Sosiologinen juoksu – Todellisuuden ruumiillis-henkistä mietiskelyä

Numero 2/2020 Numerot Yleinen

Arkitodellisuus. Ulko-ovi auki. Astun kadulle. GPS-kello löytää kaipaamansa signaalin. Ensimmäiset askeleet. Eilispäivän rankka ravi tuntuu vielä jäsenissä, niin on hyvä. Flap-flap. Sisäinen teatteri kytkeytyy päälle. Juoksu harrasteena perustuu sisäiseen narratiiviin, mielen ja ruumiin säntilliseen vuoropuheluun, jossa mieli pitää ruumiin liikkeellä ja ruumis taas mahdollistaa mielen tarinat. Ilman sisäisiä kertomuksia ei ole juoksua. Juokseminen vaatii ja tuottaa niitä välttämättä, koska liikkeellä pysymisen ehtona on se, ettei pysähdy. Pysähtyminen taas on mahdollista koska tahansa, minkä takia mielen on jatkuvasti tuotettava halua jatkaa. Kertoakseni salaisuuden: sen mieli myös tekee, niin kauan kuin ei suostu seisahtumaan paikoilleen.

Olen irrottautunut tilasta. Juoksija vain vierailee tiloissa, hän ei omista niitä. Hän ei ole missään, mutta halutessaan hän on kaikkialla. Ajasta en sen sijaan ole irrottautunut, mutta nimenomaan aikana se on menettänyt enimmän merkityksensä. Flap-flap. Tunnen Maan. Toisin kuin kävelijä, en tamppaa sitä riistäen siltä sen ainutkertaista avaruutta. Kävely eroaa näet juoksusta yhdellä perustavanlaatuisella tavalla: juoksija on askelten välillä kokonaan ilmassa. Tämän lähemmäksi ei ihminen voi lentämistä ilman teknisiä apuvälineitä päästä. Flap-flap. Juoksu käyttää Maata. Askeleet ottavat itsensä Maasta, mutta tämä tapahtuu kevyesti. Juoksija tunnustelee Maata, ei koskaan alista sitä askelilleen, koska jotta juoksu on lentävää, ei Maata voi ottaa omakseen. Juoksija tietää tarvitsevansa Maata, jonka on säilytettävä itsensä Maana, sillä muuten juoksu ei juoksuna olisi mahdollista.

Jatkan liikettä. Liityn osaksi juoksijoiden heimoa. Alamme juosta yhdessä. Arkitodellisuus palaa hetkeksi: ”Alkaa mennä hämäräksi.” ”Niin, niin se on.” Flap-flap. Huolimatta kanssajuoksijoista jokainen juoksee yksin. Kukaan ei ota, eikä voi ottaa, askelia toisen puolesta. Kukin keskitymme omiin tarinoihimme aina niin kauan, kuin satunnainen sananvaihto ei palauta meitä meille kaikille yhteiseen arkitodellisuuteen, missä kommunikaatio tapahtuu. Letkan viimeiseen juoksijaan alkaa tulla rakoa. Hölläämme vauhtia. Ruumiin liike hidastuu, mistä seuraa myös yllättävästi se, että mielikin alkaa käydä hitaammalla. Tarina etenee hetken kiireettömämmin, ennen kuin taas kiristämme tahtia.

Jätän juoksijoiden heimon ja alan taas juosta myös konkreettisemmin yksin. Kiihdytän tahtia entisestään. Kun vauhtia on tarpeeksi tarina alkaa kadota, jolloin jäljelle jää vain ruumiin liike ja ruumista käskevä mieli. Tällöin tuntee todella olevansa osa maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, mutta oikeastaan kyse on vain siitä, ettei mieli enää tuhlaa voimiansa kertomusten sepittämiseen vaan ainoastaan ruumiin käskemiseen kohti joko ennalta määritettyä tai ennalta määrittämätöntä maaliviivaa. Flap-flap. Hidastan. Mieli aktivoituu jälleen ja tarinat vyöryvät, kovasta vauhdista aiheutuneen ruumiin tuskan sijaan, päällimmäiseksi kokemukseksi.

On olemassa useampia henkilöitä, jotka ovat laittaneet minut juoksemaan. En tiedä juoksevatko he itse, ovatko ikinä juosseet. Minun kanssani he kuitenkin juoksevat. Juoksen heidän kanssaan ja kiitän heitä siitä, että juoksen. Toiset heistä ovat tuottaneet onnea, toiset ehkä enemmän eksistentiaalista kärsimystä, mutta juoksun kannalta se on lopulta yhdentekevää. Juoksun polttoaineeksi käy yhtä hyvin autuus kuin katkeruus. Flap-flap. Vastaan tulee toinen juoksija. Alan automaattisesti tarkastella hänen juoksuaan, hänen ruumiinsa monotonista liikettä. Tarkkailuni ei koskaan ole tuomitsevaa tai arvostelevaa. Juokseminen on aina kunnioitettavaa riippumatta juoksijan olemuksesta tai ominaisuuksista, olemmehan samaa juoksijoiden heimoa, johon pääsemiseen riittää se, että on liikkeellä ajassa aina vähän aikaa siinä lentäen.

Joskus juoksu kuitenkin on esteettisesti kaunista. Näin on, kun puhutaan huippukilpajuoksijoista. Heidän ruumiinsa kykenee liikkeeseen, joka on muodoltaan rytmillisen harmonista, kestävän jatkuvaa sulavuutta. Pitipä Juha Väätäinen, Euroopan Mestari Helsingistä vuodelta 1971, itseään ja kilpakumppaneitaan ”jalkataiteilijoina”. Juoksu voi siis todellistua myös taiteena, (ei ollenkaan vain urheiluna tai edes kuntoiluna), ja niin sen voi nähdä, jos vain haluaa.

Tänään on päivä, jolloin tuntuu, että jaksaisin vain juosta. Mieli on kuitenkin päättänyt juoksulleni ajallisen keston, mutta ennen kuin vaihdan juoksuni kävelyksi ja palaan pysyvämmin arkitodellisuuteen, saan vielä yhden oivalluksen, joita juoksulla yleisesti on varsin useinkin tapana tuottaa. Sosiologia on liikkeessä olemista, juoksu on liikettä. Sosiologia on juoksemista – juokseminen on sosiologiaa.

Aarni Laakkonen, Lapin yliopisto

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*