Gradukatsaus: Vegaanimiesten ruumispuhe

Numero 2/2020 Numerot Yleinen

Tässä artikkelissa kirjoitan lihansyönnin ja maskuliinisuuden välisistä yhteydestä keskittyen vegaanimiesten ruumiillisuutta koskeviin puhetapoihin. Väitän ensinnä lihansyönnin olevan kulttuurisesti vallitseva ideologia (Joy 2010; Potts 2017). Väitän lisäksi lihansyönnin olevan kulttuurisesti kietoutunut maskuliinisuuden vallitseviin ihanteisiin: lihansyönti on miehekästä, ja miehen on lihaa syötävä (Adams 1990/2015; DeLessio-Parson 2017; Potts & Parry 2014; Rothgerber 2013). Kahden tai useamman asian, lihansyönnin ja maskuliinisuuden, puheella yhteen liittämistä kutsun artikulaatioksi (Hall 1985).

Artikkeli aineistokatkelmineen perustuu omaan pro graduuni (Saali 2019), johon tutustumista voin ilkeän varauksellisesti suositella aiheesta syvemmin kiinnostuneille. Keräsin pro graduani varten aineiston esittelemällä niin kutsuttuja asenneväittämiä (Vesala & Rantanen 2017) kuten ”miehen tulee syödä lihaa” kahdelletoista vegaanimiehelle, ja tätä haastatteluaineistoa analysoin diskurssianalyysin menetelmin. Tilaekonomisista syistä runnon diskurssin yksinkertaistavaan määritelmään: tarkoitan diskurssilla sekä kielenkäyttöä, joka antaa kohteenaan oleville asioille kulloisiakin merkityksiä, että käytettyjen merkitysten muodostamia kokonaisuuksia (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016). Vähiten huonot synonyymit sanalle diskurssi ovat mielestäni puhetapa ja merkityssysteemi. Artikkelin taustaoletuksena on, että jotkin puhetavat ovat vallitsevia, hegemonisia. Antagonismilla puolestaan tarkoitan vastahankaisuutta ja hegemonisiin asioihin kohdistettua (kielellistä) kapinaa. (Johansson & Ottemo 2015, 199.) Lihansyönnin ja maskuliinisuuden hegemonisia artikulaatiota haastavia puhetapoja kutsun antagonistisiksi diskursseiksi, joista tässä artikkelissa keskitytään ruumista ja ruumiillisuutta koskevaan puheeseen, jota kutsun ruumisdiskurssiksi. Seuraavaksi esittelen ruumisdiskurssia aineisto-otteiden avulla.

Ruumisdiskurssi paitsi horjuttaa muiden eläinten lihaksia syömällä väkevöitetyn hegemonisen maskuliinisuuden ruumiinideaaleja (McGann 2002), myös haastaa oletusta miesten etäisistä ruumissuhteista (Robertson 2007, 66) ja lihansyönnin artikuloimista lihaksikkaisiin miesruumiisiin. Ruumisdiskurssi nostaa hegemoniseksi asetetun lihansyöjän figuurin arvioinnin ja haastamisen kohteeksi.

H7: – – Että suurikokoinen suomalainen mies niin, pitää myös olla ylpeä tästä pullottavasta mahasta ja siitä että hän on kyllä syönyt lihansa ja hän, hän kyllä juo kaljansa ja että, että tällainen niinkun (.) et se kuuluu myös vähänkin ehkä tällaseen, öö, mainoskikkailuun että on, ei tarvitse olla, öö, joku adonis, et sen takia ei niinku, ei tarvitse kavahtaa tätä lihansyöntiä.

Haastateltava näki tämän olut-makkara-artikulaation kuuluvan ”mainoskikkailuun”, jossa kyse on markkinoiden tarjoamasta huojennuksesta eli siitä, ”ettei tarvitse olla joku adonis.”  Mainoskikkailu rohkaisee suomalaista miestä pikemmin olemaan ”ylpeä pullottavasta mahasta ja siitä, että hän on kyllä syönyt lihansa”. Rotevuuden sukupuolittunut hyväksyttävyys toimii kautta rantain myös lihansyönnin ja maskuliinisuuden käsikoukun legitimoijana, jolla mies vapautuu terveydestä ja ulkonöstä huolehtimisen kulttuurisesta taakasta, pidetäänhän sitä feminiinisenä touhuna (Newcombe ym. 2012). Edelleen Patrick McGannin (2002, 85–87) mukaan miehekästä ruokahalua kirvoitetaan kannustamalla syömään ylenpalttisia annoksia. Haastateltavan mukaan suomalaismiehen figuuriin kuuluu, että ”hän kyllä juo kaljansa”, miksei seuraavassa otteessa ehdotettujen perunan ja makkaran kyytipoikana. Seuraavassa otteessa toinen haastateltava kysyy, kumpi on miehekkäämpää, huolehtia itsestään vai olla välittämättä itsestään. Tunnettu olut-makkara-maskuliinisuusartikulaatio esittää vastaukseksi jälkimmäistä. Makkaran on erityisesti ”miesten vihannes” -sutkautusten säestämänä tulkittu symbolisoivan uhmakasta vastarintaa kasvisten syöntiä tuputtavalle terveysvalistukselle. (Pöysä 2004, 125–128.)

H3: Aika monesti tämmöset ketkä sitä [että miehen kuuluu syödä lihaa] toteaa nii ite kuvittelen että ne on just niitä että heijän ruokavalio on sitten se HK:n sininen ja ranskalaiset että tavallaan et se on niinku miehekästä syödä vaan sitten perunaa ja makkaraa et sit tavallaan, että jos mietitään sitte että syökö vähän no, (.) onks se nyt sitten tavallaan miehekästä mättää vaan sitä jotain höttöä kun sitten taas miettiä omaa terveyttään et kumpi on siinä että huolehtia itestään vai olla niinku välittämättä itsestään.

Lihansyönnin ja sukupuolen välisen teorian uranuurtaja Carol J. Adamsin (2015, 152–155) esittämä ajatus ”vegetaristisesta ruumiista” väittää ihmisruumiin soveltuvan kehnosti lihansyönnille. Purukalusto ja ruoansulatus eivät ainakaan puhu lihansyönnin luonnollisuuden puolesta, muutenhan lihaa ei tarvitsisi erikseen pilkkoa tai kypsentää. Lisäksi ennen eläintuotannon melko viimeaikaista laajenemista lihaa on ollut syötäväksi ainoastaan vähän. Suomessa syödyn lihan määrä on yli kaksinkertaistunut vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana (emt.; Vinnari 2010, 61–63). Ajatusta lihansyönnin epäluontevuudesta Adams tukee vyöryttämällä viimeaikaista lihansyöntiä koskevaa terveystutkimusta muun muassa lihansyöntiin liittyvistä syöpä- ja sydänkohtausriskeistä (Adams 2015, 156–157). Myös ruumisdiskurssi purkaa lihamytologiaa mainittujen terveysriskien kautta.

H10: Oikeestaan toi, ensimm- ihan se alkuperänen syy minkä takii mää rupesin kokeilemaan, tai alotin vegaaniuden oli ihan enimmäkseen terveysseikat. Eli käytännössä suuremmat terveysongelmat mitä keskimäärin länsimaisilla ihmisillä on niin ne, ne tota näihin liittyvät tutkimukset ja tutkimustieto mitä niihin liittyy, ja näistä keskusteleminen oli se perimmäinen syy. ja, oikeestaan sen jälkeen kun mä olin alottanu vegaaniuden nii, sen jälkeen sit tuli, tavallaan muurit alko pikku hiljaa murtua siitä että ei ollu enää niin paljon vastusta sille ajatukselle. Niin sit löyty kaikkii ympäristö- ja etiikkaongelmia mitä lihansyöntiin liittyy.

Seuraavan otteen haastateltava lukee hänelle esittämääni väittämää ”miehen kuuluu syödä lihaa” terveydellisenä väittämänä, jolloin se on helppo kumota vaatimalla väittämälle asianmukaisia tieteellisiä perusteluja. Väittämässä nähty oletus ”lihaproteiinin” paremmuudesta merkityksellistetään kuvitelmaksi lihan yliluonnollisuudesta, muistuttaen Melanie Joyn (2010) kehittelyä ”lihamytologiasta”, eli lihansyönnin välttämättömyyttä ja paremmuutta koskevien uskomusten kaanonista. Haastateltava itse arvioi väitettä neutraaleina totuusväittäminä. ”[T]ottahan tietenkin on se”, että aminohappoja tarvitaan ja yhtä lailla ”sehän on tosiasia se”, että myös kasvikunnasta näitä saa. Asioiden merkityksellistämistä vakuuttaviksi tosiasioiksi kutsutaan faktan konstruoinniksi. (Juhila 2016, 171) Tähän käytettävillä faktuaalistamisstrategioilla tarkoitetaan sellaisia vakuuttelun keinoja, joiden tarkoituksena on tehdä puheessa esitetyn tiedon totuusarvosta mahdollisimman suuri. Näin puheen esittämä tieto vaikuttaa kyseenalaistamattoman selkeältä ja todenmukaiselta. (emt., 145–148). Vastadiskurssi puolestaan on ”änkyröiden” selityksiä. Ruumisdiskurssin ”tosiasiat” purkavat liha-maskuliinisuusartikulaatiota tukevaa lihamytologiaa.

H6: Et tuota (.) kun nää kuulostaa just tällasilta, sanotaanko iskulauseilta oikeesti mitä on sit opeteltu ulkoo ja sit, koetan että koska tää kuulostaa tälleen pinnallisesti hyvältä sen täytyy olla totta. Aa niin, mikäs olis se tieteellinen selitys tolle. (.) [AS: mmm] (naurahtaa) ei ei mut siis, tää olis, tää olis se mihin mä oikeestaan, niinku, tää olis se kysymys minkä mä esittäisin tällasen tota väitteen esittäjälle, [AS: mjoo] aa, muistan tos oli Hesarin palstalla nii oli jonkin aikaa sit no siel on nyt ollu vähän näitä kasvissyönti koulussa ja sen sellasta niin tuota, selityksiä, tai tuota, niinku artikkeleita ja, tietenkin siellä sit nää eräät henkilöt niin tuota, kutsukaamme vaikka heitä änkyröiksi koska, no (.) ehkä ne ovat ansainneet sen tota leiman senkin vuoksi että eivät pysty itse asias perustelemaan asiaa niin hyvin. Yks oli ­– – se oli sit silleen et #ihmisen tulee saada lihaproteiineja# ja tota, mä yritin sit siltä kysellä että ööh voisko hän antaa sen lihaproteiinin tota, sen molekyyli, tän tän molekyylirakenteen, koska proteiinihan, no se on pitkä molekyyli mut kuitenkin se on, molekyyli on tota pelkästään niinku sarja atomeja ja sun pitää pystyy antamaan sille sillon tällanen, no eihän sieltä tullu koskaan mitään vastausta. [AS: mm, nii] eli tuota, tää kuuluu vähän siihen samaan kastiin se että öö kuvitellaan et se lihan, liha tuota on jotenkin öö, se sisältää jotain öö yliluonnollista jota ihminen tarvitsee.

Siksi lihamyytin voi torjua yksinkertaisella tosiasioiden toteamisella, että kasvikunnan tuotteet tarjoavat samoja, ihmiselle välttämättömiä aminohappoja. Retorisina keinoina aiempi ote hyödyntää änkyräksi leimaamisen ja asioiden faktaluonteen toteamisen lisäksi todistustaakan osoittamista. Väittämän ”miehen tulee syödä lihaa” kaltaisia näkemyksiä esittävä henkilö voisi itse esittää näkemyksilleen tieteellisiä selityksiä sen sijaan että haastateltava joutuisi niitä kumoamaan. Seuraavassa otteessa puhe ruoka-aineiden ravintoarvoista ja ruokavalioiden terveellisyydestä kontekstualisoituu länsimaiseen terveyskulttuuriin (Jallinoja, Mäkelä & Niva 2018) kuuluviin erimielisyyksiin lukuisten eri tarjolla olevien ruokavalioiden paremmuudesta, joita on ryhdyttävä setvimään tieteellisen todistusaineiston avulla.

H7: – – muun muassa, niinku juoksijat, joita mullaki on monta ystävää jotka ovat maratoonareita niin, saattaa olla sellasta epäilevää, öö että paljonkin epäilystä sen, sen suhteen että, et vegaaniruokavalio on jotenkin riittävä täyttämään tällaset energiatarpeet ja muutenki, kasvattamaan lihaksistoa ja muuta tällasta. – – Niin tällasten henkilöitten kans mä oon myös käyny tätä keskustelua ja, sit heillä on ehkä just tullu tää et, he ovat tehny myös tällast taustatyötä et he ovat tutkineet omaa ruokavaliota paljon. Tai siis, tai joku tällanen paleodieetti. [AS: niinnii] heidän kanssa joutuu yleensä tällai et, heil on jotain todistusaineistoa tai joku tällanen tutkimus, whatever? Ja sit niinku pitää, tai jotenkin nää todistusaineistot taistelee keskenään tai tällaset niinku argumentit jotka perustuvat toisten ihmisten tekemiin tutkimuksiin. ja sit pitää niinku olla tosi, öö, jotenkin ööö ekspertti siinä että mikä on tää niinku vegaaniruokavalion tieteellinen perusta. Koska sit tulee niinkun, muualta tulee tällasia niin sanotusti tieteellisiä argumentteja.

Asiantuntijoiden erityistietämykseen perustuvan, asiantuntijuuden faktuaalistamisstrategian (Juhila 2016, 170) käytön lisäksi ruumisdiskurssissa puhutaan myös omista ruumiillisista tuntemuksista. Tällaisessa puheessa terveys ei merkityksellisty vakuuttavaan retoriikkaan tai kliinisistä terveyshyödyistä puhumisen, esimerkiksi ravitsemustieteellisen tutkimuksen tapailuun, vaan kehollisten tuntemusten kautta kuten seuraavassa otteessa.

H10: [AS: jooh, seuraava väittämä kuuluu näin että ”vegaaniruokavalio on muuttanut sen, miltä kehoni tuntuu”.] Kyllä. Olen samaa mieltä. (3s.) [AS: jooh, haluaisitko kertoa lisää.] Joo, tuotaa. ensimmäinen juttu minkä mää ite huomasin ihan alkuna et mun ruoansulatus tai vatsa toimii paljon paremmin. Ja että, mulla on yleensäkin sellanen, voisko sanoo kevyempi olo, että. Tuntuu tavallaan että, niinkun mun ruoansulatus toimii paremmin ja mulla on enemmän energiaa. – – Ehkä mul on aikasemminkin ollu silleen suht terve suhtautuminen omaan kehoon mut. Ehkä vähän tunnu- ehkä pikkusen sellanen niinkun kehon ihanne on vähän muuttunu että, ei välttämättä (.) emmä oo ikinä treenannu sen takia et mä näyttäisin joltain. Vaan se on enemmän tullu silleen suorituskyvyn pohjalta kaikki mun treenaaminen. [AS: joo] mut ehkä, mitenkähän sen sanois. ehkä sellanen ajatus siitä et, minkälainen mun kuuluis olla. niin ehkä se tuntuu vähän jotenkin luonnollisemmalta. Tälleen veganismin myötä.

Luonnollisempi ajatus siitä, minkälainen mun kuuluis olla” kuulostaa kiinnostavalta kun huomioi, että hegemonisten ruumiisihanteiden on esitetty voivan hyvin myös vegaaniuden kontekstissa. Jessica Greenebaum ja Brandon Dexter (2017) ovat tulkinneet, että puhumalla kuuluisista vegaanimiesurheilijoista vegaanimiehet arvottavat maskuliinista atleettisuutta, suojautuvat tämän avulla mahdolliselta arvostelulta – ja asemoituvat samalla itse hegemonisen maskuliinisuuden kannattajiksi. Väitteen mukaan vegaanikehonrakentajan figuuriin viittaaminen on, lihamytologiaan (Joy 2010, 95–97) kuuluvan proteiinimyytin haastamisen lisäksi käypä keino hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyvien fyysisen voimakkuuden ideaalien ylläpitämiseen. Greenebaum ja Dexter (2017) esittävät, että näitä hegemonisia ideaaleja voi käyttää omaksi hyödyksi. Puhumalla kuuluisista vegaanimiesurheilijoista vegaanimiehet arvottavat maskuliinista atleettisuutta, suojautuvat vereviin miesatleetteihin viittaamisen avulla veganismiin liitetyiltä feminiinisiltä stigmoilta ja asemoituvat samalla itse tämän hegemonisen maskuliinisuuden myötäilijöiksi.[1] Oman aineistoni perusteella luonnollisemmalta tuntuvaa ruumiillisen minäkuvan ideaalia voi lukea Greenebaumin ja Dexterin tulkintaa vastaan, muutoksena maskuliinisista ruumisihanteista toisiin, luonnollisempiin.

Ruumisdiskurssissa maskuliininen väkevyys sekä liha tämän ominaisuuden edesauttajana tuodaan esille kulttuurisesti jaettuina käsityksinä. Käsityksistä ensimmäinen puhutaan esiin historiallisena sosiaalisena normina ilman että ominaisuutta välttämättä tuodaan esille positiivisesti. Tätä käsitystä saateltiin sosiaaliseen normiin tukeutumalla (Juhila 2016, 165) ja käyttämällä kaduntallaajan yleistä mielipidettä koskevaa kvantifioivaa strategiaa (emt., 161), jolloin käsityksen voi saattaa ilmi sitoutumatta siihen henkilökohtaisesti. Käsityksistä jälkimmäinen, lihamytologian oletus lihansyönnin välttämättömyydestä tämän rotevuuden ja vahvuuden saamiseksi haastetaan huomauttamalla maailman vahvimman ihmisen olevan vegaani. Greenebaumista ja Dexteristä (2017) poiketen minun on haastateltavan moniymmärteisen kysymyksen ”missä se voima, mikä se miehisyys on, miten se määritellään” perusteella vaikea sanoa pitääkö haastateltava itse muskelimiehen figuuria ihanteellisena maskuliinisuutena. Haastateltava kuitenkin tekee selväksi, ettei lihansyönti ole edellytys tämän figuurin saavuttamiseksi.

H1: – – Ehkä joskus se on ollu sellanen symboli et mies on tosiaan sellanen, (.) no sanotaanko, petoeläin tai jotain muuta ja yleensä liha, siihen mielletään tai sitten mielletään jotenkin fyysinen vahva olemus, et tällasia niinku perus perus ää käsitteitä minkälainen miehen pitää olla ja minkälainen naisen pitää olla et jos joltain kysytään massana tuhannelta ihmiseltä minkälainen miehen pitää olla nii varmaan harva sanoo et miehen pitää syödä lihaa mutta se että varmasti tulee sellaisia vastauksia että miehen pitää olla roteva ja vahva ja muuta ja mies taas kokee sen että liha on ehkä se millä tätä rotevuutta ja vahvuutta, tätä miehisyyttä tulee lisää. [AS: mm, mm] Ja tota, ei pidä paikkaansa, miehen pitää syödä lihaa niin maailman vahvin ihminen on vegaani (nauraa) et missä se voima, mikä se miehisyys on, miten se määritellään joo.

Myös seuraavassa otteessa vegaanikehonrakentajan figuuria käytetään osoittamaan väittämästä ”miehen tulee syödä lihaa” luettu oletus lihan välttämättömyydestä vääräksi. ”[T]arinoit[a] näistä jostain vegaanibodareista ja herra ties mitä” käytetään lihamytologian virheellisyyden osoittamiseen ja siihen kuuluvan proteiinimyytin kumoamiseen, mutta ”herra ties mitä” -parahduksen saattelemana en osaa lukea tätä suorana näyttönä hegemonisen maskuliinisuuden kannattamisesta, siihen kuuluvan fyysisen voimakkuuden idealisoinnista tai ”patriarkaatin osingoista hyötymisestä” kuten Greenebaum ja Dexter (2017) kirjoittavat. Muskelimiehen figuuria voi käyttää moneen tarkoitukseen.

H2: – – Joo, no tää on mun mielest vähän niinkun johdettavissa ihan täst niinkun siitä niinkun jälleen kerran niinkun miessukupuolen niinku niist rooleista että, siis, ja sit niinku kysyy mun mielipidettä nii ei en näe silleen mitään perustetta tälle väitteelle. [AS: mm] Että jos sä lähtisit käytännön tasolt kattoo nii se pointti vois ehkä olla jotain että sä et saa vegaaniruokavaliost kaikkee tarpeellista ja sit sun keho vähän nahistuu mut sehän ei myöskään pidä paikkaansa et meillähän on myös tarinoit näistä niinkun jostain vegaanibodareist ja herra ties mitä että niinkun et se nyt paljastaa oikeestaan sen vääräksi.

Artikkelissa esittelemäni ruumisdiskurssi on yksi monista lihansyönnin ja maskuliinisuuden artikulaatiota haastavista puhetavoista. Kysymykset ruokavaliosta ja ruumiista törröttävät myös keskellä tyystin toisenlaisten lähestymistapojen, esimerkiksi terveyssosiologian, tonttia. Terveyssosiologian sijaan olin alun pitäen ekofeministisestä otteesta tarkastella lihansyöntiä sukupuolittuneena käytäntönä. Mielsin terveyskysymyksen kumpuavan foucaultlaisesta ”huoli itsestä” -ilmiöstä biokapitalismeineen kaikkineen; kyse on eri jutusta, kuin oman tekstini alkupisteinä toimineissa hegemonisen maskuliinisuuden teoriassa ja ekofeministisessa teoriassa. Näin ollen tämä osuus, erityisesti laajemmasta asiayhteydestään irrotettuna ”lohkaisuna” on kaikkineen kömpelö. Siitä huolimatta teksti voi antaa ideoita syömisen, sukupuolen ja terveyden välisistä artikulaatioista kiinnostuneille lukijoille.

Antti Saali, Itä-Suomen yliopisto, sosiologia

LÄHTEET

Adams, Carol J. 2015. The Sexual Politics of Meat: A Feminist-vegetarian Critical Theory, 20th Anniversary edition. Lontoo ja New York: The Continuum International Publishing Group.

DeLessio-Parson, Anne 2017. “Doing vegetarianism to destabilize the meat-masculinity nexus in La Plata, Argentina.” Gender, Place & Culture 24:12, 1729–1748.

Greenebaum, Jessica & Dexter, Brandon 2017. “Vegan men and hybrid masculinity.” Journal of Gender Studies 27:6, 637–648.

Hall, Stuart 1985. “Signification, Representation, Ideology: Althusser and the Post-Structuralist Debates.” Critical Studies in Mass Communication 2:2, 91–114

Jallinoja, Piia, Mäkelä, Johanna & Niva, Mari 2018. ”Ruuan yltäkylläisyys ja rajat – sosiologisia havaintoja Suomesta.” Duodecim 134, 1501–1507.

Johansson, Thomas & Ottemo, Andreas 2015. “Ruptures in hegemonic masculinity: the dialectic between ideology and utopia.” Journal of Gender Studies 24, 192–206.

Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero 2016. ”Diskursiivinen maailma: teoreettiset lähtökoh- dat ja analyyttiset käsitteet.” Teoksessa Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi. Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Tampere: Vastapaino, 25–50.

Joy, Melanie 2010. Why We Love Dogs, Eat Pigs and Wear Cows: An Introduction to Carnism, The Belief System That Enables Us to Eat Some Animals and Not Others. San Fransisco: Conari Press.

Juhila, Kirsi 2016. ”Miten tarinasta tulee tosi? Faktuaalistamisstrategiat viranomaispuheessa.” Teoksessa Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi. Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Tampere: Vastapaino, 145–178.

McGann, Patrick 2002. “Eating muscle: Material-semiotics and a Manly Appetite.” Teoksessa Tuana Nancy, William Cowling & Maurice Hamington 2002. Revealing Male Bodies. Bloomington: Indiana University Press, 83–99.

Newcombe, Mark, McCarthy, Mary, Cronin, James & McCarthy, Sinéad N. 2012. “Eat like a man.” A social constructionist analysis of the role of food in men’s lives. Appetite 59, 391–398.

Potts, Annie & Parry, Jovian 2014. “The ‘vegansexual’ challenge to macho meat culture.” Teoksessa Erika Andersson Cederholm, Amelie Björck, Kristina Jennbert & Ann-Sofie Lönngren (eds.) Explor- ing The Animal Turn: Human-Animal Relations in Science, Society and Culture. Lund: Pufendorfsin- stitutet, 33–46.

Potts, Annie 2017. “What is Meat Culture?” Teoksessa Annie Potts (ed.) Meat Culture. Leiden ja Boston: Brill, 1–30.

Pöysä, Jyrki 2004. ”Ruoka ja maskuliinisuus.” Teoksessa Maarit Knuuttila, Jyrki Pöysä & Tuija Saarinen (toim.) Suulla ja kielellä: tulkintoja ruuasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 121– 139.

Robertson, Steve 2007. Understanding Men and Health: Masculinities, Identity and Well-Being. Maidenhead: McGraw-Hill ja Open University Press.

Rothgerber, Hank 2013. ““Real Men Don’t Eat (Vegetable) Quiche: Masculinity and the Justification of Meat Consumption.” Psychology of Men & Masculinity 14, 363–375.

Vesala, Kari Mikko & Rantanen, Teemu 2007. ”Laadullinen asennetutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia.” Teoksessa Kari Mikko Vesala & Teemu Rantanen (toim.) Argumentaatio ja tulkinta. Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 11–61.

Vinnari, Markus 2010. The past, present, and future of meat eating in Finland. Turun kauppa- korkeakoulu, sarja A:3–2010. Turku: Uniprint.


[1] Tarkalleen ottaen Greenebaumin ja Dexterin tekstissä äänessä oleva ”Matthew” aprikoi kuuluisten amerikkalaisen jalkapallon pelaajien näyttävän kuinka monimuotoisia vegaanit ovat: ”artisteja, hippejä, kamppailulajiammattilaisia”. ”Matthew’n” mukaan salskeat, perinteiset vegaanimiehet tekevät vegaaniuden vähättelystä vaikeampaa, sillä he osoittavat yhtäaikaisen lihaksikkuuden ja veganismin puolestapuhumisen olevan mahdollista. Tästä Greenebaum ja Dexter jatkavat aineistonsa kaikkia vegaanimiehiä koskevaan tulkintaan. ”Matthew’n” puhetta voisi monimuotoisuuteen keskittymällä käyttää myös päinvastaiseen tulkintaan.

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*