Vihaa itsensä vuoksi – Viha yhteisöllisyyden kautta rakennettavana yksilöllisyyden oikeuttajana

Numero 1/2021 Numerot Yleinen

Kasvottomuus ja tunnistamattomuus mahdollistavat parhaassa tapauksessa äänen antamisen stigmatisoiduille yksilöille. Anonymiteettiä käytetään kuitenkin myös loan heittämiseen sekä suoranaiseen vihaamiseen ja ns. vihapuheeseen. Anonyymi vihapuhe on saanut julkisessakin keskustelussa paljon huomiota. Mikä on tällaisen vihan tarkoitus, mihin sillä oikein pyritään?  Lähestyn tässä kirjoituksessa vihaa erityisesti internetissä tapahtuvan vuorovaikutuksen kontekstista, meemien sekä vihan yhteisöllisyyttä synnyttävän ja ylläpitävän vaikutuksen sekä yksilön itseensä kohdistuvan yksilöllisyyden määrittelemisen ja rakentamisen kautta.  Sovellan tässä kirjoituksessa pro gradu -tutkielmani teoreettista viitekehystä, tuloksia sekä aineistoa, jonka olen kerännyt etnografisesti kuvalauta Ylilauta.orgin (jatkossa Ylilauta) Sekalainen alakeskustelualueelta.

Aloitan keskeisten käsitteiden määrittelemisellä. Kirjoituksen keskeisiä käsitteitä – vihaa lukuunottamatta – olen kuvannut tarkemmin pro gradu -tutkielmassani (Siltala 2020). Käsitteiden määrittelyn jälkeen tuleva luku perustuu pääasiassa pro gradu -tutkielmani ”Lurkkaa lisää” : Etnografinen tutkielma yksilöllisyydestä Anonyymissä kuvalautakulttuurissa (em.) alalukuun 4.5 Meemit todellisuutta kuvaamassa (em., 56–64). Tämän jälkeen tuleva luku Viha itsensä oikeuttamisena soveltaa tutkielmani teoriaa sekä sen tuloksia käsitellen vihan suhdetta yksilön rakentumiseen. Lopuksi pohdin vielä laajemmassa mittakaavassa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden sekä vihan ja kulttuuristen representaatioiden suhdetta toisiinsa.

Anonyymi yksilö Anonyymissä kuvalautakulttuurissa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee yksilöllisyyden ja kulttuurin suhdetta toisiinsa Anonyymin kuvalautakulttuurin tapauksessa. Yksilöllisyyttä olen lähestynyt Georg Simmelin (esim. 2005, 45) määritelmien mukaisesti; yksilöllisyys tunteena ja vastuuna itsestä osana yhteisöään, sekä yksilöllisyys laadullisena yksilöllisyytenä; erilaisena olemisen positiivisena tarkoituksena ja oman olemassaolon ainutkertaisuutena. Nämä ovat myös verrattavissa Zygmunt Baumanin (esim. 2002, 50–4) jakoihin yksilöstä de jure, lain edessä, sekä yksilöstä de facto, käytännössä. Kumpikin näistä yksilöllisyyden muodoista vaikuttaa meissä ja kulttuurissamme yhtäaikaisesti. Baumanin notkean modernin (vrt. postmoderni) yksilö eroaa Simmelin modernin ajan jähmeästä ja tiettyyn asemaan sijoittuneesta yksilöstä olemalla suhteellisen itsenäinen ja jatkuvasti kehittyvä sekä itseään kehittävä olento, joka rakentaa yksilöllisyyttään – toisinaan vain hetkellisten –  oletettujen yhteisöjen kautta (= Baumanin [2002, 31] jatkokehitelmä Benedict Andersonin [2017] kuviteltujen yhteisöjen käsitteestä). Oletetuiksi nämä yhteisöt tekee yksilön tarve käsitteellistää ja olettaa sen hetkisiin sisäisiin kysymyksiin vastaavat ihmisjoukot joksikin laajemmaksi ja sitä kautta itselle merkityksellisemmiksi kokonaisuuksiksi, oletetuiksi yhteisöiksi. Näin yksilö tulee olettaneeksi samantyylisen todellisuudenkuvan jakavien ihmisten muodostavan yhteisön, jonka kautta yksilöt tulevat myös samalla rakentaneeksi kollektiivista todellisuuttaan.

Kulttuurin olen määritellyt pragmaattisesti, käytännönläheisesti, käyttäen hyväksi niin Ann Swidlerin (1986) teoriaa toiminnan kulttuurisista repertuaareista kuin myös Nina Eliasophin ja Paul Lichtermanin (2003) kehittelemää ryhmätyylin konseptia. Kummankin näistä tarkoitus on tarkastella sitä, miten yhteisön/ryhmän kulttuuri käytännössä ilmenee sen jäsenten elämässä toiminnan ja vuorovaikutuksen kautta. Kulttuuriset repertuaarit ovat niitä kulttuurissa ilmeneviä toiminnan strategioita, joita ihmiset käyttävät vaihtelevasti selvitäkseen erilaisista elämässä kohtaamistaan ongelmista. Kulttuuri näyttäytyy tästä kulmasta eräänlaisena kulttuurisesti yhtenäisenä symbolien, rituaalien ja maailmankatsomuksien työkalupakkina, jota yksilöt käyttävät kulloisenkin tarpeensa mukaisesti. Näin kulttuuri tulee näyttäytyneeksi yksilöiden toiminnan kautta. Ryhmätyyli taas liittyy kulttuurisia repertuaareja enemmän itse vuorovaikutukseen sekä kulttuurin rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Ryhmätyylin konsepti tarjoaa keinon tarkastella kulttuuria sen jäsenten kulttuuria määrittelevän vuorovaikutuksen kautta. Ryhmätyyli voidaan jakaa sen käsitteellistämisen helpottamiseksi kolmeen eri osa-alueeseen, joita ovat ryhmän rajat, ryhmäsiteet sekä puhe- ja käyttäytymisnormit. Ryhmän rajoihin kuuluvat ne oletukset, joita ryhmän jäsenet tekevät siitä, mikä kuuluu ryhmän sisälle ja mikä taas ulkopuolelle. Ryhmäsiteet pitävät sisällään sellaisen vuorovaikutuksellisen määrittelyn jäsenten keskinäisistä vastuista sekä siitä, minkälainen on hyvä jäsen. Puhe- ja käyttäytymisnormit viittaavat niihin määrittelemisiin, joita ryhmän sisällä tehdään ryhmän kontekstiin sopivista tavoista puhua ja käyttäytyä. Tässä kirjoituksessa käsittelemäni kulttuurin määrittelen siis toimintana ja vuorovaikutuksena, joita ryhmän/yhteisön jäsenet määrittelevät sekä uusintavat.

Yhteisö tämän kirjoituksen tapauksessa on yhteisten päämäärien perusteella, ihmisten vuorovaikutuksen kautta rakentunut sekä uusintama kokonaisuus. Vaikka graduni käsittelee verkkoyhteisöä, en tee erottelua verkkoyhteisöjen ja ”oikean elämän” yhteisöjen välillä, kuten en myöskään jaottele yksilöiden elämää erillisiksi verkon ja verkon ulkopuolisen elämän suhteen. Yhteisöjen ilmiasut ja ilmenemismuodot eroavat verkon- sekä sen ulkopuolisissa konteksteissa, mutta kumpikin näistä yhteisöllisyyden muodoista voi olla yhtä ”yhteisöllistä”. Yhteisön käsitän kirjoituksessa hieman laajempana ja vähemmän yhdenmukaisena kuin tätä tiiviimmän ryhmän. Yhteisöjen sisällä voi olla useampia pienempiä yhteisöjä sekä ryhmiä, jotka kuitenkin jakavat saman yhteisön. Saman yhteisön jakavilla ryhmillä voi kuitenkin olla eroavaisuuksia sen suhteen, miten he käsittävät yhteisönsä sekä muut siihen kuuluvat ryhmät. Väitän, että näistä kahdesta joukosta yhteisöt perustuvat enemmän niiden oletettuun/kuviteltuun olemassaolemiseen, kun taas ryhmät saavat laajemmin merkityksensä sen jäsenten välisen vuorovaikutuksen sekä toiminnan kautta. Ryhmän olemassaolemista ei tarvitse olettaa, koska se synnyttää itse itsensä yhteen löytäneiden jäsentensä kautta. Yhteisön olemassaolo laajempana kokonaisuutena vaatii aina jonkin sortin olettamista tai kuvittelemista, koska suurin osa sen jäsenistä ei ole minkäänlaisessa suoranaisessa tekemisissä keskenään (vrt. Bauman 2002; Andersson 2017). Yhteisö tarjoaa laajemman kulttuurillisen kontekstin, jonka kautta yhteisön sisällä olevat ryhmät rakentavat  ryhmätyyliään.

Aineistonani ollut Ylilauta on yksinkertaisen käyttöliittymän keskustelualusta, nk. kuvalauta. Kuvalaudoille on tyypillistä nopeatempoinen keskustelurytmi sekä Ylilaudalla vielä aineistonkeräämisen aikaan ajankohtaisempana ollut viestikohtainen anonymiteetti, jossa jokainen viesti on lähetetty täysin nimettömästi yhteisellä nimimerkillä Anonyymi (engl. Anonymous). Kenttätyöni aikaan tämä pseudonyymi Anonyymi oli kuitenkin juuri poistunut käytöstä, mutta tämä ei konkreettisesti ollut muuttanut muuta kuin sen, ettei käyttäjillä näkynyt enää viestin nimikentässä nimimerkkiä ”Anonyymi”. Ylilaudan anonymiteetti on nykyään keskustelukohtainen pseudonymiteetti, jossa jokainen saa keskustelukohtaisesti (Ylilaudalla keskustelut ovat lankoja, engl. thread) oman tunnisteensa. Tämä tosin vaikuttaa tunnistamisen kannalta vain lähinnä siihen, että saman käyttäjän viestit pystyy tunnistamaan keskustelukohtaisesti. Lopulta jokainen Ylilaudalla on kuitenkin tunnistamaton, kasvoton, ellei yksilö sitten omatoimisesti pyri tulemaan tunnistetuksi. Tutkielmani kannalta olen jakanut Ylilaudalla ilmenevän anonymiteetin anonyymiin nimettömyyteen sekä kaikkien käyttäjien kesken jaettuun pseudonyymi Anonyymiin (Deseriis 2015), joka mahdollistaa internetin anonymiteetin yhteisesti jaettuna ja kulttuurisesti rakentuvana kokemuksena: anonyymi nimettömyytenä vertautuu Simmelin laadulliseen yksilöön tai Baumanin yksilöön de facto, kun taas Anonyymi pseudonyyminä vertautuu yksilöön kulttuurinsa/yhteisönsä/ryhmänsä jäsenenä, rakentajana ja ylläpitäjänä, yksilönä de jure.

Pro graduni keskeisten käsitteiden lisäksi teen vielä pienen rajauksen tässä kirjoituksessa käsitellyn vihan määrittelemiseksi. Ei ole sama asia vihata jotain kuin olla jollekin vihainen. Kun jälkimmäinen näistä pohjautuu jonkun tai jonkin tekoihin ja on useimmiten perustellumpi sekä hetkellisempi kuin suoranainen vihaaminen, on vihaaminen pitempiaikaisempaa ja kohdistuu enemmänkin vihan kohteen johonkin piirteeseen tai ominaisuuteen, ei tekoon itsessään vaan siihen, mitä ja miten tämä jokin asian tekee tai miten se ilmenee. Vihaaminen ja vihaisena oleminen tuntuvatkin menevän usein sekaisin, vaikka ne toimintana ja vuorovaikutuksena eroavat toisistaan. Käsitänkin vihan tässä artikkelissa pitempiaikaisena ja pysyvämpänä olotilana sekä ihmisten  (/asioiden) välisenä kuviteltuna- ja oletettuna suhteena.

Meemien suhteesta todellisuuteen

Meemit ovat internetkulttuureille, sekä erityisesti Ylilaudan kuvalautakulttuurille, hyvin tyypillinen kommunikaation muoto. Vitseiksi tarkoitetut meemit ovat usein kontekstissaan humoristisia tapoja ilmaista jokin asia yhtenäisen ja ryhmän sisällä ymmärrettävän tavan mukaisesti. Meemi eroaa viraali-ilmiöstä sillä, että siinä missä viraali-ilmiö voi olla vain jokin suosittu kuva tai video, pitää meemi sisällään aina useampia kulttuurisia tekstejä sekä ideoita ja ajatuksia. Meemit voivat olla yhtenäisiä kuvia, tekstinpätkiä, mutta ne voivat myös olla tapoja kirjoittaa ja reagoida. Meemit voi pääasiallisesti nähdä kulttuurisina työkaluina, kulttuurisina repertuaareina, joiden avulla ilmaista omia sisäisiä tuntemuksiaan, keskustella sekä reflektoida muiden kanssa tai yleisesti sanottuna vain vuorovaikuttaa muiden ryhmän jäsenten kanssa kulttuurille ominaisesti, kuvalautojen tapauksessa Anonyymin anonyymisti, yhteinäisesti ja ymmärrettävästi tulematta kuitenkaan tunnistetuksi.

Toisin kuin ehkä perinteisen arkipäiväinen käsitys internetmeemeistä on, meemit eivät ole aina vain pelkästään humoristisia tai jonkin vitsin ympärille rakentuvia kulttuurituotteita. Tässä astuukin esiin meemien merkitys yksilölle kulloisenkin yhteisön tarjoamina kulttuurisina repertuaareina, kontekstinsa mukaisina toiminnan strategioina. Meemit saattavat auttaa käsitteellistämään, merkityksellistämään sekä kommunikoimaan omaa, ja usein meemien tapauksessa myös kollektiivista kokemusta todellisuudesta. Joistain meemeistä muodostuukin näin yhteisön sisäisiä sekä sen jäsenten jakamia kokemuksia ja kuvauksia todellisuutta rakentavista ja ylläpitävistä ilmiöistä. Tällaiset meemit alkavat lopulta elää omaa elämäänsä niille suotuisien sosiokulttuuristen ryhmien/yhteisöjen vuorovaikutuksen kautta ja ne saattavat muodostua myös tärkeimmiksi rakennuspalikoiksi sekä – yksilön kannalta oletettuja – yhteisöjä kasassa ylläpitäviksi voimiksi. Tällaisissa tilanteissa yhteisö saakin yksilön kannalta merkityksensä oletettuna yhteisönä, yksilön oman yksilöllisyysnäytelmän lyhyikäisenä teennöksenä, työkaluna oman yksilöllisyyden käsitteellistämisessä, määrittelemisessä, rakentamisessa sekä ylläpitämisessä. Yksilön kokemus todellisuudestaan yhdistyy oletetun yhteisön kollektiiviseen kokemukselliseen totuuteen todellisuudesta. Tämä prosessi sekä oikeuttaa että uusintaa yksilön omaa kokemusta laadullisesta yksilöllisyydestään yhteisössä olemisen, yksilönä yhteisönsä jäsenenä olemisen  kautta.

Aineistostani nousi paikoitellen esiin tapauksia, joissa selvästi vitsillä tarkoitettuihin viesteihin vastattiin kuin ne olisivat totisinta totta. Samaisesta ilmiöstä käytiin myös keskustelua omassa keskustelussaan, jossa pohdittiin sitä, miksi jotkut ottavat selvästikin ironiset tai muuten humoristiset postaukset tosissaan, epäironisesti, vilpittömästi. Sekä ryhmätyyli että kulttuuriset repertuaarit pohjaavat ajatukseen kulttuurisista representaatioista, kulttuurisista merkitysrakennelmista, jotka ulkopuolisten silmiin voivat ilmiasullisesti olla samoja, mutta joiden merkitykset voivat kulttuurista riippuen vaihdella huomattavankin paljon.

Koska oman yksilöllisyydenkin määrittely ja rakentaminen on notkean- tai postmodernin yksilön osalta viety äärimmilleen, miksi ei olisi mahdollista, että todellisuuskin voisi olla mitä tahansa, juuri sellainen kuin yksilö itse haluaisi sen olevan. Näin ironisestikin alunperin tarkoitettu viesti voi saada merkityksensä aitona todellisuuden kuvaajana, koska ”näin nämä asiat koetaan.” Erityisesti kulttuurintutkimuksessa käytetty käsite uusvilpittömyys kuvaa tällaista postmodernismin ja postmodernin ironian jälkeistä kulttuurista olotilaa, jolle on myös tyypillistä korostaa katsojan ja kokijan näkemystä asiasta. On toissijaista onko teksti tarkoitettu ironiseksi tai muuten humoristiseksi, jos vastaanottajat eivät ymmärrä tekstin merkitystä siltä kannalta. Näin tekstin lopullinen merkitys rakentuukin sen kautta, miten vastaanottajat sen määrittelevät. Ironisesta voikin rakentua jotain havainnoitsijalleen todellista; vilpitöntä ja aitoa.

Ylilaudallakin kasvaneen naisvihamielisyydeksi määritellyn liikehdinnän voi nähdä saaneen pontimensa tällaisesta prosessista. Omalle ja muiden neitsyydelle naureskelulla on pitkät perinteet internetkulttuureissa. Internetin keskustelupaikat ”nörttien”, vaihtoehtokulttuurien ynnä muiden normaalista poikkeavien, ts. ”erilaisten” ihmisten kohtaamispaikkoina tarjosivat myös alustan näiden stereotypioiden itseironiselle käsittelemiselle eräänlaisen yhteisöllisyyden takaaman vertaistuen kautta. Alkujaan hyvin itseironisiksi ja toisinaan tahallisen lapsellisiksi tarkoitetut vitsit saivat kuitenkin jalansijaa myös sellaisten yksilöiden todellisuuden kuvaajina, joiden pelkoihin, epävarmuuksiin ja tiedontarpeisiin tällaiset meemit vastasivat. Ne selittivät, miksi ympäröivä maailma oli heitä kohtaan sellainen kuin se oli. Tällaiset henkilöt löysivät toisensa ja yhteisöllistyivät. Tällaisista yhteisöistä tunnetuin lienee incel-alakulttuuri, joka on internetissä vaikuttava verkkoyhteisö, jonka jäseniä yhdistää seksuaalisen ilmaisun puute, yksinäisyys sekä koettu yhteiskunnallinen syrjityksi tuleminen. ”Incel” muodostuu sanoista involuntary celibacy, tahdonvastainen selibaatti.

Kun meemi vastaa omaa kokemusta todellisuudesta, se ei voi olla muuta kuin totta, olenhan itsekin totta. Tätä yksilön kokemusta totuudesta tukee myös positiivinen palaute, jota yksilö samanmielisten vastauksista saa; yksilö on onnistunut omaksumaan ryhmän tyylin sekä löytämään yhteisön, joka näkee todellisuuden yhtä totena kuin hän itse sen näkee. Vaikka totuudeksi koettu tieto esimerkiksi siitä, että oma leuka ei ole luonnostaan tarpeeksi maskuliininen parisuhdemarkkinoille (= chinlet-meemi) on lohduton, se säästää kuitenkin yksilön siltä tiedolta, ettei tämä oikeasti tietäisi tehneensä tai käsittäneenä vain jotain hieman väärin. Toisinaan on vain helpompi syyttää muita kuin myöntää tietämättömyytensä tai tehneensä väärin, syytti tilanteestaan sitten luontoa, geenejä tai vaikkapa muiden vääriä käsityksiä todellisuuden luonteesta. Ei kai luontokaan aja tikanpoikaa puuhun vaan malli siitä, miten puuhun päästään. Jos tikanpoika ei yrityksistään huolimatta pääse puuhun, lienee sillä mielestään kuitenkin hyvä syy syyttää asiasta luontoa, onhan se tuon sanonnankin, meemin mukaan vastuussa tikanpojan taidosta päästä puuhun.

Kumpi sitten tuli ensin, viha vai vihan taustalla näyttäytyvä yhteisö? Luultavasti on niin, että toisille yhteisö voi tuottaa merkityksensä itseä reflektoivien keskustelujen ja vuorovaikutuksen kautta, johon tietynlainen viha sitten vain kuuluu ja rakentuu tätä kautta osaksi omaa toimintaa osana yhteisössä vuorovaikuttamista ja olemista, osana hyvää ryhmän jäsenyyttä. Toisille yhteisö taas saattaa tarjota paikan purkaa jo valmiiksi sisällä kiehuvia vihan tai vihaisena olemisen tunteita. Toisaalta yhteisö saattaa myös tarjota sisäisen vihantunteen purkamiselle jonkin kohteen tarjoten näin yksilölle kulttuurisia repertuaareja sisäisten ristiriitojensa selvittämiseksi. Syyt kasvaa osaksi yhteisöä vaihtelevat. Eivätkä kaikki tällaiset yhteisöt ole – oletettavastikaan – pelkkään vihaan ja vihaamiseen keskittyviä, mutta monesti yksi niiden yksilön kannalta merkityksellisimmistä tarkoituksista on juuri itseä ja omia ajatuksia reflektoivan todellisuuden rakentaminen ja ylläpitäminen. Sellaisen kollektiivisen todellisuuden rakentaminen, joka tuntuu omalta kannalta parhaalta mahdolliselta maailmaa selittävältä tavalta nähdä ja kokea asiat, olla maailmassa, asettaa itsensä osaksi ympäröivää maailmaa.

Viha tapahtuu kuitenkin aina kulttuurisessa kontekstissaan, mikä tarkoittaa vihan juurisyiden rakentuvan vihaisena olevien vuorovaikutuksellisen määrittelyjen kautta. Yhteisön/ryhmän perustelut vihalleen eivät välttämättä ilmene sen yhteisön/ryhmän kokemassa todellisuudessa, johon viha kohdistetaan. Tällöin viha kohdistetaan siihen ”muiden” kuviteltuun/oletettuun todellisuuteen, joka sijaitsee – yhtä lailla – ”oman” kuvitellun/oletetun yhteisön ulkopuolella, vihan pohjalle syntyvän ryhmän rajojen tuolla puolen. Näin viha saa merkityksensä ryhmän rajojen sekä -siteiden rakentajana ja ylläpitäjänä. Vihan kautta rakennetaan kuvaa niistä toisista, joita oma viiteryhmä ei ainakaan edusta. Jotta vihan voisi ymmärtää, tulisikin päästä siihen kokemukselliseen todellisuuteen, josta viha on saanut alkunsa. Yhteisö lienee vain osa tätä kollektiivisesti koettua todellisuutta, jonka yksi osa on kuitenkin aina myös siinä vaikuttava ja ajatteleva yksilö. Jokaisella todellisuudella on kuitenkin oma logiikkansa, oli se kuinka näennäisestä normaalista tai totuudesta poikkeava tahansa. Se missä määrin näiden eri todellisuuksien logiikat kykenevät kommunikoimaan ja toimimaan keskenään, on taas asia erikseen. Ilmisisällöllisesti sama asia voi kahden eri yksilön välillä merkitä täysin päinvastaista.

Ja joskus meemikin on ihan vain meemi. Muutos huumorin ja ironian ymmärtämisessä ei koske jokaista yksilöä yhtälailla. Toisinaan monien tuntema sammakkohahmo  Pepekin voi olla vain hassun näköinen sammakko ilman kytköksiä äärioikeistoon. Vaikka on olemassa myös todellista vihaa, niin toisinaan esitetty vihakin voi olla humoristista ja itseironista. Esitetty viha voi myös olla tapa rakentaa ja ylläpitää oletettua yhteisöllisyyttä ja ryhmätyyliä. Toisaalta vihaksi nähtävä asia voi myös olla tuohtumusta ja ristiriitaisuuden ilmaisemista itsen ja vihan kohteen kulttuuristen merkitysten välillä. Kahden ristiriitaiselta vaikuttavan asian olemassaoleminen ei sulje kumpaakaan pois, ne voivat kummatkin olla kontekstissaan yhtä aitoja, oli kyse sitten vilpittömyydestä tai huumorista. Kulttuurinen ymmärrys voi kuitenkin auttaa havaitsemaan näitä toisinaan hienon hienojakin eroja vilpittömien ja ironisten tekstien välillä. Ja toisaalta, joskus vilpittömältä vaikuttava viestikin voi olla ironiaa ja ironiselta vaikuttava vilpitöntä.

Viha itsensä oikeuttamisena

Vihan yhteisöllisessä määrittelemisessä on myös ongelmansa, kuka on vihan kohteena ja kuka ”vihaajana”, kuka määrittelee ja keneen kohdistuneen vihan. Kaikkia erilaisia näkemyksiä tai asiallista kritiikkiä ei voi vain sivuuttaa ja kutsua vihaksi, vaientamisyritykseksi tai trollaamiseksi.

Tällaisen yksinkertaistavan määrittelemisen voi myös nähdä menevän funktionaalisesti samankaltaisen todellisuuden rakentamisen ja oman todellisuuden ylläpitämisen luokkaan kuin meemienkin omaksumisen totuuksina. Vasta-argumenttien on pakko olla pelkästään vihaa tai trollaamista, koska itse en näe mitään syytä kritisoida toimintaani, koska tällainen minä olen, ja samaa mieltä on oletettu yhteisönikin, joiden tuen myös saan taakseni. Ongelmallista, totta tosiaan. Viha ja vihaaminen on aina kontekstiinsa sidottua, niin itsestään selvää kuin se onkin. Myös kärjistynyt vihaisena oleminen, pettymisen ja odotusten hajoamista seuraavat reaktiot voivat näyttäytyä ulkopuolisen silmiin vihana. Vaikka tämä ei olisikaan suoranaista vihaa, voi tällainen jatkuva vihaisena oleminen kuitenkin ajaa yksilön patoutuneeseen vihaan sekä sen purkauksiin.

Viha on tietynlainen kuviteltu tai oletettu suhde toisiin ihmisiin, vihan kohteisiin. Tällainen suhde ei kuitenkaan ole välttämättä vastavuoroista, vaan vuorovaikutus voi olla kuviteltua tai oletettua, omaa yhteisöä ja sitä kautta kulttuuria sekä itseä määrittelevä suhde. Vihan kohteen vaikutus tuntuu kohdistuvan kuitenkin aina jossain määrin siihen yksilöön, joka vihaa. Joko viha kohdistuu sellaiseen asiaan, joka muuttaa tai liikuttaa negatiivisessa mielessä jotain minussa, ts. muuttaa minut sellaisesta, jota haluan olla joksikin muuksi, tai sitten viha kohdistuu johonkin sellaiseen, jonka olemassa oleminen vaikuttaa omaan olemassaolooni, tapaani olla yksilönä maailmassa. Näin vihaamisen juurisyy tuntuukin paikantuvan juuri kysymykseen yksilöllisyydestä, yksilön rakentumisesta, yksilön itse itseensä kohdistuvasta määrittelystä suhteessa siihen, millaisia odotuksia ja määritelmiä yksilön ulkopuolinen maailma yksilölle asettaa suhteessa yksilön sisäpuoliseen maailmaan sekä omiin odotuksiin itsestään ja todellisuudestaan.

Viha näyttäytyykin tässä mielessä aina jonkin sortin epävarmuutena omasta yksilöllisyydestä, suhteesta itsen ja maailman välillä. Tämän epävarmuuden tukena toimivat juurikin ne oletetut yhteisöt, joiden kautta yksilöt tulevat rakentaaneeksi omaa yksilöllisyyttään. Oletetut yhteisöt edesauttavatkin tällä tavoin yksilöiden varmistumista siitä, että heidän yksilöllisyytensä on oikeutettua ja kelvollista, legitiimiä ja validia. On mahdotonta olla varma siitä onko itse oikeanlainen, kun yksilöllisyyden mahdollisuuksien paletti tuntuu olevan rajaton.

Anonyyminä toimiminen – niin nimettömänä kuin jaettuna pseudonyyminäkin – vaikuttaa tutkielmani tulosten perusteella, ehkä hieman paradoksaalisestikin, olevan yksilöille erittäin tärkeä oman yksilöllisyyden rakentamisen ja esittämisen työkalu. Anonyymi kirjoittaminen on usein itseä muista rajaavaa, oli se sitten johonkin tiettyyn samanmieliseen yhteisöön kuulumiseen, vihaamiseen tai vaihtoehtoisesti mitatattavissa olevaan ja tätä kautta yksilöimättömästi vertailtavaan tietoon perustuvaa itsensä rajaamista muista. Vaikka anonymiteetin tarkoituksen voisi kuvitella olevan yksilöimättömyys ja tunnistamattomuus, yksilöt tulevat kuitenkin käyttäneeksi anonymiteettiä oman yksilöllisyytensä rakentamiseen.

Yhteisöllisyys oman yksilöllisyyden oikeuttamisena

Aineistoni perusteella on enemmänkin sääntö kuin poikkeus käyttää anonymiteettiä työkaluna yksilöllisyytensä rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Anonymiteetti on työkalu rakentaa ja ylläpitää yksilöllisyyttään ilman suoranaista ”omalla naamalla huomion hakemista” säilyttäen yksilön kunnian johtamatta kuitenkaan suoraan tunnistettavaan ”uhriutumiseen.” Jako kunnia- ja uhriuskulttuuriin (käytän käsitettä uhrius, koska uhriutumisella on omat negatiiviset konnotaationsa) on havaittu myös etenkin amerikkalaisen kulttuurisodan analysoinnissa kahdeksi vastaparikseen (esim. Campbell & Manning 2018), mutta tällaista kahtiajakoa on hyvin havaittavissa myös suomenkielisissä polarisoituneissa internetkeskusteluissa.

Internet sekä sen suuremmat yhteisöt ja kulttuurit ovat kuitenkin monesti glokaaleja ilmiöitä, joilla on omat maailmanlaajuisesti jaetut, globaalit piirteensä, mutta myös paikalliset, lokaalit sisältönsä. Näin leviävät myös niin vihan sekä vihaamisen erilaiset muodot ja repertuaarit kuin myös yksilöllisyyden sekä yhteisöllisyyden rakentamisen työkalut; kulttuuriset toiminnan repertuaarit. Monien vihaa ja ryhmärajoja rakentavien hokemien, so. meemien, samankaltaisuuden voi havaita vertailemalla englanninkielisten ja suomenkielisten kommentti- ja keskustelualustojen sisältöjä. Vaikka vihapuheellakin on omat paikalliset ilmenemismuotonsa, ovat ne monesti muotoiluiltaan ja ajatuksiltaan selvästi kansaivälisistä malleista lainaavia. Tällainen meemien lainaaminen ja paikallistaminen osoittaa myös glokaalin ryhmätyylin rakentumisen. Samanmielisyyttä löydetään myös muiden kielialueiden yhteisöistä ja näiden yhteisöjen muutos muokkaa myös paikallisten yhteisöjen vuorovaikutuksen sekä toiminnan malleja, sekä toisin päin.

Yhteisön merkitys yksilölle ei näin rakennukaan niiden ilmisisältöjen, vaan yhteisöjen tarjoamien syvempien ajatusten ja toiminnan strategioiden kautta. Esimerkiksi globalismia vastustava kansainvälinen yhteisöllisyys sekä näiden alle luettavien yhteisöjen välillä lainatut/vaihdetut meemit voivat vaikuttaa oksymoronilta, jos niitä tarkastelisi vain niiden ilmisisällöllisten sisältöjen kautta, ts. ”väärästä” kontekstista käsin. Toisaalta tällaiset oksymoronit voisi nähdä myös yhteisöille tyypillisinä ristiriitaisuuksina, joiden tarkoitus on tehdä yhteisöstä juurikin yhteisö, erottaa ne muista yhteisöistä. Tarvitaan jokin syy ja tapa rakentaa yhteisöllisyyttä, joka ei ole kuitenkaan sama kuin joku toinen yhteisö/ryhmä/kulttuuri, jotta pystyttäisiin rakentamaan sellaista ryhmätyyliä, kulttuuria, joka taas vastustaisi sellaista kulttuuria, joka on oman yksilöllisyyden ja olemassaolon suhteen koetusti ristiriitainen.

Yksilöiden väliset erot sekä näistä johtuva erilaisuus pyritäänkin yhteisöllistämisen kautta muokkaamaan oman kulttuurin kautta joksikin sellaiseksi normaaliksi, joka edesauttaisi yksilöitä hyväksymään oman yksilöllisyytensä muiden sekä erityisesti yhteiskunnallisesti koetun ympäristön antaman hyväksynnän kautta. Epävarmuus ja tietämättömyys siitä, miksi minä olen juuri tällainen, ”miksi juuri minä” pyritään selittämään yhteisöllisyyden tarjoamien toiminnan strategioiden kautta. Tämä yleisinhimillinen ongelma omasta olemassaolosta ja yksilöllisyydestä saattaakin saada näin vastauksensa yhteisöllisyyden kautta.

Normaalin ja viitearvoisuuden korostaminen eivät ainakaan edesauta yksilön kamppailussa oman yksilöllisyytensä ja sen ulkopuolisen maailman suhteen suhteen. Tämä lienee johtanut myös ”normalisoinnin” ilmiöön, jossa tabuiksi nähdyistä asioista pyritään tekemään ”normaaleja”; asioita, joita voi edustaa ja joista voi puhua ilman leimautumista. Asiaa tuskin auttaa se, miten erilailla eri kulttuurit, ryhmät näkevät normaalin. Jollekulle esimerkiksi homoseksuaalisuuden normalisointi tarkoittaa homoseksuaalisuuden hyväksymistä muiden seksuaalisuuden muotojen  (huomaa myös erottelu ”normaaleihin” seksuaalisuuden muotoihin sekä ”seksuaalisiin käyttäytymis- ja kohdehäiriöihinä”, ”parafilioihin”) kanssa tasa-arvoisena seksuaalisuuden muotona sekä vaikkapa äänen antamista homoseksuaaleille ilman, että heitä kohdeltaisiin syrjivästi tai halventavasti. Joku toinen saattaakin kokea tällaisen normalisoinnin taas tarkoittavan sitä, että pian olisikin normaalia, so. viitearvojen mukaista olla homoseksuaali. Näin myös normaalin ja normalisoinnin merkitykset saavat hyvin erilaisia merkityksiä. ”Normaalin” kulttuuriset representaatiot vaihtelevatkin näin kulttuurikohtaisesti. Tämä toisaalta antaa myös syyn vihata kulttuureita, jotka käyttävät omien merkitysten vastaisesti erilaisia käsitteitä; ne rikkovat, kyseenalaistavat ja loukkaavat sitä todellisuutta, jossa yksilö elää; ne loukkaavat kokemuksellisesti yksilön yksilöllisyyttä, tapaa olla maailmassa. Tällaisen normaalin tapauksessa ”normalisointi” voi kokemuksellisesti rikkoa sen, mitä on olla normaali, se mitä yksilö itse on todennäköisesti kokenut olevansa. Ja jos ei ole normaali, on outo, erilainen, vääränlainen, viitearvojen ulkopuolelta; moraalisesti huonompi.

Jos siis jo lähtökohtaisesti ihmisten maailmankuvat ja kulttuuriset representaatiot eroavat toisistaan, miten voitaisiin olettaa ihmisten löytävän jonkin sellaisen ”yhtenäiskulttuurin”, johon kaikki voisivat yhtyä? Internet on tuonut äänen isoille massoille ja osoittanut sen suuren varianssin, jota erilaisista kulttuuripiireistä tulleet ihmiset edustavat. Erityisesti kuvalaudat ja keskustelufoorumit tarjoavat kaikille lähtökohtaisesti yhtä hyvät mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin, koska ne eivät perustu erinäisiin syötteisiin tai algoritmien määrittelemiin sisältöjen esittämisiin. Kun yhä useammat löytävät tällaisten alustojen mahdollisuudet, ne myös johtavat sivustojen sisältöjen muuttumiseen. Lopulta anonyymit alustat voivat siis tarjota äänen ja alustan vaiennetuille, stigmatisoiduiksi asioiksi koetuista asioista puhuville. Se mikä sitten on stigmatisoitua kenenkin kokemuksissa on asia taas erikseen. Esimerkiksi sananvapauden nimissä puhutaan netissä rasistisesti tai muuten vihamielisesti perustellen asiaa sillä, että kyseisen yksilön mielestä asioista tulisi saada puhua ”niiden oikeilla nimillä”. Asioiden ”oikeat nimet” taas määrittyvät kyseisen yksilön oletettujen ryhmien jakamien kulttuurillisten representaatioiden ”oikein ymmärtämisen” kautta. Tämä johtaa myös isompaan määrään sellaista tekstiä, joka voidaan nähdä muiden kulttuurien silmissä esimerkiksi rasismina tai vihapuheena. Osa tällaisesta vihapuheesta on varmasti tahallista provokaatiota, trollaamista tai mahdollisesti jopa mielipidevaikuttamista, mutta osa on kykenemättömyyttä yhdistää kahden erilaisen kulttuurin kulttuurisia representaatioita sellaiseksi toimivaksi kokonaisuudeksi, jonka niiden molempien kulttuurien jäsenet hyväksyisivät todellisuutta ja omaa yksilöllisyyttä sekä sen mahdollisuuksia kuvastavaksi kokonaisuudeksi.

Kuten siis meemitkin, myös sanat voivat joskus olla vain sanoja. Sanat – tai meemit – eivät kuitenkaan koskaan ole merkityksettömiä, eivät edes sanojen käyttäjille itselleen. Ne rakentavat sitä kulttuurisesti yhtenäistä ja monesti oletetun yhteisön kanssa yhtenevää todellisuutta, jossa yksilö elää ja kokee itsensä osaksi ympäröivää maailmaansa. Viha on oletettu suhde, jossa yksilö rakentaa hierarkisen moraalista suhdetta itsen ja Toisen sanojen ja tekojen, kulttuuristen representaatioiden yhteensopimattomuuden ja ymmärtämättömyyden pohjalle. Viha on se pitkään kasautunut ja patoutunut tunne, kun en ymmärrä useista yrityksistä huolimatta sitä, miksi tuo toinen tuntuu sanoillaan ja teoillaan nostavan oman todellisuutensa ja yksilöllisyytensä oman kokemuksellisen todellisuuteni ja yksilöllisyyteni yläpuolelle tehden siitä oikeamman ja paremman kuin omani; viha on oman olemassaolemattomuuden voimakasta ja toisiin kohdistuvaa kieltämistä.

Arttu Siltala

Yhteiskuntatieteiden maisteri, sosiologia

Tampereen yliopiston alumni

Viitteet

Anderson, Benedict. 2017. Kuvitellut yhteisöt — Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua.  Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Bauman, Zygmunt. 2002. Notkea moderni. Suomentanut Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino.

Campbell, Bradley & Jason Manning. 2018. The Rise of Victimhood Culture Microaggressions, Safe Spaces, and the New Culture Wars. London: Palgrave Macmillan.

Deseriis, Marco. 2015. Improper Names Collective Pseudonyms from the Luddites to Anonymous. Minnesota: University of Minnesota Press.

Eliasoph, Nina & Paul Lichterman. ”Culture in Interaction.” American Journal of Sociology 108(4), 735–794.

Simmel, Georg. 2005. Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895–1917. Suomentanut Tiina Huuhtanen. Helsinki: Gaudeamus.

Siltala, Arttu. 2020. ”Lurkkaa lisää” : Etnografinen tutkielma yksilöllisyydestä Anonyymissä kuvalautakulttuurissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Haettu osoitteesta https://trepo.tuni.fi/handle/10024/123514.

Swidler, Ann. 1986. ”Culture in Action: Symbols and Strategies.” American Sociological Review 51(2), 273-286.

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*