Sosiologia on viehättävää, kun se on niin yleistä. Monet meistä tulivat opiskelemaan sosiologiaa, koska oppiaineen piiriin mahtuu niin monenlaisia asioita. Sosiologian perustavimmat tutkimuskohteet — sellaiset kuin sosiaalinen rakenne, sosiaalinen toiminta tai sosiaaliset suhteet — ovat kaikkialla läsnä olevia asioita: ne eivät ole sidottuja yhteen paikkaan tai ympäristöön, vaan ne ovat joka paikassa. Monet sosiologit myös säilyttävät laaja-alaisen kiinnostuksen yhteiskunnallisia ilmiöitä kohtaan siirryttyään työelämään.
Joulukuussa kuolleen, minulle ja monelle muulle läheisen professori Klaus Mäkelän kuolinilmoituksen muistolause oli paljon puhuva: “yhteiskuntatieteilijä on kiinnostunut kaikesta”.
Sen lisäksi, että olemme kiinnostuneita kaikesta, meidän kannattaa kasvattaa juuremme johonkin yksittäiseen yhteiskunnalliseen insituutioon. Mielestäni jokaisella sosiologilla tulisi olla koti-instituutio: sellainen yhteiskunnallisen toiminnnan kenttä, jonka hän tuntee hyvin. Mäkelälle se selvästikin oli alkoholipolitiikka. Sosiologi on itse tutkinut koti-instituutiotaan, hän on lukenut siitä, hän on sitoutunut siihen. Hän saattaa itse olla aktiivinen toimija tuon instituution sisällä.
Koti-instituutio on luontevaa hankkia opiskelun aikana. Gradun tekeminen voi olla sangen otollinen vaihe oman instituution hankkimiselle; omia kiinnostuksen kohteita kannattaa tunnustella jo aikaisemmissakin opiskelun vaiheissa.
Koska sosiologia on yleinen yhteiskuntatiede, yksittäisen sosiologin koti-instituutio voi olla missä tahansa, missä on organisoitunutta yhteistoimintaa. Kirjallisuus, kuluttaminen, liikenne, asuminen, yritystoiminta, uskonto, kansanliikkeet, poliittiset instituutiot, kasvatus… you name it. Tärkeää tässä on, että sosiologi on sitoutunut johonkin tällaiseen kenttään. Sen kautta nähtynä tieteenalan abstraktit käsitteet tulevat konkreettisiksi. Ja yhtään vähemmän tärkeää ei ole se, että koti-instituutiosta voi tulla myös palkanmaksaja.
Minun koti-insituutioni on terveydenhuolto, ja erityisesti psykoterapia. Kaikki opinnäytteeni ja suurin osa muusta tutkimuksestani liittyy terveydenhuollon instituutioden toimintaan. Viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana olen tutkinut erityisen tiivisiisti psykoterapiaa. Tänä aikana olen myös hankkinut psykoterapian ammatillisen pätevyyden. Itse psykoterapeuttina pystyn näkemään tutkimuskohteessani myös sellaisia asioita, jotka jäisivät minulle arvoituksellisiksi ilman tätä ammattilaisen silmää. Se, että voin kytkeä tutkimustyötäni tämän insitutuution kehittämiseen motivoi aika lailla.
Olla kiinnostunut kaikesta ja olla sitoutunut koti-instituution eivät ole toisiaan pois sulkevia mentaliteetteja, vaan pikemminkin ne ravitsevat toisiaan.
Anssi Peräkylä
Kirjoittaja on Westermarck-seuran puheenjohtaja ja sosiologian professori Helsingin yliopistossa.