Kirja-arvio: Niina Timosaari: Edvard Westermarck – Totuuden etsijä (Gaudeamus, 2017)

Numero 1/2018 Yleinen

Tutkija FT Niina Timosaaren luomistyön tuloksena on syntynyt mielenkiintoisin henkilö- ja oppihistoria hetkeen. Edvard Westermarck – Totuuden etsijä olisi teos myös sosiologian historiaa käsittelevään tenttilukemistoon läpi yliopistojen paikkaamaan puutteita siinä, missä aiempi tietämys suomalaisen sosiologian isästä Edvard Westermarckista on jäänyt jokseenkin ohuenlaiseksi ja rikkonaiseksi. Timosaari on oppi- ja aatehistorian tutkija Oulun yliopistossa ja väitöskirjaansa pohjautuvassa henkilöhistoriassa hän valottaa aiemmin pimentoon jääneitä asioita ensimmäisen suomalaisen sosiologin elämästä ja tuotannosta korostaen jo aiemmin tiedettyä uusista näkökulmista.

Niina Timosaari tarkastelee henkilöhistoriassa Westermarckin tieteellisestä tuotannosta etenkin hänen avioliittoon ja moraaliin liittyvää tutkimusta ja yhteiskunnallista toimintaa sekä hänen tieteellistä ja yhteiskunnallista vaikuttamista kristinuskon kriitikkona. Westermarck toivoi, että laki olisi mahdollista puhdistaa kristinuskon vaikutuksesta kautta sivistyneiden länsimaiden – Westermarckin omana aikana se oli helpommin sanottu kuin tehty. Edvard Westermarck oli oman aikansa moraalikapinallinen, joka toimi tieteen keinoin oikeudenmukaisina pitämiensä yhteiskunnallisten reformien puolesta. Timosaaren mukaan Westermarckin tieteellinen työ kytkeytyikin monin tavoin yhteiskunnan järkiperäistämisen kehittämiseen. Edvard Westermarck eli aikana, jolloin kirjoitetulla sanalla ja tieteellisellä tiedolla oli erityisen paljon valtaa muotoilla yhteiskuntia ja tapaa, joilla ne oli järjestetty. Hän esitti radikaaleja ajatuksia ja oli osa aikansa yhteiskunnallisten uudistajien joukkoa, ja ilman häntä moni asia saattaisi vielä tänään olla toisin tai ainakin kehityskulut todennäköisesti olisivat jääneet myöhempään ajankohtaan.

Timosaari tuo esiin, kuinka Westermarck pohjasi usein viestinsä yhteiskunnan kehittämistarpeiden puolesta Marokossa tekemäänsä kenttätutkimukseen, jossa hän vertasi paikallisten heimokansojen tapoja ja moraaliperustaa länsimaisen ”sivistyneen” yhteiskunnan vastaaviin. Tätä kautta Westermarckin oli mahdollista tehdä vertailevaa moraalitutkimusta, jonka avulla hän saattoi paljastaa niitä lakien historiallisia perusteita, jotka saattoivat pohjata muun muassa uskontoon eikä rationaaliseen päättelyyn perustuviin näkemyksiin ja jotka eivät vastanneet enää ajan vaatimuksia. Ehkä myös osin tästä syystä Westermarck oli
aikanaan myös monen naisasianaisen suosikki; paitsi että hänen sisarensa oli liikkeen aktiivi, Edvard Westermarck myös aidosti toivoi että sukupuolet voisivat olla yhdenvertaisia lain edessä. Hän näki myös, että jossain vaiheessa esimerkiksi yhdenvertaisuuteen perustuvat kumppanuusavioliitot olisivat mahdollisuus, jota jokainen voisi niin halutessaan toteuttaa.

Edvard Westermarck oli avioliitto- ja sukupuolireformistisen liikkeen aktiivi ja toimi muissakin yhteiskunnallisia uudistuksia ajavissa yhdistyksissä ja liikkeissä, kuten syntyvyydensäännöstelyä
kannattavassa liikkeessä. Kautta tieteellisen tuotantonsa ja yhteiskunnallisen toiminnan hän kannatti useita lakireformeja kuten aviopuolisoiden lainsäädännöllistä yhdenvertaisuutta, avioerolainsäädännön liberalisointia, eugeenisia avioliittoesteitä, aviottomien äitien ja lasten lainsäädännöllisen aseman parantamista sekä homoseksuaalisuuden dekriminalisointia – Westermarckin näkemykset aiheesta ovatkin mahdollisesti hänen tuotantonsa mielenkiintoisinta antia. Hän esitti aikanaan radikaaleja ajatuksia ja keräsi paljon myönteistä huomiota läpi tieteellisen ja yhteiskunnallisen uransa.

Tutusta kaavasta poiketen Timosaari tarkastelee kirjassa Westermarckin tieteellisestä tuotannosta myös eugeniikkaan liittyviä kannanottoja, mitkä on aiemmin jätetty Westermarckin perinnöstä pimentoon. Monet ajan ajattelijat pitivät eugeniikkaa eli rodunjalostusta pätevänä tapana ihmiskunnan hyvinvoinnin kasvattamiseen vielä 1800- ja 1900-luvun taitteessa ennen suuria yhteiskunnallisia sosiaalireformeja, mikä tarkoitti syntyvyyden säännöstelyä ja esimerkiksi avioitumisesteitä kipeälle ja köyhälle kansanosalle, jotta ”kurjuus” ei leviäisi. Eugeniikan luurangon uudelleenlöytäminen on kiinnostava teko Timosaarelta. Vaikka eugeniikka ei historian kuuluisimpien sosiologien tuotannossa keskeisesti näy, kuten ei myöskään Westermarckin tapauksessa, sen kannattajiksi on paljastunut yllättäviä tahoja. Historian synnit on jätetty usein systemaattisesti mainitsematta sosiologian keskeisten edelläkävijöiden tuotannon tarkastelussa.

Niina Timosaaren henkilöhistoria Edvard Westermarckista olisi varsin hyvää kirjallisuutta sosiologiaa opiskeleville. Westermarckia on tietääkseni tähän mennessä opiskeltu lähinnä sivumainintana sosiologian historiassa. Historiankirjoitukseksi se on kevytlukuinen, mutta sisällöllisesti laaja ja vaatii aitoa kiinnostusta aihepiiriin ja henkilö- tai oppihistorioihin; kirjasta kuitenkin saa luettavaksi lyhyempiäkin kiintoisia aihekokonaisuuksia, jotka peilaavat hyvin yhden aikakauden yhteiskunnallista todellisuutta. Westermarck tulisi tuntea Marxin, Simmelin ja Weberin ohella ja Niina Timosaaren kirja on siihen ehdottomasti oivallisin väylä mitä tällä hetkellä tarjolla on.

 

Elina Huttunen, yhteiskuntatieteiden maisteri, Sosiologin aiempi päätoimittaja ja Jyväskylän yliopiston alumni

kuva: Venla Tuohino

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*