Kommentti Aleksi Suurosen kirjoitukseen Sosiologi-lehdessä 1/2014

News Numero 2/2014

Viime Sosiologi-lehdessä Aleksi Suuronen kirjoittaa pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan ja vertaa sitä Zygmunt Baumanin notkean moderniin yhteisöllisyyteen.  Notkean modernin yhteisöllisyydessä tilallinen ja ajallinen paikallisuus on merkityksettömämpää kuin jäykän modernin yhteisöllisyydessä, jolloin yhteisöt olivat kiinteitä ja pitkäaikaisia.

Suuronen kirjoittaa kiinnostavasti: ”Nyt kun en enää elä tuota rutiinien elämää, on suhteeni koko asiaan muuttunut täysin perustavanlaatuisesti. Se ei ole minulle enää yhteisö samassa mielessä kuin matkani aikana, mutta se on minulle vieläkin yhteisö. Baumanin (2002, 23) mukaan yksi notkean modernin vaikutus yhteisöihin on sen pyrkimys raivata tieltään kaikki sosiaalisten siteiden tiheät verkostot, varsinkin jos ne paikantuvat jollekin tietylle alueelle. Se tekee yhteisöistä oman individualismin rakentamisprojekteja (Bauman 2002, 202) ja juuri sellaiseksi tämä yhteisö minulle muuttui. Juuri tämän kaksoisluonteen takia, Pyhän Jaakobin pyhiinvaellus on minulle ainutlaatuinen ja merkityksellinen yhteisö. Siellä ollessani se oli juuri tuo sosiaalisten siteiden tiheä verkosto, joka paikantuu tietylle tarkasti rajattavalle alueelle, mutta kotiin palaamisen jälkeen pyhiinvaelluksen paikka sekä siellä muodostetut tiheät verkostot katosivat sekä menettävät entisen muotonsa. Se muuttui minulle notkean modernin kaltaiseksi projektiyhteisöksi, jonka tehtävänä on muodostaa omaa identiteettiäni sekä itselleni että muille.”

Bauman puhuu myös naulakkoyhteisöllisyydestä, joka kestää vain niin kauan kuin takit ovat samassa naulakossa yhdessä paikassa. Nykyinen moderni yhteisöllisyys on entistä kevyempää, monet kuuluvat useisiin yhteisöihin, lähtevät pois, palaavat, yhteisöt hajoavat ja muuntautuvat uudelleen. Niiden merkitys on olla identiteetin rakennuspuita, kuten Suuronen kirjoittaa. Ja identiteettimmehän muuttuu koko ajan, jatkuvasti joudumme kysymään itseltämme ”kuka minä oikein olen?”  Identiteettiin vaikuttavat lukuisat asiat: ammatti, opinnot, asuinpaikka, ikä, sukupuoli, parisuhde, äitiys, isyys, sisaruus, kansallisuus, elämänmuutokset, menetykset , menestykset, ikä…

Vähemmän puhutaan kuitenkin niistä liminaalisista rajatiloista, joita jää yhteisöstä toiseen tai elämänmuutoksesta toiseen siirtymien väleihin. Kulttuuriantropologiassa tilaa kuvataan siirtymäriitin välitilaksi, ”ei-kenenkään-maaksi”, ”pyhäksi kaaokseksi”.  Emme voi palata entiseen, mutta emme myöskään tiedä mihin suuntaisimme.  Olemme rajalla, mutta emme tiedä, minkä rajalla. Se voi aiheuttaa ahdistusta, ja siinä on myös yhteisön ulkopuolelle joutumisen vaara – mutta sitä voi myös tottua sietämään. Olen harjoitellut sitä yli kahdenkymmenen vuoden ajan pätkätyöläisenä ja freelancerina. Keikkojen väliajat ja lukukauden jälkeen keskeytyvät työt ja kurssit ovat opettaneet, että niiden loppumiseen on syytä alkaa valmistautua noin kuukautta ennen.

Kun tiivis kurssiyhteisö eroaa toisistaan, kurssi loppuu ja rutiinit päättyvät, tyhjyys iskee aina joksikin aikaa ja aikaansaa sietämätöntä levottomuutta.  Putoaa jonnekin: mitä teen kaikella tällä ajalla!? Mutta se on myös uusien ajatusten ja luovuuden sikiämispaikka, kun ahdistus hellittää. Jo toukokuussa, kun osa kursseista veteli viimeisiään, päätin toteuttaa toisen, pitkäaikaisen kirjallisen projektin ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi auttamaan niitä, jotka apua tarvitsevat.  Uusi syksy tuo uuden notkean yhteisöllisyyden.  Siinä sivussa se identiteettikin taas muotoutuu.

Kirjoittaja on Maria Salonen

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*