Essee: ”Keskivertoihmiset eivät tiedä, että kaikki on mahdollista”

News Numero 1/2016

”Keskivertoihmiset eivät tiedä, että kaikki on mahdollista”
David Rousset, ranskalainen poliittinen aktivisti

 

Hannah Arendtin teos Totalitarismin synty käsittelee totalitarismia ja siihen johtaneita ideologioita ja poliittisia liikkeitä, kuten imperialismia ja sen myötä vahvistunutta rotuajattelua. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee antisemitismiä ja kyseisen ideologian nousua poliittiseen keskusteluun 1800-luvun Euroopassa. Toisessa luvussa eritellään imperialistista valtataistelua Euroopan valtioiden välillä, sekä rotuajattelun leviämistä niin “roskaväen” arkeen kuin aatelistenkin salonkikeskusteluihin. Kolmas osa keskittyy totalitarismiin itseensä, ja siihen miten utopistinen haave täydellisestä kansakunnasta johti kansanmurhiin. Arendt pyrkii havainnollistamaan, miten totalitaarinen hallinto on käytännössä organisoitu käyttäen esimerkkinä natsi-Saksaa sekä Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa.

Arendtin teos on kattava kuvaus viime vuosisadan kauheimmista joukkotuhoista ja niihin johtaneista syistä. Teos ei tyydy tarkastelemaan vainon kohteeksi joutuneiden ryhmien roolia pintapuolisesti ulkopuolelta, vaan ottaa huomioon näiden mahdollisen vaikutuksen omaan kohtaloonsa. Arendtin tekstit ovat auttamattoman ajankohtaisia aikana, jona Eurooppa jälleen kokee asemansa ja arvojensa olevan uhattuina. Talouskriisin horjuttaessa unionin jäsenmaiden yhteistä valuuttaa, Eurooppa painii samanaikaisesti moraalisen taakan alla pakolaiskriisissä. Arendtin kirja kertoo askel askeleelta kuinka Eurooppa vajosi totalitarismiin noin sata vuotta sitten. Kehityskulun alkuvaiheeseen verrattavissa olevaa kuohuntaa on jo nyt nähtävissä tiettyjen ihmisryhmien keskuudessa. Ihmisten rasistinen erottelu ihonvärin, uskonnon tai rodun perusteella luisuu nopeasti väkivaltaan ja vainoon, mikä on estettävä ennen kun ihmisarvo joutuu taipumaan aatteen edessä.

Toisaalta on muistettava, että samat universaalit ihmisoikeudet koskevat myös Euroopan kansalaisia. Pakolaiskriisin lieveilmiöt, kuten naisrauhan mahdollinen vaarantuminen tai vastaanottajamaan kulttuurin muuttuminen eivät ole asioita, joihin suvaitsevaisuuden nimissä tulisi alistua. Mediakeskustelussa vallitseva polarisoituminen ja jännite erilaisten suhtautumistapojen välillä tulisi saada purettua, jotta hedelmälliselle vuorovaikutukselle aukeaisi tilaa. Ihmisten jakaminen suvakkeihin ja rasisteihin ei edistä ratkaisun löytymistä.

Esseessämme pohdimme tämän hetkistä poliittista ilmapiiriä Arendtin teoksen sekä muutaman sosiologisen käsitteen ja ajattelijan avulla. Osoitamme, kuinka pakolaisten epäinhimillistäminen voi johtaa pahimmillaan ihmisoikeuksien ja myötätunnon unohtamiseen, mikä luo pohjaa vakavienkin ihmisoikeusrikkomusten hyväksynnälle ja toteutukselle.

 

Hannah Arendt.

Hannah Arendt.

Antisemitismi

Totalitarismin synnyn ensimmäinen luku käsittelee antisemitismiä ja sen kasvanutta merkitystä Euroopassa 1850-luvulta alkaen huipentuen toisen maailmansodan tapahtumiin. Arendt erittelee vaiheittain antisemitismin sitoutumista imperialismiin ja myöhemmin tuhoisan totalitaristisen aatteen aseeksi. Antisemitismi on Hannah Arendtin mukaan sekulaari ideologia, joka näkee juutalaiset rodullisesti alempiarvoisena kansana. Näkemys ei perustu juutalaisuuteen uskontona, vaan käsitykseen seemiläisestä rodusta geeniperimältään valkoista rotua heikompana.

Juutalaiset nähtiin Euroopassa ylikansallisena ongelmana.  Heillä ei ollut omaa valtiota, mikä teki heistä erityisesti “roskaväen” silmissä epäilyttäviä. Juutalaiset olivat kuitenkin vakiinnuttaneet roolinsa erityisesti taloudellisina “hovijuutalaisina” 1600-luvulta eteenpäin. Juutalaisten erityisasema valtion rahamestareina juontui heidän korkeasta koulutustaustastaan ja taloudellisesta tietämyksestään. Läheiset suhteet hovijuutalaisten ja juutalaisten pankkiirien välillä mahdollisti lainojen järjestämisen jopa valtiollisella tasolla. Kansallisvaltioiden synnyn jälkeen valtion talous vaati varallisuuden keskittämistä muutamalle juutalaiselle pankkiirisuvulle. Vaikutusvaltaisin suvuista oli Rothschildien suku, jonka viisi veljestä mahdollistivat Preussin, Italian, Itävallan, Ranskan ja Iso-Britannian rahoituksen.

1800-luvulla kansa koki juutalaisten olevan liitossa aatelin kanssa ja rikkaus ilman näkyvää funktiota ärsytti keskiluokkaa. Hovijuutalaiset olivat poikkeusyksilöitä, mutta juutalaisten enemmistö eli edelleen hyvin vaatimatonta elämää esimerkiksi pienyrittäjinä. Heillä ei ollut valtaa, eikä poliittista halua vaikuttaa, sillä rikkaat hovijuutalaiset tiesivät että jos he vaatisivat tasa-arvoa koko ryhmälle, hovijuutalaisten saavuttamat oikeudet otettaisiin pois ja nämä korkea-arvoiset henkilöt laskettaisiin samaan joukkoon maalla asuvien, huono-osaisten juutalaisten kanssa.

Monarkian häviön jälkeen erityisoikeuksista nauttiva rikas juutalaisvähemmistö piiloutui valtarakenteiden taakse, mutta kasvatti yhä vaikutusvaltaansa taloudellisena mahtina. Alempi porvaristo, johon kuuluivat esimerkiksi aiemmin valtion palkkalistoilla olleet järjestäytyneet käsityöläiset, menettivät erityisasemansa valtion suojeluksessa olevina ammatinharjoittajina.  Teollisen vallankumouksen myötä he olivat omillaan yrittäjinä, eikä varmuutta pärjäämisestä ja ammatin jatkumisesta suvussa enää taattu. Juutalaiset valtiottomana kansana puolestaan nauttivat valtioiden myöntämiä erityisoikeuksia ja -suojelua, sillä hallitsijat olivat riippuvaisia juutalaisten myöntämistä lainoista ja suhtautuivat siten myötämielisesti erityiskohteluun. Tämä synnytti kateutta muussa kansassa, ja porvaristosta muodostui keskeinen juutalaisvastainen ryhmittymä. Kateudesta seurasi myös antisemitististä poliittista syrjintää, esimerkiksi Dreyfus-jutun osalta. Juutalaisten erityiskohtelu huomioitiin myös lehdistössä ja sen harjoittamasta populismista alkoi vähitellen antisemitististen puolueiden suosion nousu.

1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan asti antisemitismi unohdettiin, sillä sitä kannattaneita puolueita ei saatu järjestettyä toimivasti, ja taloudellinen kasvu oli valtioille poliittisesti tärkeämpää kuin juutalaisten asema. Ajatus antisemitismistä jäi kuitenkin pinnan alle kytemään. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden kahdenkymmenen vuoden aikana hovijuutalaiset menettivät asemansa pankkiireina ja heidän arvostuksensa laski myös juutalaisyhteisön sisällä.  Juutalaisilla ei vieläkään ollut halua poliittiseen järjestäytymiseen, tai muuhun aseman lujittamiseen vaan he alkoivat käyttää rahaa koulutukseen ja sivistykseen, jolloin roskaväen pelko ylikansallisen juutalaisälymystön syntymisestä kävi toteen. Tavallisen kansan riveissä kasvoi pelko salaliitosta, jonka näkymätön käsi ohjaili Eurooppaa kuin marionettinukkea. Ylikansallisena näyttäytyvä yhteisö, jolla näytti menevän paremmin kuin muilla, nousi taas koko yhteiskunnan vihan kohteeksi. Tästä alkoi hajanaisen yhteiskunnan ryhmittyminen joukkotuhon taakse.

 

Imperialismi

Imperialismi on 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan asti vaikuttanut ideologia, joka johti eurooppalaisten valtioiden aluevaltauksiin mantereen ulkopuolelta. Arendt näkee imperialismin alkaneen porvariston lisääntyneestä poliittisesta vapaudesta, sekä teollisen vallankumouksen luomasta pääoman ylijäämästä, jota kapitalistit halusivat hyödyntää vielä suurempien rikkauksien toivossa. Ulkomaille tehdyt sijoitukset tarvitsivat valtion väkivaltakoneiston suojelua, jolloin talous ja politiikka yhdistyivät lopullisesti. Imperialistit eivät nähneet laajentumista vain keinona kasvattaa valtion pinta-alaa, vaan uusien alueiden taloudellinen riistäminen itsessään nousi vähitellen heidän päämääräkseen.

Imperialismista tekee uniikin (aikaisempiin vastaaviin liikkeisiin verrattuna) sen päämäärien taloudellinen ensisijaisuus, ja tästä ahneudesta seuranneet erityispiirteet. Esimerkiksi Rooman valtakunnan aikana vallatut alueet integroitiin yhteisen roomalaisen lainsäädännön alle, ja näin heterogeenisetkin kulttuurit saatiin yhdistettyä yhdeksi kansakunnaksi. Imperialismilla valloittajat pyrkivät taas vahvistamaan omaa kansallisvaltiotaan, jolloin riistettyjä maita ei edes pyritty integroimaan, vaan kyseessä oli ennemminkin assimilaatio. Vallankäyttö järjestettiin emämaan puolesta lähettämällä valtakoneisto kohdemaahan, eikä sen omia valtarakenteita haluttu säilyttää. Valtaa käytettiin vallankäytön itsensä, mutta myös taloudellisen hyödyn maksimoimisen vuoksi, minkä ajateltiin oikeuttavan kohdemaan kansalaisiin kohdistuvan brutaalinkin väkivallan.

Nationalismi ja imperialismi ovat aatteina yllättävän lähellä toisiaan. Imperialistit erosivat muista aikansa puolueista edustamalla kansakuntaansa koko valtion hyväksi toimivana kokonaisuutena, eivätkä vain tiettyä luokkaa edustavana ryhmittymänä. He siis laajentumishaluistaan huolimatta identifioituivat omaan valtioonsa ja perustelivat laajentumista kansallisella edulla, vaikka todellisuudessa valtioiden sijaan imperialismista hyötyi porvaristo.

Ennen varsinaista rasismia Euroopassa yleistyi rotuajattelu ranskalaisen aateliston etsiessä pakotietä jatkuvasta poliittisesta valtakamppailusta porvariston kanssa. Ranskalainen aatelisto yhdisti luokka- ja rotuajattelun määritellessään itsensä geeniperimältään lähemmäksi saksalaisia kuin itseään alempia ranskalaisia luokkia. Saksassa rotuajattelu syntyi kun kansaa yritettiin yhdistää ulkomaalaista valtaa vastaan Preussin hävittyä Napoleonille. Germaanisen rotuajattelun ihanteen mukaan kieli määrittää kansan yhteisen alkuperän (rodun), ja ajatus yhteisestä saksankielisestä rodusta alkoi herätä.

Rasismin teoreettisen heräämisen Arendt ajoittaa 1850-luvulle, jolloin Joseph Arthur de Gobineau kirjoitti sivilisaatioiden tuhon johtuvan rodun heikentymisestä, mikä taas oli seurausta veren sekoittumisesta. Rasismi olisi kuitenkin Arendtin mukaan muuttunut hirmutekojen oikeuttajaksi ilman Gobineautakin. Imperialistisen vallan tärkeimpiä keskeisiä käsitteitä ovat rotu ja byrokratia. Rotuajattelulla voitiin poistaa inhimillisyys valloitettavan maan asukkailta. Byrokratiaa puolestaan käytettiin vapauttamaan yksittäinen toimija omantunnontuskista.

Pan-liikkeet on ideana vanhempi kuin imperialismi, mutta ne realisoituivat vasta imperialismin nousun jälkeen. Itä- ja Keski-Eurooppa keskittyi mertentakaisen imperialismin sijaan mannermaiseen laajentumiseen, jossa tavoitteena oli vallan kasvattaminen lähialueilla rodullisin ja kielellisin perustein. Voimakkaimpia pan-liikkeitä olivat panslavismi ja pangermanismi. Mannermaiselle imperialismille oli olennaista valtakoneiston ja valloitettujen alueiden maantieteellinen läheisyys, sekä ajatus kansallisvaltiosta vihollisten ympäröimänä. Tällainen ajattelu vahvisti kansallistunnetta, ja vähitellen kansalaisuutta alettiin rajoittamaan rotuperustein. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtiottomien kansojen asema heikkeni merkittävästi, koska heille ei enää myönnetty kansallisuutta. Arendtin mukaan juutalaisten tilanteessa kyseinen kehityskulku jatkui laillisten oikeuksien menetyksestä muiden vapauksien menetykseen ja lopulta hengen riistämiseen.

 

Totalitarismi

Arendtin mukaan totalitaristinen valta voi pysyä loistossaan vain niin kauan kuin se jatkaa omaa liikettään ja alistaa kaiken ympärillään olevan tähän liikkeeseen. Hitlerin toteuttaman juutalaisten kansanmurhan ei ollut tarkoitus olla totalitaristisen natsi-Saksan lopullinen päämäärä, joka toteuduttuaan johtaisi täydellisyyteen, vaan suunnitteilla oli seuraavaksi muun muassa puolalaisten, sekä perinnöllistä sairautta sairastavien syntyperäisten saksalaisten likvidointi. Myöskään Stalinin Neuvostoliitossa käynnistämät puhdistukset eivät koskaan saavuttaneet lopullista päämääräänsä. Pysyäkseen vallassa totalitaristisen liikkeen on jatkuvasti pystyttävä todistamaan tarpeellisuutensa, eli käytännössä keksittävä uusi ideologiaa lähestyvä uhka. Järjestelmä ei pystyisi pitämään itseään vallan kahvassa ilman jatkuvaa pelkoa, jota joukkotuhon avulla luotiin. Sen on jatkuvasti todistettava, että sen oma järki on oikeassa ja muokattava maailmaa sen ideologiaa vastaavaksi.

Totalitarismille ei ollut ihanteellista kasvattaa kuuliaista, ideologiaa kannattavaa aktiivista kansalaista vaan luoda toimiva koneisto, jossa alamaiset eivät ajattelisi itsenäisesti. Parhaiten totalitaristinen ideologia toteutui keskitysleireillä, joissa identiteetti ja yksilöllisyys oli tuhottu. Ihmisestä tehtiin järjestelmälle vaaraton nujertamalla tämän oma tahto ja psyyke, tappamalla sielu ja jättämällä jäljelle pelkkä ohjailtavissa oleva ruumis. Yksilö voitiin muuttaa rattaaksi, joka ilman omaa tahtoa ja arvostelukykyä täytti järjestelmän sille määräämän funktion. Ihanteellinen kansalainen on reaktiokimppu, joka ei tunne tai ajattele, vaan reagoi vallanpitäjien tahdon mukaan ja on siten aina korvattavissa toisella samanlaisella kloonilla. Rotuoppiin tai kommunismiin perustuva järjestelmä pyrki luomaan koneen osasina toimivia robotteja. Tehtävästään poiketessaan he muodostivat epämiellyttävän uhkan, joka oli tuhottava. Juutalaisten rotu koettiin syntyperältään saastaisena ja taipuvaisena ahneuteen, syyllisenä Saksan ensimmäisen maailmansodan häviöön sekä huonoon taloudelliseen tilanteeseen. Jokainen juutalaisyksilö oli siten potentiaalinen rikollinen ja vastustaja, joka tulisi eliminoida ennen kuin tämä syyllistyy varsinaiseen rikokseen. Neuvostoliitossa toteutettiin samankaltaista ”likvidointipolitiikkaa”. Toisin kuin natsi-Saksassa sen puhdistukset kohdistuivat kuitenkin vaihtelevasti mihin kansanosaan tahansa, mitä sillä hetkellä ei koettu tarpeelliseksi.

Totalitaarisen hallinnon valtaanpääsyä ei voida selittää yksittäisten tekijöiden tai henkilöhahmojen kautta. Totalitaaristen liikkeiden häikäilemätön propaganda lupasi helppoja ratkaisuja inflaatiosta, työttömyydestä ja sotilaallisista tappioista juontuviin ongelmiin. Populistinen puhe nostatti kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta mustamaalaten retoriikallaan ulkomaailman moraalittoman elämän. Tyypillistä totalitarismille on sen vetoaminen kansanjoukkoihin, väkeen jota ei voida yhteisen ominaisuuden puutteensa takia rinnastaa mihinkään yhteiseen luokkaan tai järjestöön.  Totalitaariset puolueet värväsivät riveihinsä poliittisesti ennen hyvin passiivisena näyttäytynyttä, luokkajärjestelmän murtuessa yksilöitynyttä väkeä, joka koki epävarmuutta tilanteestaan. Demokraattinen hallinto oli aikaisemmin oikeutettu juuri näiden passiivisten kansalaisten hiljaisella hyväksynnällä. Usko demokratian toimivuuteen kuitenkin heikkeni Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen luoden diktatuuria ja totalitarismia kannattavan ilmapiirin. Populismin ansiosta kansanjoukot saatiin mobilisoitua totalitaristisen puolueen taakse ja siten esimerkiksi natsipuolue kykeni nousemaan valtaan demokraattisesti.

 

Pohdintaa Arendtin teoksen ajankohtaisuudesta

Quentin Skinnerin teoksessa Meaning and Understanding the History of Ideas (1969) pohditaan teorian tai poliittisen ideologian ymmärrystä eri lähtökohdista. Skinnerin teoksen pääteesinä on kielellisen kontekstin huomioimisen tärkeys teosta luettaessa. Sosiaalisen kontekstin sijaan pitäisi pohtia kielellisten ilmaisujen aikasidonnaisuutta ja kielen muutosta ajassa. Arendt kirjoittaa luonnollisesti aikalaisensa näkökulmasta, mikä tulee esiin erityisesti hänen sanavalinnoissaan. Teos käyttää laajasti esimerkiksi roskaväen käsitettä, joka nykypäivän kontekstissa voitaisiin ymmärtää hyvin eri tavalla. Arendt määrittelee roskaväen jokaisen luokan pohjasakaksi, kun taas nykykontekstissa roskaväki viittaisi sosiaaliseen alaluokkaan (underclass, surplus people) tai internetissä riehuviin leijonapaidan väärinkäyttäjiin, kuten kansalliskirjailijamme Jari Tervo heitä kuvaili kolumnissaan Valkoinen roskaväki (2015). Arendtia lukiessaan on siis hyvä ottaa huomioon, etteivät kielelliset ilmaisut välttämättä ole täysin ymmärrettävissä nykykontekstissa, mutta toisaalta kirjan ilmestymisestä ei ole kulunut niin paljon aikaa, että perusidea olisi muuttunut.

Vaikka teos on kirjoitettu melkein 70 vuotta sitten, on se kuitenkin ajankohtainen äärioikeistolaisen ajattelun ja rasismin hyväksynnän kasvattaessa suosiotaan pakolaiskriisin jälkituotteena. Teosta lukiessa huomaa väistämättä yhtäläisyyksiä Rajat kiinni -ajattelun ja 1800–1900-luvun antisemitismin välillä. Esimerkiksi Arendtin usein esille tuomat “poikkeusjuutalaiset” muistuttavat kovasti suomalaisessakin mediassa esiin tuotuja “poikkeusmaahanmuuttajia”. Yrittäjinä ja tunnettuina mediakasvoina kuuluisuuteen nousseet maahanmuuttajat hyväksytään osana muuttuvaa yhteiskuntaa ja globaalia, monikulttuurista Suomea. Ulkomaalaistaustaisten perusduunareiden ja bussikuskien nähdään vain vahvistavan esimerkiksi islamilaiseen kulttuuriin perustuvia ennakkoluuloja.

Esimerkiksi natsi-Saksassa juutalaiset nähtiin potentiaalisina varkaina. Kulttuurinsa ja rotunsa tähden heille ei suotu edes mahdollisuutta olla täyttämättä stereotypiaa, vaan heidät eliminoitiin ennen kuin vahinko ehtisi tapahtua. Samalla tavoin suomalainen pakolaiskeskustelu on luisumassa suuntaan, jossa yksittäisten ihmisten teot määrittävät koko ryhmää. Yksin maahan saapuvat miehet nähdään potentiaalisina raiskaajina muutaman yksilön suorittaman rikoksen vuoksi. Tällaisella logiikalla ihmisiä on myös helppo alkaa erottelemaan eriarvoistavasti ryhmiin, joista toiset ansaitsevat täydet ihmisoikeudet (suomalaiset) ja ryhmiin, joita on hyväksyttävää kohdella eri tavalla esimerkiksi lain edessä. Natiivi rikollinen voi turvautua lakiin oikeushenkilönä ja luottaa häntä kohdeltavan lain mukaisesti, mutta pakolainen on pahimmassa tapauksessa lain ulkopuolella. Heidän pelkkä olemassaolonsa provosoi ympäristöä tuomitsemaan heidät ja toimimaan vihamielisesti heitä kohtaan, ja esimerkiksi vaatimaan maastakarkotusta tai kovempia tuomioita.

Stanley Cohenin moral panic teoria selittää yhteiskunnallisten kohujen syntymistä ja niiden roolia poliittisessa keskustelussa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Moraalinen paniikki syntyy tilanteessa, jossa yksittäisen ryhmän tai ihmisen “pirullistamisen” tuloksena kansa kääntyy tiettyä ihmisryhmää vastaan. Näin syntyy “me vastaan toiset”-asetelma, jossa sisäryhmä (me) erottaa itsensä ulkoryhmästä (toiset) tehden heistä pelottavan, yhteiskuntaa ulkopuolelta uhkaavan vihollisen. Medialla on merkittävä rooli moraalisen paniikin syntymisessä. (Cohen, 2002) Sen harjoittama sensaatiohakuisuus voi saada paniikin leviämään yhteiskunnan joka tasolla. Pitäisikö median pysähtyä miettimään motiivejaan? Onko tarkoituksena levittää informaatiota vai luoda sekasortoa ja vastakkainasettelua? NSDAP-puolue sai aikoinaan populismillaan käännettyä kansan juutalaisia vastaan, minkä tuloksena miljoonat ihmiset saivat surmansa ja kokonainen kansanryhmä oli kohdata tuhonsa. Historian valossa tulisi muistaa, että moraalinen rappio ei tapahdu kerralla. Asteittainen, tietyn ihmisryhmän oikeuksien muuttaminen johtaa askel askeleelta yhden kansanryhmän alemmuuteen toisen edessä.

Toinen pakolaisia ja 1900-luvun alun juutalaisia yhdistävä tekijä on ylikansallisuus. Juutalaiset olivat levittäytyneet ympäri Eurooppaa, eikä heillä ollut omaa valtiota, johon he olisivat voineet kansallisesti sitoutua. Tämä erityispiirre yhdistettynä korkeaan koulutustasoon ja hyviin ammatteihin herätti epäluuloja ja epäilyksiä juutalaisesta salaseurasta, joka pyrkii valloittamaan maailman. Samalla tavalla tietyissä piireissä islaminuskoisia pakolaisia epäillään Euroopan valloittamispyrkimyksistä ja jihadismista. Massoja on kuohuttanut keskustelu moskeijoiden rakentamisesta ja sianlihan myynnin rajoittamisesta, ja niitä seuraavasta Euroopan “islamisoitumisesta”. Eurooppaan pyrkivien pakolaisten motiivit kyseenalaistetaan ja heidän hätäänsä vähätellään epäillen, että pakolaisstatus on vain verho, jonka taakse piiloutuu tavoite muuttaa Eurooppa ISISin kalifaatiksi.

Robert Fisk käsittelee aihetta Independent-lehden artikkelissa In treating refugees like invaders, we risk losing our humanity (23.9.2015) kysyen aiheellisesti onko Eurooppa menettänyt kykynsä myötätuntoon. Hän nostaa esille, kuinka maailmassa on historiallisesti käytetty jokaista vuorijonoa ja jokea vihollisarmeijoiden torjumisessa, ja kuinka nyt samoja keinoja piikkilangalla vahvistettuina käytetään pakolaisvirran hallintaan ja torjumiseen. Pakolaiset eivät kuitenkaan ole vihollisia, vaan sotaa, pahuutta ja väkivaltaa pakenevia ihmisiä, joille ihmisarvoinen kohtelu on elinehto. Tekstissä verrataan pakolaiskriisiä toisen maailmansodan jälkeiseen saksalaisten pakolaisten virtaamiseen länteen, tai nälänhätää paenneiden irlantilaisten pyrkimiseen Kanadaan. Vaikka saksalaiset olivat vielä hetki sitten olleet natseja ja syyllistyneet järkyttäviin rikoksiin, ja vaikka irlantilaiset kantoivat mukanaan tappavia sairauksia, otettiin heidät silti ihmisinä vastaan.

Arendtin mukaan pahuus liittyy utilitaristiseen maailmankatsomukseen. Hän toteaa pahuuden syntyvän siellä, missä ihmisestä on tullut tarpeeton. Työttömyys ja kodittomuus juontavat juurensa liikakansoituksesta, mikä sosiaalisesti, poliittisesti ja taloudellisesti olisi yksinkertaisimmillaan ratkaistavissa ylimääräisen aineksen poistamisella, joukkotuholla. Wolfgang Heuer analysoi Euroopan pakolaispolitiikkaa hyödyntäen Arendtin tekstejä artikkelissaan Europe and Its Refugees: Arendt on the Politicization of Minorities. Arendtin (1978) mukaan turvapaikka käsitteenä voi menettää merkityksensä kahdesta syystä. Tilanteessa, jossa pakolaisvirta on liian voimakas, eikä siihen pystytä vastaamaan tarpeeksi tehokkaasti yksilön tasolla, ja toisekseen jos vastaanottajamaassa pakolaisia ei tunnusteta pakolaisiksi, koska heitä ei ole vainottu tarpeeksi. Heuer huomauttaa, että maat joista pakolaiset ovat paenneet, eivät yleensä kykene tai halua ottaa entisiä kansalaisiaan takaisin, minkä takia palautus kotimaahan ei tule kysymykseen. Tässä tilanteessa päädytään helposti ratkaisuun sijoittaa ylimääräinen aines pakolaisleireille, ja esimerkiksi Natsi-Saksassa keskitysleireille.

 

Yhteenveto

Tämänhetkisessä tilanteessa ihmisten asenteet koventuvat silmissä loppumattomalta tuntuvan pakolaisvirran edessä. Turvapaikanhakijoita syytetään “elintasosurffauksesta” ja järjestelmän hyväksikäytöstä, eikä heidän hätäänsä ja maastapaon alkuperäistä syytä pidetä enää riittävänä.

Toisaalta viimeaikaisen kotiinpaluu-uutisoinnin valossa voidaan pohtia onko osa huolesta oikeutettua ja perusteltua? Paremman elintason tavoittelu on luonnollista eikä sinänsä tuomittavaa, mutta turvapaikanhakijastatuksen käyttö tähän tarkoitukseen pienentää todellisen avuntarvitsijan mahdollisuutta avun saamiseen. Turvapaikanhakijat ovat yhtälailla moraalisessa vastuussa toimistaan hakiessaan turvapaikkaa, ja järjestelmän hyväksikäyttö esimerkiksi taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi voi pahimmassa tapauksessa johtaa koko järjestelmän romahdukseen.

Mahdollisuus turvapaikan hakemiseen on ihmisoikeus. Mikäli tämän oikeuden kieltää, tulee samalla logiikalla hyväksyneeksi, ettei itsekään sodalta paetessaan ansaitse apua eikä ihmisoikeuksia.

 

Katri Kyllönen ja Sini Pyy
Kirjoittajat opiskelevat Lapin yliopistossa.

 

Lähteet:

Arendt, Hannah (1948) Totalitarismin synty. New York: Houghton Mifflin Harcourt Publishing Company.

Arendt, Hannah (1978) We Refugees. Teoksessa Ron H. Feldman, Hannah Arendt (toim.) The Jew as Pariah: Jewish Identity and Politics in the Modern Age. New York Grove Press, 55-66.

Cohen, Stanley (2002) Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. 3 rd Edition. [Alkuperäisjulkaisu vuodelta 1972]. Routledge, New York & London.

Fisk, Robert (2015) In treating needy refugees like invaders, we risk losing our humanity, Independent, 23.9.2015. (http://www.independent.co.uk/voices/in-treating-needy-refugees-like-invaders-we-risk-losing-our-humanity-10478854.html. (Luettu 27.11.2015)

Heuer, Wolfgang (2007) Europe and Its Refugees: Arendt on the Politicization of Minorities. Social Research 74:4. The New School, 1159-1172.

Skinner, Quentin (1969) Meaning and Understanding in the History of Ideas. History and Theory 8:1, 3-53

Tervo, Jari: Valkoinen Roskaväki yle.fi http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_valkoinen_roskavaki/8336058. (luettu 27.11.2015)

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*