväenluokan asuinalueen puolella on myös kauempana raskaanteollisuuden vyöhyke ja kaupungista erillään on teollinen lähiö. Keskiluokan ja yläluokan asuinalueiden välissä on pieni yrityskeskittymä, ja erillään yläluokan asumuksen takana on asumislähiö (Savage et al 2003, 72-73).