Elämään puuttuminen
Pyrkimys puuttua elävien ihmisten elämään, parantaa sekä muokata niitä, on lääketieteessä julkilausuttu. Myös yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa pyritään hallitsemisohjelmien sekä -tekniikoiden kehittämiseen. Ihmistä koskeva tieto linkittyy pyrkimyksiin sekä keinoihin, joilla pyritään vaikuttamaan ihmiselämään. Voidaan esittää kysymys, ”miten elää hyvin”, josta voidaan johtaa kysymys ”miten hallita hyvin”. Lisäksi on syytä foucaultlaisittain kysyä myös: mitkä pyrkimykset, kiistat sekä kamppailut ovat vaikuttaneet siihen, kuinka nykyisyys on tullut nykyisenkaltaiseksi ja mahdolliseksi? (Helén 2016, 21 – 29.)
Hallinnallistumisella tarkoitetaan ilmiötä, jossa valtion toteuttamia toimenpiteitä optimoidaan tai rajoitetaan. Valtiovalta sekä politiikat hajaantuvat useiksi erilaisiksi käytäntönipuiksi, joilla jokaisella on omat erityiset päämääränsä, sekä erilaiset pyrkimyksensä päämäärien saavuttamiseksi. Valtio on auktoriteetti, ja siten säätelee yhteiskunnallisia prosesseja sekä suhteita ja myös puuttuu niihin. (emt., 141 – 142). Valtiovalta siis säätelee ja hallinnallistaa prosesseja, joiden avulla pyritään ohjaamaan kansalaisia tiettyihin toimintoihin. Yksi esimerkki hallinnasta ovat ehkäisevän terveydenhuollon toimenpiteet, kuten neuvolatoiminnan valtiollinen ylläpitäminen, tai raskausajan seulontojen tarjoaminen sikiön patologioiden tunnistamisen mahdollistamiseksi, ja näin myös vammaisuuden ehkäisemiseksi.
Sikiöseulonta biopoliittisena toimintona
Raskausaika on ollut hallinnan ja terveystieteellisen tutkimisen kohteena jo 1800-luvulta lähtien. 1960-luvulta alkaen raskaana olevan naiskehon ja sikiön elintoimintojen mittaaminen ovat tulleet raskausajan terveydenhuollon keskiöön. Sikiödiagnostiseen teknologiaan kuuluvat erilaiset testit, joiden avulla saadaan informaatiota raskauden tilasta, raskaana olevan terveydestä mutta yhä enenevässä määrin myös sikiöstä. Sikiön kehitystä tarkkaillaan tarkoin, ja tarkkailu on keskittynyt mahdollisten kehityshäiriöiden (patologioiden) selvittämiseen. Näin tietyistä raskauksista on myös alettu puhua riskiraskauksina. Riskiraskauksien ja ei-riskiraskauksien raja on kuitenkin hämärtynyt raskausajan sikiöseulontatutkimusten kehittyessä rutiininomaisiksi. Testejä, joita raskausaikana tehdään, ovat ultraäänitutkimus, äidin veren seerumitestit, lapsivesipunktiot ja istukkanäytteet, jotka selvittävät kromosomipoikkeamia sekä muita kehityshäiriöitä, sekä sikiön geenitestit. Tutkimukset mahdollistavat elämään puuttumisen interventioin. Kuitenkin tutkimuksien tekeminen itsessään voi olla riski raskaudelle, eli johtaa keskenmenoon. (emt., 240 – 243.)
Ihmisen perimä voi hierarkkisesti arvottua raskauden aikaisien kontrollien sekä tutkimusten myötä (Meskus 2009, 65). Tausta sikiöseulonnoille on oikeastaan rotuhygieninen, sillä seulonnoista saatavien tietojen myötä voidaan tehdä päätelmiä, onko syntymätön lapsi, tai sikiö mahdollisesti sairas. On eettisesti kiinnostavaa, missä kulkee aborttiin ohjaamisen ja riskiraskauden aiheuttamien ongelmien välinen juonne. Missä määrin äitiä kehotetaan tai hienovaraisesti ohjaillaan raskauden keskeytyksen suuntaan. Kansakunnan rappeutumisen pelko on myös ohjaillut raskausajan sikiöseulontojen historiaa (emt., 65).
Sikiö on muodostunut äidistään erilliseksi olennoksi sikiödiagnostiikan kehittymisen myötä. Raskaana oleva nainen on sikiön ”kasvun ympäristö”, johon kohdistuu vaateita terveellisistä elämäntavoista sekä vastuullisuudesta raskausaikana. Lääketieteissä sikiöstä saadaan tietoa kuitenkin vain naisruumiin kautta, jolloin sikiön tutkiminen vaatii naiskehoon kohdistuvan intervention. (emt., 77.)
Keho kohteena
Foucault’n mukaan ruumis on kesytetty kohteen muotoon. Ruumis on myös saatettu mahdollisimman suureen hyötykäyttöön, jolloin ruumiin voimien lisäämistä sekä hyödyllisyyden ja muokattavuuden kasvattamista voidaan saavuttaa yhdistämällä erilaisiin tehokkaisiin kontrollinjärjestelmiin väestön biopolitiikka, jolla tarkoitetaan erilaisia väliintuloja sekä sääntelymenetelmiä. (Foucault 2010, 102.) Foucault’n ajatuksen voi linkittää suoraan naisruumiin biopoliittiseen reproduktiivisuuden vaalimisen ja vahvistamisen eetokseen.
Biopoliittinen linkittyy läheisesti siihen, mitä pidetään normaalina. Normaalin määrittämisessä sen sijaan lähestytään epänormaalin käsitettä, patologista, joka ilmentää normaalista poikkeavaa, ja jonka avulla voidaan hyväksytty, normaali, määritellä. Yhteiskunnasta voidaan haluta kaitsea pois epänormaali tai patologinen, ja tällöin voidaan toimittaa kurinpitoa patologian kitkemiseksi. Kurinpito on vallankäyttöä, ja kurinpito ihmiselämään liittyvissä yhteyksissä on keskeinen biopoliittisen hallinnan teknologia (Helén 2016, 107). Kurinpidon toiminnoissa myös riskin käsite tulee tärkeäksi, sillä riskinanalyysillä voidaan selvittää jonkin mahdollisen patologisuutta, ja näin ollen tietyin menetelmin voidaan asettua riskinanalyysin myötä puuttumaan patologiseen. Tästä voidaan esimerkkinä pitää sikiöseulontaa, jossa sikiöstä saadaan informaatiota esimerkiksi lapsivesitutkimuksen avulla, ja informaation perusteella voidaan tehdä ratkaisuja esimerkiksi raskauden jatkamisesta.
Biovaltaa Foucault pitää vallan muotona, jossa elävä ihminen asettuu osaksi populaatiota, jolloin ihmisen seksuaalisuus ja lisääntyminen sekä valtiollinen politiikka ja vallankäyttö nivoutuvat toisiinsa (Gordon 1991:4, ref. Collier 2009, 81). Foucault’n mukaan valtio on ottanut 1900-luvulla biologisen omaan kontrolliinsa erilaisten tekniikoiden avulla, ja tekniikat voivat asettua suoraan elävän ihmisen kehoa koskettaviksi (Collier 2009, 83-84). Foucault puhuu myös optimoinnista keholliseen puuttumisen perustana (Foucault 2003, 246, ref. Collier 2009, 83). Optimoinnin voidaankin katsoa olevan osuva käsite myös kuvattaessa sitä, miten naiskehon toivotaan toimivan suhteessa lisääntymisterveyteen.
Synnytyksen hallinta
Raskaus on määrittynyt sairaudenkaltaiseksi tilaksi 1930-luvulta lähtien, ja sitä myöten myös synnytys sairaalahoitoa vaativaksi. Sairaalasynnytykset alkoivat yleistyä 1950- ja 1960-luvuilla. Riskinkäsite alusti sairaaloissa tapahtuvien synnytysten lisääntymistä. Raskauksiin alkoi linkittyä riskiraskauden tai riskisynnyttäjän näkökulma. (Nätkin 1997, 136-138.) Riskimäärittely on kuitenkin ohjannut voimakkaasti raskausaikaa koskevaa lääketiedettä, ja ”raskaudesta on tullut tila, joka edellyttää jatkuvaa ja yksityiskohtaista riskien tunnistamista ja ennaltaehkäisyä” (Meskus 2009, 95).
Synnytyksen medikalisoitumisen ja bioteknologisoitumisen voidaan katsoa alkaneen kätilökoulutuksen alkamisesta vuonna 1816 sekä lapsenpäästäjien työtehtävän uudesta ohjeistamisesta 1850-luvulta alkaen. Lapsenpäästäjille määrättiin valtiolliset ohjesäännöt, joiden mukaisesti heidän tulisi käydä kätilökoulutus. Tämä voidaan nähdä Helénin (1997) mukaan lapsenpäästäjän taidon ja kyvyn institutionaalisena ja tiedollisena lääketieteen alaisuuteen ottamisena. Sittemmin myös joka kuntaan määrättiin perustettavaksi äitiysneuvola vuonna 1944. Tämä synnytyksiin kohdistuva tarkkailemisen ulottuvuus voidaan nähdä osana yhteiskuntahygienistä biopoliittista hanketta, jossa naisruumista tehtiin elinvoimaiseksi, uutta elämää synnyttäväksi kohteeksi, elämää vaalivan eetoksen nimissä. (Helén 1997, 136-137.)
Synnytyksen aikainen hallinta voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen hallintaan. Sisäisellä hallinnalla tarkoitetaan aktiivista omaa pystyvyyttä ja toimijuutta synnytystilanteessa, naisen omaa psyykeä, ja ulkoisella puolestaan osallistumista päätöksentekoon synnytystilanteessa. Omaa sisäistä hallinnan tunnetta voivat joko vahvistaa tai ehkäistä synnytyskulttuuri sekä miljöö, sekä ulkopuolelta tuleva hallinta, kuten äitiyshuollon henkilöstön osallistuminen. Tähän liittyy oleellisesti siis naisen oma kokemus synnytystilanteessa subjektiudesta tai objektiudesta. Useiden tutkimusten mukaan naisen kokemus synnytystilanteen hallitsemisesta lisää positiivista hoitokokemusta synnytyksen yhteydessä sekä parempia synnytystuloksia. Hyödyksi on nähty pystyvyys omaan sisäiseen hallintaan, mutta myös hyvä yhteistyösuhde äitiyshuollon henkilökuntaan. Synnyttävä nainen voi myös kokea hallitsevansa tilannettaan parhaimmin luovuttaessaan hallinnan tilanteesta terveydenhuollon henkilöstölle. (Ryttyläinen 2005, 51-53.)
Synnytystilanteessa koettua hallinnan tunnetta voivat lisätä vaihtoehtojen saaminen, ja osallistuminen päätöksentekoon synnytystä koskien. Tähän vaikuttaa esimerkiksi saatu tieto ja informaatio, tilanteen tuttuus, ympäristö sekä myös synnytyksen aiheuttamat kivut, mahdolliset komplikaatiot sekä synnytyshenkilökunnan suhtautuminen. On tutkittu, että esimerkiksi synnytyshenkilökunta voi kohdella synnyttäjää avuttomana, ja hänelle ei välttämättä anneta mahdollisuuksia osallistua synnytystä koskevaan päätöksentekoon. Synnyttävät naiset usein kaipaisivat vaihtoehtoja sekä tietoa eri synnytysasennoista sekä kivunlievitysmahdollisuuksista. Henkilökunnan autoritäärisellä asenteella voi olla vaikutus siihen, kuinka itse synnyttäjänä osataan ottaa puheeksi erilaiset vaihtoehdot. Synnytystilanteissa tapahtuvat yllättävät poikkeukset voivat johtaa siihen, että päätöksenteko luovutetaan mielellään asiantuntijoille, esimerkiksi keisarileikkauksen yhteydessä. (Ryttyläinen 2005, 60-61.) Naiset voivat myös uskoa, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa toimenpiteiden kulkuun synnytyksen aikana, siitä huolimatta että he kokevat halua osallistua päätöksentekoon (Kulmala, Luoto & Viisainen 2003, 150).
Synnytystilanteet voivat erota toisistaan merkittävästi ja synnytyksiin voi liittyä myös suuria riskejä tai erityisiä haasteita riippuen synnyttäjän fysiologiasta ja psyykestä, sekä sikiön fysiologiasta. Nämä elementit vaikuttavat siihen, että synnytyksissä voi tapahtua yllättäviä käänteitä. Synnytyksiin liittyvät terveyttä tai henkeä uhkaavat vaarat on otettava huomioon, jolloin on tärkeää, että synnyttäjä on myös tietoinen haasteista, ja että asiantuntijoiden tieto on ajantasaista, ja suhtautuminen tilanteisiin vastaa tarvittavaa interventiota. On selvää, ettei synnytystilannettaan pysty hallitsemaan synnyttäjänä samalla tavalla itsenäisesti, jos esimerkiksi komplikaatioriskien vuoksi synnytyksen aikana joudutaan siirtymään keisarileikkaussynnytykseen.
Aborttilaki biovallan välineenä
Yksi naisen kehoon menevistä seksuaaliterveyden toiminnoista on abortti. Abortti tarkoittaa raskaudenkeskeytystä. Suomessa tehdään abortteja vuosittain noin 10 500. (Tarnanen & Heikinheimo 2013). Feministinen tutkimus on ollut kiinnostunut aborttioikeudesta, ja feministit ympäri maailmaa ovat pyrkineet aborttioikeuden laillistamiseen eri maissa. Edelleen useissa maissa abortin tekeminen terveydenhuollossa on laitonta, ja lisäksi aborttikielteinen ilmapiiri on kasvanut ja myös aborttilait kiristyneet useissa maissa (ks. esim. Karttunen 2019). Onkin mielenkiintoista pohtia, miten valtiovalta hallitsee naiskehoa ja sen ruumiintoimintoja suhteessa aborttiin, eli millaista biopoliittista hallintaa raskauden keskeyttämiseen liittyy. Abortti linkittyy tasa-arvokysymykseen sekä naisen oikeuteen päättää omasta kehostaan.
Aborttioikeudesta kiistely kulminoituu usein elämän tai vapauden puolesta taistelemiseen. Abortin säätelyn voidaan nähdä olevan osa naisten medikaalista alistamista. Naisen oma tahto on ollut keskeinen elementti abortin puolesta puhuvien argumenteissa. Aborttiongelma linkittyy oman elämän hallitsemisen kysymykseen. (Helén 1997, 12-13.) Abortti voidaan siis palauttaa siihen, kuinka valtiot, viranomaistahot ja asiantuntijat ohjaavat ihmisiä itse hallitsemaan elämiään, mutta abortin kysymyksessä voidaan valtiovallan päätöksin myös hallita itsen hallinnan ohitse, eväämällä aborttioikeus naiselta, joka toivoisi raskauden keskeytystä. Raskauden keskeytyksen voisi nähdä myös mahdollisuutena keskeyttää toivomaton uusi elämä, jolloin on myös mahdollista, että valtiovallan toivomaton ihmisaines ei jatkuisi (vrt. sikiöseulontoihin liittyvä selektiivisen abortin vaihtoehdon esiin nostaminen tai vammaisten ihmisten lisääntymisen rajoittaminen). Toisaalta abortti voi myös säästää ihmishenkiä, sillä ei-ammattilaisen suorittamat, laittomat abortit voivat johtaa vakaviin terveysongelmiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa abortin ollessa laiton, noin 20 prosenttia raskauteen liittyvistä kuolemista johtui laittomista aborteista (Stotland 1994, 143). Aborttiaihe on eettisesti todella monisyinen. Aborttiaiheessa inhimillinen olemassaolo on poliittista, ja eettisyys näkyy yksityisessä ja eksistentiaalisessa (Helén 1997, 15).
Niin kuin sikiöseulontoja koskevan vastuuntunnon ja -kannon hengessä naisia on vastuutettu tekemään päätös, ottamaan esimerkiksi vastaan seulontatutkimus, on naista myös vastuutettu historian aikana kansan kohtalon määrittämisestä. Väestöpolitiikka on luottanut naiseen, ja naisen vastuunkantoon myös aborttikysymyksessä, korostaen äitiyttä luonnollisena sekä biologisena kutsumuksellisena asiana naisen elämässä, jota on horjuttanut aborttivalistus, luoden ristiriidan luonnollisena pidetyn näkemyksen ja aborttivalistuksen välille. (Nätkin 1997, 129.)
On mielenkiintoista, ettei edelleenkään Suomessa ole mahdollista keskeyttää raskauttaan puhtaasti siitä syystä, ettei halua lasta. Laki on konkreettinen valtiovallan biopoliittinen ohjain, joka määrittelee terveydenhuollollista toimintaa koskien raskaana olevaa naista, joka haluaa raskauden keskeytyksen.
Pohdintaa
Naiskehon reproduktiivisen ominaisuuden vuoksi naisruumis on edelleen hallinnan kohde ja medikaalisen alistamisen alainen biopoliittinen alusta. Naiskehoa hallitaan biopoliittisesti monin eri muodoin, kuten ohjaamalla sikiöseulontoihin, sekä ohjaamalla aborttiin sikiöseulonnan patologisten löydösten perusteella.
Eettisesti mielenkiintoista on pohtia kahta eri näkökulmaa: onko raskaana oleva nainen sikiönsä kanssa yksi kehollinen kokonaisuus, jonka hallitsijana ja päätöksentekijänä toimii raskaana oleva nainen itse, ottaen huomioon ympäristöstä saamansa ohjeistukset sekä neuvot, vai onko sikiö alkioksi muodostumishetkestään alkaen erillinen ja irrallinen, oma elävä olentonsa, jonka oikeuksien puolustamiseksi naiskehoa voidaan hallita ja kontrolloida jossain määrin raskaana olevan naisen oman kehollisen hallinnan ohitse? Tämä näkökulmapohdinta linkittyy selkeästi esimerkiksi aborttioikeutta puolustavaan tai vastustavaan keskusteluun. Lisäksi esimerkiksi päihdehistorian omaavan raskaana olevan naisen kohtaama hallinta tai kontrolli pohjaa useissa yhteyksissä näkemykseen siitä, että sikiö on erillinen olento, jonka terveyden oikeuden nojalla naiskehoa voidaan kontrolloida hyvinkin raskailla interventioilla, kuten pakkohoidolla. Myös sikiöseulontatutkimukset kohdistuvat naiskehoon, vaikka informaatiota etsittäisiin sikiöstä. Sikiöstä ei voida saada informaatiota menemättä jollain tapaa raskaana olevaan naiskehoon, mutta raskaana oleva ihminen voi kuitenkin itse tehdä valintoja informaation selvittämisestä.
Biopoliittista hallintaa tapahtuu terveydenhuollossa terveyden ylläpitämisen eetoksen nimissä myös sellaisissa raskauden sekä synnytyksen aikaisissa tilanteissa, joissa ruumiin hallinnallistaminen ei ole terveyden edistämisen tai ylläpitämisen kannalta tarpeellista, tai hallinta toteutuu sellaisessa laajuudessa, jossa sen ei tarvitsisi terveyden ylläpitämiseksi ja sairauden ehkäisemiseksi toteutua. Oleellista on jatkaa pohdintaa naisen oikeudesta oman kehonsa hallintaan, sekä aktiiviseen päätöksentekoon raskausaikana sekä synnytyksessä, suhteessa biopoliittiseen naiskehon hallinnallistamiseen yhteiskunnassa.
Tämä teksti on muokattu ote kirjoittajan kandidaatin tutkielmasta, Raskausajan ja synnytyksen biopoliittinen hallinta (2021).
Maria Kotimäki, YTK, sosiologian maisteriopiskelija, Itä-Suomen yliopisto
LÄHTEET
Collier, Stephen J. 2009. Topologies of Power: Foucault’s Analysis of Political Government beyond ‘Governmentality’. Sage Journals. Vol. 26:6, s. 78-108
Foucault, Michel. 2010. Seksuaalisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.
Heikinheimo, Oskari & Tarnanen, Kirsi. 2013. ”Raskaudenkeskeytys.” Duodecim Terveyskirjasto. https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=khp00025. (Luettu 25.1.2021.)
Helén, Ilpo. 2016. Elämän politiikat: Yhteiskuntatutkimus Foucault’n jälkeen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Helén, Ilpo. 1997. Äidin elämän politiikka: Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Tampere: Gaudeamus.
Karttunen, Kirsti. 2019. ”Abortin puolustaminen on elämän suojelua, sanoo feministi Minja Koskela – ”Oikeuden rajoittaminen tuntuu siltä kuin joku potkisi munasarjoille”” Yle. https://yle.fi/uutiset/3-10835484. Luettu 22.1.2021
Kulmala, Ilona, Luoto, Riitta, Viisainen, Kirsi (toim.). 2003. Sukupuoli ja terveys. Tampere: Vastapaino.
Meskus, Mianna. 2009. Elämän tiede: Tutkimus lääketieteellisestä teknologiasta, vanhemmuudesta ja perimän hallinnasta. Tampere: Vastapaino.
Nätkin, Ritva. 1997. Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. Tampere: Gaudeamus.
Ryttyläinen, Katri. 2005. Naisten arvioinnit hallinnasta raskauden seurannan ja synnytyksen hoidon aikana. Naispesifinen näkökulma. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 128.
Stotland, Nada L. 1994. ”Contraception and Abortion: Challenges Now and for the Next Century.” Teoksessa Reframing women’s health: multidisciplinary research and practice, toim. Dan, Alice J. Thousand Oaks Calif.: Sage Publications, 141 – 150.
