Piilotetun naisvihan pika-analyysiä

Numero 1/2021 Numerot Yleinen

Kirjoitan tätä kolumnimaista pohdintoa naistenpäivänä vuonna 2021. Tämän tekstin tarkoitus on tehdä näkyväksi ovelasti piilossa uinuvaa naisvihaa ja perustella, miksi sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi on edelleen tehtävä lujasti töitä kaikilla areenoilla. Sosiologisesti kiinnostavaa on havainnoida naisvihan yleisyyttä, sitä kuinka se kietoutuu salakavalasti niin moneen pieneen yksityiskohtaan, piilottelee isojen rakenteiden taustavoimana, istuu kahvipöydässä sinua vastapäätä tai ryöpsähtää tilanteeseen omasta suustani kesken tavanomaisen jutustelun.

Naiset ovat edelleen surullisen monilta areenoilta poissa. Nainen ei vain näy, ja aika usein sitä naista ei ole. On totta, että Suomessa naiset kyllä kuuluvat ja näkyvät monin tavoin suhteessa paljon mukavammin kuin monissa muissa maissa. Meillä on nainen pääministerin tehtävässä ja meillä on ollut nainen presidenttinä (tosiaan siis yksi nainen on ollut presidenttinä koko Suomen historian aikana, ja siis kaksi naista ennen Sanna Marinia ovat olleet pääministereinä). Hirveän usein naisen paikka on siis edelleen jossakin muualla kuin esimerkiksi näkyvällä paikalla johtotehtävissä.

Naisen ääntä ei kuulla, mutta ei sitä halutakaan kuunnella. Naisen esittämä mielipide työpaikan kokouksessa sivuutetaan todennäköisemmin kuin hänen mieskollegansa esittämä mielipide. Me naisetkin äänestämme ennemmin pitkän miehen johtotehtävään kuin toisen naisen. Intensiivisesti ja kriittisesti puhuvaa naista saatetaan pitää rasittavana ja tosikkona, epäkohdat esiin nostava mies taas saattaa saada kiitosta hyvistä kehitysehdotuksistaan ja jämäkästä otteestaan viedä asioita eteenpäin.

Naisten asiat eivät ole historiassa hirveän paljoa kiinnostaneet, joten siksi historian kirjojen näkyvimmällä palstalla paistattelevat useimmin miehet, jotka myös ovat siis kirjoittaneet niitä lukemiamme historian kirjoja aikoinaan. Se on ollut miesten etuoikeus, naiselle se ei ole ollut mahdollista. Naisen kirjoittama teksti ei vielä tänäkään päivänä välttämättä saa samanlaista arvostusta kuin miehen kirjoittama teksti. Naisen tekemisiä leimaa yhä monella alalla nais-etuliite. Naisen kirjoittama teksti on aina naisen teksti. Naisen ura, on aina naisen ura. Naisurheilija, naisartisti, naisräppäri, naispoliitikko, naisnäyttelijä. Naisen äänen kuulemisen sijaan yhä usein kaivetaan korvatulpat esiin, mikä näkyy naisten elämälle ominaisten tai tyttöjen keskuudessa yleisten tutkimusaiheiden vähättelemisenä. Miespuoleinen opiskelukaverini on tokaissut yliopistomme lounasravintolassa joskus nasevasti, että häntä ei vittuakaan kiinnosta lukea kvalitatiivista tutkimusta, joka käsittelee demi.fi:n keskustelupalstaa. Arvostusta ei anneta aiheille, jotka eivät kosketa itseä, ne nähdään turhanpäiväisinä. Lounaaksi naisvihaa ja höyrytettyä tummaa riisiä.

Jos naisen tekemät asiat eivät kiinnosta, niin ei naisen tekemää työtäkään arvosteta. Tämä näkyy palkassa, haluttomuutena muuttaa palkkausta, haluttomuutena tunnustaa syyt palkan pienuudelle, haluttomuutena puhua naisen euron pienuudesta. Se on vaivaannuttava ja ärsyttävä aihe, koska syyt ilmiön takana ovat niin moninaisia ja vaikeita. Näen mehevimpänä taustavoimana kuitenkin sen, että liian monen mielestä naisen tekemä duuni ei vain ole niin tärkeä juttu. Ei kotona, eikä yhteiskunnallisesti. Ei tarpeeksi. Tästä paljon keskustelua herättänyt esimerkki on tietysti sotealojen paskat palkat. Toinen hauska esimerkki: Jos nainen pitää työkseen blogia, hyödyntäen sosiaalista mediaa yhtenä työkanavistaan, hän on alttiina naisvihamieliselle kommentoinnille jatkuvasti, ihan vain hänen työnsä julkisuuden vuoksi. Hänen tekemäänsä tapaa tienata oma elantonsa ei arvosteta, vaan sitä pidetään hupsuna, itseriittoisena ja narsistisena, yhteiskunnallisesti turhana. Samanaikaisesti ihmiset jonottavat ostamaan omaelämäkertaa autolla mahdollisimman nopeasti ajavasta miehestä. Hänen uraansa mahdollisimman nopeana auton ajajana pidetään arvokkaana tapana tienata elanto, ja sinne ollaan valmiita myös suuntaamaan rahavirtoja, mediahuomiota sekä sitä kaivattua arvostusta. Kukaan ei edes kyseenalaista tällaisen uran tärkeyttä tai yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Naisen ulkonäkö on jatkuvan kommentoinnin kohde. Kun testimielessä kirjoitin Googlen hakuun ”seksikäs miespoliitikko”, Google kysyi heti: ”Tarkoititko seksikäs naispoliitikko?” Valitsemasi asut kyseenalaistetaan, olitpa pääministeri tai malli, koska olet nainen. Esimerkiksi mallintöitä tekevä nainen voi telkkarissa prime timen suorassa lähetyksessä joutua antamaan perusteluita uravalinnalleen, Instagram-kuviensa kuvakulmille tai itsensä esittämisensä tavoille. Hän voi joutua perustelemaan tapaansa olla nainen tai tapaansa pukeutua avaran kaula-aukon puseroon. Tämä pohjautuu naisvihan mielenkiintoiseen muotoon, joka lähtee siitä, että tietynlainen naiseus on halveksuttavaa ja tietynlainen esiintyminen naisena on jotenkin överiä. Naisellisuuden korostaminen on halpaa, koska et voi olla naisellinen ja uskottava.

Jotkut ihmiset näkevät edelleen naisvartalon ennen kaikkea seksualisoitavana objektina. Jos naisesta ei ole ihmisenä mitään muuta sanottavaa, niin aina voi vähän ulkonäöstä keskustella. Oliko liian lihava, oliko seksikäs, oliko ihan nätti. Naiskeho kuuluu yleiselle arvostelemiselle ja keskustelemiselle. Naiskeho on julkisen analyysin omaisuutta siitä hetkestä, kun se jonnekkin esille laitetaan, oli se sitten Voguen kansi tai tavanomainen somejulkaisu – tai ihan vain kotoasi poistuessasi. Naisena olet jatkuvan male gazen alla. Naiskehon tarkkailijoita ovat kaikki. Olen kuullut ainejärjestöni hengailuhuoneella, kun bikinikuvan sosiaaliseen mediaan laittaneen naisen saamaan seksistiseen kommentointiin on reagoitu toteamalla, että jos kerta haluaa tommosia kuvia itsestään jakaa julkisesti, niin tulee kestää myös seuraamukset (=kuolaavat kommentit, jotka sisältävät yksityiskohtaisia seksifantasioita, sekä muu ulkonäön arvosteleminen, eli avoin seksuaalinen häirintä).

Kun ihminen on etuoikeutettu, voi syntyä halu pitää omasta etuoikeudestaan kiinni sekä halu säilyttää vallitsevat valta-asetelmat, sillä se on itselle hyödyllistä. Me haluamme hyötyjä, me haluamme etuja, me olemme itsekkäitä ja ahneita. Tiedostaminen, se, että kykenee näkemään oman etuoikeutensa, kykenee hahmottamaan oman etuoikeutensa merkityksen, olisi arvokasta. Haluatko hyötyjä etuoikeudesta, jonka myötä jotakuta sorretaan? Haluatko pitää kiinni vallankahvasta, jos sillä kahvalla kammetaan alaspäin muita? Mitä jos käyttäisit omaa etuoikeuttasi hyväksi nostamalla sorrettuja sillä platformilla, joka sinulle ojennetaan syntymäoikeutenasi esim. sukupuolesi, ihonvärisi, kansalaisuutesi tai seksuaalisen suuntautuneisuutesi perusteella? Olisiko yhteiskunnassa hyvä alkaa rakentaa itsereflektoivaa omien etuoikeuksien tiedostamisen kulttuuria, tehdä siitä uutta valtavirtaa? Miten se tehtäisiin?

Naisvihan teema on kuuma ja allekirjoittaneen sosiaalinen media esimerkiksi on pullollaan aiheen ympärille rakentuneita ulostuloja. Murroksen tuoma rakenteiden kivijalan tärinä on jo havaittavissa, ja osa siitä alkaa murentua. Paljonhan tässä on vuosien saatossa jo kivijalkaa hajalle hakattukin. Asioiden nykytila ei miellytä, siihen halutaan muutosta.

Vanhat rakenteet tuovat turvaa ja järjestystä, ja totuttu järjestys voi olla helppo, siihen on mukava sujahtaa, vielä tänäkin päivänä. Muutos kohti tasa-arvoa ei kuitenkaan ole helppo ja mukava. Se on hankalia keskusteluja, omien sukulaisten ja ystävien kyseenalaistamista, se on sitä, että tavailee ja tapailee vahvan keskustelijan kanssa omia näkemyksiään ja ei onnistukaan ilmaisemaan kriittistä näkemystään siten, kuten oli ennalta toivonut. Ja väsyttäväähän se on, arjen aktivismi, yritys parantaa maailmaa pala palalta, keskustelu keskustelulta. Omien sokeiden pisteiden tiedostaminen ja oman sokeutensa myöntäminen on myös askel eteenpäin, mutta kivutonta sekään ei ole.

Ihminen on moniulotteinen olento, joka on keksinyt älykkyytensä ansiosta kulttuurisen infrastruktuurin, valtioiden rajat, koulutusjärjestelmän sekä pukeutumiskulttuurin. Jossain vaiheessa on vain syystä tai toisesta päädytty peittämään naisten nännit ja jätetty miesnännit paljaiksi. Kulttuurit elävät ja uudistuvat kuitenkin koko ajan. Ihmiset muokkaavat ja uudistavat myös ajatuksiaan jatkuvasti. Pysytään toiveikkaina. Ihmisen ajatusmalli siitä, miten sukupuolten tulee olla suhteessa toisiinsa, on kypsynyt elämän mittaisen myllyn ajan, ja siihen ovat vaikuttaneet kaikki matkanvarrella vastaan tullut tv-sarjoista kotikasvatukseen ja ihailtujen isovanhempien kertomiin iltasatuihin kuin myös se, keitä on nähty alakoulun keittiöllä töissä, keitä on nähty hallituksen ministereinä, keitä on nähty ottamassa olympialaisissa kultamitaleja, kenen elämäkertaelokuva on ollut ensi-illassa, kenen taiteilijan liputuspäivää on vietetty. Kun katalogia lavennetaan, ennen vallinneet kaavat rikkoutuvat väkisinkin.

Kommenttiin ”Kun mitään ei saa enää sanoa”, haluaisin vastata: olisi kaikille edunmukaista, että pohdit, mitä haluat sanoa? Mitä sinulla on tarve saada sanoa? Minkä koet sellaisena, että sen sanomatta jättäminen aiheuttaa vahinkoa? Minkä sanominen aiheuttaa vahinkoa? Kun joku on sanonut, että hei, loukkasit minua, älä enää sano noin jooko, minulla ja sinulla on mahdollisuus oppia ja ymmärtää. Sortoa tai loukkausta on vaikea määritellä sieltä käsin, minne on itse päässyt ilman sukupuolesta, ihonväristä, seksuaalisesta suuntautuneisuudesta, kansalaisuudesta tai ruumiin rajoitteista johtuvia kamppailuja.

Maria Kotimäki

Sosiologian opiskelija

Itä-Suomen yliopisto

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*