Johdanto
Työn epävarmuudesta on puhuttu jo kauan. Työ muuttuu jatkuvasti, ja työn muutos onkin muodostunut työelämän megatrendiksi, itsestään selväksi lähtökohdaksi ja tosiasiaksi, jota ilman työelämästä on vaikea keskustella (Lähteenmäki 2013, 16). Keskeinen työn muutos on työn tekemisen tapojen monimuotoistuminen: vakituisten, kokoaikaisten työsuhteiden rinnalla ovat yleistyneet erilaiset tavat tehdä työtä.
Suomalaisen Työn Liiton tutkimuspäällikkö Jokke Eljala ja 15/30 Research -toimiston tutkimusstrategi Pauli Komonen ottavat kantaa asiaan Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla (30.1.2016). Heidän mukaansa suomalaisessa työelämässä elää edelleen vahvana jako kokopäiväisen työnteon ja työttömyyden välillä. Tässä katsannossa töitä tehdään joko kokoaikaisesti tai sitten ei ollenkaan, ja tämä on sekä yhteiskunnallisen keskustelun että sosiaalipolitiikan lähtökohta. Ongelmana on, että tämä jaottelu ei enää kohtaa monien suomalaisten arkea, sillä yhä useampi työskentelee muunkaltaisessa työsuhteessa kuin vakituisessa kokopäivätyössä. Töitä tehdään siis yhä enenevissä määrin muulla tavoin.
Sosiologiassa näitä jälkimoderniksi kutsutun yhteiskunnan muutoksia on käsitteellistetty uuden talouden ja uuden työn teoriassa. Tämän teoriakentän mukaan uusi 2000-luvun talous on globaalia, liikkuvaa, joustavaa ja verkostomaista vastineena jäykälle, pysyvälle ja hierarkioihin perustuvalle ”vanhalle” taloudelle. Talous ja työ ovat uusien teknologioiden myötä yhä vähemmän sidottuja aikaan ja paikkaan, ja ne alkavat paeta näitä vanhoja määreitä. Talous vierastaa pitkäaikaista kiinnittymistä, mikä synnyttää epäjatkuvuutta ja epävarmuutta. Muutokseen vastataan parhaiten lisäämällä joustavuutta ja toimimalla verkostomaisesti. (Sennett 2006; Beck 2000; Julkunen 2008.) Jälkimoderniin, uuden työn maailmaan kuuluu myös yksilöllisyyden nousu: yksilön mahdollisuus toteuttaa ja kehittää itseään on kaikki kaikessa. Työhön tämä heijastuu siten, että työ tulee yhä enemmän osaksi ihmisen persoonaa, ja persoona valjastetaan osaksi työtä. Työ yksilöllistyy, eikä sen tulos ole erotettavissa sen tekijästä. Näin työ siirtyy kollektiivien tasolta yksilötasolle. Kollektiiviselle liikehdinnälle ja työnteon reunaehtojen vaatimiselle on yhä vähemmän tarvetta, kun työ on pääasiassa yksilön itsensä asia ja valinta. (Julkunen 2008; Vähämäki 2003.) Paradoksaalista kyllä, samalla työ saa entistä suuremman merkityksen kansalaisuuden määrittäjänä: työ on yhteiskuntaan osallistumisen ensisijainen keino.
Ulrich Beck on luonnehtinut jälkimodernia yhteiskuntaa riskiyhteiskunnaksi: taloudellisen ja muun toiminnan ‒ yrittämisen, työkyvyn menettämisen, taloudellisen muutoksen, asunnon menettämisen jne. ‒ riskejä pehmentävät yhteiskunnalliset instituutiot muuttavat jälkimodernina aikana muotoaan ja alkavat yhä enenevissä määrin siirtää näitä riskejä yksilöiden kannettavaksi. Syynä tähän on juuri globaalin talouden paikkaan ja tilaan kiinnittymätön luonne, joka vaatii joustavuutta. Joustavuus onkin muuttunut itsestään selväksi vaatimukseksi, ja työmarkkinoiden joustavuus väljempine työehtoineen merkitsee helposti sitä, että epäonnistumisen riskit kaatuvat yksilölle. (Beck 1992, 2000.)
Uuden talouden teoretisoinnit ovat herättäneet paljon keskustelua, ja osin niiden on vaikeata osoittaa kuvaavan täydellisesti todellisuutta; esimerkiksi Suomessa valtaosa palkansaajista työskentelee vakituisessa työsuhteessa. Uudet työn tekemisen muodot antavat kuitenkin viitteitä siitä, että näiden teorioiden viitoittamaan suuntaan ollaan menossa. Esimerkiksi osa-aikatyötä tekevien määrä on kasvanut Suomessa 50 prosentilla viimeisen 15 vuoden aikana ‒ tosin edelleen alhaisempi kuin EU-maissa keskimäärin. Suomessa osa-aikaista työtä tekevien määrä on n. 15 %, kun EU-maiden keskimääräinen osuus on 20 %. Myös jatkuvaa osa-aikatyötä tekevien määrä on nousussa. (Haaveena osa-aikatyö?, 4‒7.) Perinteisesti osa-aikatyö ja muut epätyypilliset työsuhteet ovat koskettaneet suurelta osin palvelualoilla työskenteleviä naisia, mutta trendi on leviämässä myös koulutetuille, luoville aloille. Lisäksi miesten osuus on kasvussa (Mt., 8).
Tässä artikkelissa tarkastelen näitä uusia työn muotoja juuri työn epätyypillistymisen näkökulmasta: ns. normaalityösuhde ‒ vakituinen, kokoaikainen, yhden työnantajan palvelukseen perustuva ‒ ei enää riitä kuvaamaan työn moninaisuutta, kuten ei myöskään jako palkansaajiin ja yrittäjiin. Ongelmia syntyy siitä, että normaalityösuhde kuitenkin hallitsee keskustelua ja politiikkaa. Se puolestaan vaikuttaa siihen, että epätyypillisiä töitä tekevien on vaikea varmistaa säällistä toimeentuloa pidemmällä aikavälillä, kun oma tilanne saattaa muuttua nopeasti eikä järjestelmä jousta tarpeeksi. Tämä taas synnyttää uudenlaista rakenteellista epävarmuutta, kun yhä useammat ihmiset työskentelevät jossakin muussa kuin vakituisessa työssä.
Ristiriitaan on kuitenkin herätty, ja Suomessakin Juha Sipilän hallitus on ohjelmassaan linjannut ns. perustulokokeilun, jossa kokeillaan yhden yhteisen sosiaalituen mallia. Perustulossa kansalainen siis saa tietyn summan rahaa kuukautta kohden riippumatta asumis-, perhe- tai työtilanteesta, ja tähän päälle olisi mahdollista saada erilaisia tarveharkintaisia tukia. Perustuloa on mahdollista täydentää omalla työllä tai muilla ansioilla ilman, että siitä rangaistaan. Tällaista perustulomallia on ajanut pitkään esimerkiksi Vihreä liitto. Perustuloa on esitetty ratkaisuksi nykyisen perusturvajärjestelmän hajanaisuuteen ja työn vastaanottamisen kannattavuuteen. Pohdin tässä artikkelissa perustulon tematiikkaa uuden talouden kautta.
Epätyypillisestä työstä tyypilliseksi?
Normaalityösuhteella tarkoitetaan vakituista, kokoaikaista, yhden työnantajan palveluksessa tapahtuvaa työsuhdetta. Normaalityösuhde on pitkälti sementoitu Suomen lainsäädännössä. Työsopimuslain (2001/55) mukaan työsuhde tehdään oletusarvoisesti toistaiseksi voimassaolevaksi. Määräaikaisen työsopimuksen voi tehdä vain perustellusta syystä, eikä määräaikaisuuksia saa ketjuttaa, mikäli työvoiman tarve voidaan osoittaa pysyväisluonteiseksi. Näin ollen pyrkimys on normaalityösuhteen mukaiseen työhön. Kuvaavaa on se, että normaalityösuhteesta eroavaa työn teettämistä kutsutaan yleisesti ”epätyypilliseksi” työksi, mikä jo sinänsä ilmaisee poikkeavuutta, väliaikaisuutta ja epätavallisuutta.
Työnteon lainsäädännöllinen perusta on luotu 1940- ja 1970-luvulla, sosiaaliturvan puolestaan 1960-luvulla, ja nykyinen lainsäädäntö periytyy enemmän tai vähemmän suoraan näiltä ajoilta ja asettaa esimerkiksi valtiontalouden toiminnan kehykset. Tähän liittyy kiinteästi myös sopimusyhteiskunnan käsite, jolla viitataan juuri II maailmansodan jälkeiseen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisaikaan. Kiinnostavaa kyllä, tuona noin puolen vuosisadan ajanjaksona luotu yhteiskuntamalli ja normalisoitu työnteon malli hallitsevat keskustelua edelleen, ja epätyypillinen työ näyttäytyy niiden valossa ei-toivottavana ilmiönä. Ennen sopimusyhteiskunnan aikaa epätyypillinen työ oli kuitenkin arkipäiväistä, erityisesti naisten kohdalla. Sopimusyhteiskunnan mukainen työnteon malli onkin melko lyhytaikainen ilmiö, mutta sen luomat käsitteet ja merkitykset ovat niin keskeisiä, että niiden kautta tarkastellaan myös 2000-luvun työn muutoksia. (Kauhanen 2012, 181‒182; Suoranta 2009.) Näin normaalityösuhde näyttäytyykin poikkeavana ilmiönä työn tekemisen historiassa. Sopimusyhteiskuntaan liittyvät muutenkin suurien kollektiivien teemat yleissitovine työehtosopimuksineen ja vahvoine ammattiyhdistysliikkeineen, joiden merkitystä yksilöllistynyt työ 2000-luvulla haurastuttaa. Tyypillisen ja epätyypillisen työn käsitteet eivät riitä kuvaamaan työn uusia muotoja; ”epätyypillisistä työsuhteista on tullut työelämän valtavirtaa”, kuten Eljala ja Komonen Helsingin Sanomien kirjoituksessaan toteavat.
Uudet työn tekemisen muodot: yksilöllisyys ja epävarmuus
Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tekemän selvityksen mukaan normista poikkeavia työn tekemisen muotoja ovat osa-aikatyö, vuokratyö, tarvittaessa työhön kutsuttava työ, työskentely ns. nollatuntisopimuksella sekä itsensä työllistäminen. Nollatuntisopimuksella työntekijällä ei ole taattuja työtunteja, vaan viikoittainen työtuntimäärä voi olla esim. 0‒40 tuntia. Tarvittaessa työhön kutsuttavat taas saavat yhteydenoton työnantajalta, kun työvoimaa tarvitaan, mutta työntekijän ei ole pakko ottaa työtä vastaan. Otettaessa työ vastaan tehdään useimmiten uusi, määräaikainen työsopimus esimerkiksi yhden työpäivän ajaksi. (Haaveena osa-aikatyö?, 5‒6.) Yhteistä näille työn teon muodoille on se, että ne eivät ole välttämättä kokoaikaisia päivätöitä eivätkä ne tapahdu välttämättä yhden työnantajan palveluksessa. Esimerkiksi vuokratyöntekijä voi tehdä töitä useassa eri asiakasyrityksessä kerrallaan ja itsensä työllistäjä voi ottaa vastaan töitä usealta eri toimeksiantajalta. Itsensä työllistämisen muoto on myös ns. kevytyrittäjyys, joka on verrattavissa toiminimellä työskentelyyn sillä erotuksella, että laskutuksen ja kirjanpidon hoitaa siihen erikoistunut yritys. Kevytyrittäjyystoimintaa harjoitetaan yleensä sivutoimisesti ja satunnaisesti.(Mistä on kevytyrittäjät tehty?; Kevytyrittäjyys itsensä työllistämisen muotona.) Oleellista on, että kevytyrittäjää on vaikea määritellä joko palkansaajaksi tai yrittämiseksi, vaan siinä on piirteitä molemmista. Lisäksi toimeentulo muodostuu yleensä useasta eri lähteestä. Nämä ilmiöt kertovat juuri työn muotojen moninaistumisesta.
Uudessa taloudessa työvoiman kysyntä ja tarjonta muuttavat muotoaan. Joustavuutta tavoittelevassa ja verkostomaisessa taloudessa jatkuvaluontoistakin työtä tehdään tilapäisenä työnä. Organisaatioiden, eritoten asiantuntijaorganisaatioiden rakenteille on tyypillistä, että työ jäsentyy projekteiksi ja hankkeiksi, joita tekevät määrätyksi ajaksi asetetut tiimit ja työryhmät (Kauhanen 2012, 26). Työn muutoksen myötä myös elämänvaiheet ja niitä seuraavat taloudelliset tilanteet limittyvät ja sekoittuvat toisiinsa: opiskelija tekee ansiotyötä opintojen ohessa, työpätkien välissä oleva etsii uutta työtä, työttömyystuella olija tekee satunnaisia keikkahommia, alaa syystä tai toisesta vaihtava kouluttautuu uudelleen jne. Työtä ja työttömyyttä on vaikea erottaa kategorisesti toisistaan. (Peltokoski 2006, 21‒22.) Epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien on kuitenkin vaikea taata itselleen pitkäaikaista varmaa toimeentuloa, kun työsuhteet saattavat päättyä yllättäenkin, ja työttömyysajan tukien ‒ työmarkkinatuen, asumistuen, opintotuen jne. ‒ hakeminen vähäksi aikaa kerrallaan on hankalaa ja aikaa vievää. Tukien saamisessa on viivettä, ja elämäntilanne ja tuen tarve muuttuvat nopeammin kuin mihin järjestelmä pystyy vastaamaan. Toisin sanoen työttömyyden ja työssäoloaikojen yhdistäminen toimeentulon tasapainottamiseksi on vaikeaa.
Työllisyyden ja työttömyyden kahtiajako hallitsee sosiaalipolitiikan kautta ihmisten arkea hyvin konkreettisella tavalla. Sen lisäksi jako myös vaikuttaa siihen, miten työstä ja työttömyydestä voi keskustella; se asettaa keskustelulle lähtökohdat ja kiinnikkeet. Työttömyydellä on Suomessa erittäin vahva leimaava vaikutus, ja mielikuvien tasolla työmarkkinoiden toimijat ovat joko töissä tai työttömiä. Tämä asettaa epätyypillisen työn tekijät asemaan, jossa itsensä määrittely on hankalaa.
Yhteistä uusille työn muodoille on se, että niissä korostuu yksilöllisyys. Esimerkiksi vuokratyötä markkinoidaan usein joustavana ratkaisuna työn ja muun elämän yhdistämiseen: töitä voi tehdä silloin kun se itselle sopii (Lähteenmäki 2013). Keskiössä on joustavuus, uuden talouden avainkäsite. Talous pyrkii joustavuuteen ja muutoksen ennakoimiseen, mitä edesauttavat väljemmät työehdot, työvoiman helppo saatavuus ‒ja poistettavuus ‒ ja verkostomainen organisaatiorakenne. Joustavuus läpäiseekin työelämän kaikki tasot: yhtäältä yksilöt haluavat työltä joustavuutta, koska se sopii juuri omaan elämään ja pönkittää omia valintamahdollisuuksia. Toisaalta organisaatiot haluavat joustavuutta, koska siten voidaan parhaiten varmistaa pärjääminen ja suorituskyky muuttuvassa ympäristössä. Uutta on myös pätkä- ja vuokratöiden, yleistyvien osa-aikatöiden ja itsensä työllistämisen muotojen tuottaman toimeentulon satunnaisuus ja epäjatkuvuus. Töiden pitkä kesto tai säännöllisyys ei välttämättä ole varmaa, kun organisaatiot alkavat yhä enenevissä määrin teettää työtä ”tarveperusteisesti”. Näin työntekijä saattaa olla jatkuvasti riippuvainen yhteiskunnan tarjoamasta perusturvasta ja tarvita erilaisia tulonsiirtoja säännöllisen epäsäännöllisesti. Uudet työn muodot synnyttävät rakenteellista epävarmuutta, johon nykyinen järjestelmä ei pysty vastaamaan tehokkaasti. Siksi hyvinvointivaltio on muutospaineiden keskellä. Oman lisänsä yhtälöön tuo lisäksi Suomen väestörakenteen kehitys, jonka mukaisesti ikääntyvän väestön määrä kasvaa ja nuoremmat ikäluokat pienenevät. Yhä harvemmat tukevat työllään ja veronmaksullaan yhä useampia. Tästäkin syystä työn merkitys korostuu entisestään: töitä pitäisi tehdä enemmän.
Pohdinta: perustulo joustavan talouden tukijana?
Pirstaloituneessa ja moninaistuneessa työelämässä työ määrittää identiteettiä ja kansalaisuutta entistä enemmän. Tämä näkyy tälläkin hetkellä suomalaisessa keskustelussa, jossa työllisyyden lisääminen nähdään tapana selviytyä talouskurimuksesta. Ehdotettuja keinoja työllisyyden lisäämiseksi ovat esimerkiksi eläkeiän nosto, opiskelijoiden valmistumisen nopeuttaminen ja paikallisen sopimisen lisääminen. Työ on laman lääke. Samalla työlle muodostuu asema yksilön kansalaisuuden keskeisenä mittarina: puhutaan siirtymisestä hyvinvointiyhteiskunnasta (welfare) työkyvyn yhteiskuntaan (workfare), jossa työkyky ja työllisyys jakavat ihmisiä hyviin ja huonoihin (Hoikkala, Salasuo & Suurpää 2006, 6; Peltokoski 2006). Ehkä itsensä työllistämisen uudet muodot kertovatkin juuri tästä: työttömänä ei voi olla, vaan on tehtävä ”edes jotain” voidakseen kuulua ja osallistua. Ongelmana on, ettei itsensä työllistäminen ole useinkaan kannattavaa, ellei työtä voi tehdä kokoaikaisesti. Ratkaisuksi asiaan on ehdotettu jo pitkään perustulomallia, jossa kansalainen saisi tilanteestaan riippumatta tietyn suuruisen takuutuen, jota hänellä olisi mahdollisuus täydentää esimerkiksi ansiotyöllään.
Perustulokokeilu kuuluu Suomen nykyisen hallituksen ohjelmaan. Hallitus on suunnitellut perustulokokeilua toteutettavaksi vuosina 2017‒2018, ja asiaa valmistellaan parhaillaan (Sosiaali- ja terveysministeriö: Perustulokokeilu). Poliittisista puolueista erityisesti Vihreät on äänekkäästi kannattanut perustuloa. Vihreiden mallissa perustulon veroton suuruus olisi 560 euroa, jonka lisäksi olisi siis mahdollista saada erilaisia muita tukia, kuten ansiosidonnaista työttömyystukea. Avainajatuksena on työn vastaanottamisen tekeminen kannattavammaksi, mitä pidetään nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän pahimpana sudenkuoppana. (Vihreät: Vihreä perustulo.) Myös Vasemmistoliitto ajaa perustuloa, jonka se katsoo vähentävän köyhyyttä ja lisäävän epätyypillisten töiden tekijöiden turvaa (Vasemmistoliitto: Vasemmiston perustulomalli vähentää radikaalisti köyhyyttä). Myös nykyiset hallituspuolueet Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset ovat sitoutuneet perustulokokeiluun hallitusohjelmansa mukaisesti.
Kiinnostavaa nykyisessä perustulokeskustelussa on se, että sillä ei ole tarkoituskaan taata ”hyvää” toimeentuloa, vaan sen avulla saadaan minimitoimeentulo, jonka lisäksi ‒ ja kunnollisen toimeentulon varmistamiseksi ‒ on tehtävä ansiotyötä tai jotakin muuta. Toisin sanoen perustulo on työhön kannustava, ei työstä vapauttava mekanismi. Perustulo kysymyksenä onkin mitä suurimmassa määrin poliittinen: onko sen tarkoitus vapauttaa ihmiset työstä vai pakottaa heidät siihen (Peltokoski 2006, 25)? Ovatko ihmiset perustulon myötä vapaita tekemään mitä tahtovat, hyödyttämään yhteiskuntaa parhaaksi katsomallaan tavalla? Esimerkiksi Vihreiden ajama perustulomalli mahdollistaisi hyvin vaatimattoman toimeentulon, jota olisi pakko täydentää muilla keinoin. Näin perustulo määrittyy uudeksi hallinnan tavaksi, eikä se pääse eroon työn velvoittavuuden lähtökohdasta ‒ erityisesti näin on nykyisen taloustaantuman ja paikallaan polkevan talouskasvun aikana, jolloin kaikki toiminta nähdään ja perustellaan talouden kautta. Ollakseen uskottava vaihtoehto perustulon on oikeutettava itsensä työn ja talouskasvun ehdoilla yhteiskuntaan ”osallistavana” mekanismina, ja näin tehdessään se on typistynyt yhteiskuntaa mullistavasta sosiaalikokeilusta, kansalaispalkasta, hajanaisen sosiaaliturvan byrokratia- ja kannustinloukkujen purkamisyritykseksi (Julkunen 2008, 297‒298) ‒ mikä sinänsä toki on kunnioitettava tavoite. Työ ja työnteko ovat kuitenkin edelleen kaiken keskiössä, ja perustulon tähtäimessä onkin työnteon uusien muotojen tekeminen kannattavammaksi. Osittain sen kautta siis legitimoidaan ja tehdään todeksi uuden talouden teoriassa hahmotellut ilmiöt joustavuuden ensiarvoisuudesta ja muutoksen pysyvyydestä.
Tämä selittänee myös sen, miksi perustuloa kannatetaan poliittisesti sekä oikealla että vasemmalla. Oikealla perustulo nähdään työn mahdollistajana sekä byrokraattisen valtion virtaviivaistajana, vasemmalla puolestaan huonompiosaisten tukikanavana ja satunnaisten tulojen tasapainottajana. Poikkeuksen muodostaa ay-liikkeen hallitsema sosiaalidemokratia, jonka piirissä perustulo on nähty perinteisen ansiosidonnaisen turvan uhkaajana ja uusien matalapalkkatöiden synnyttäjänä (Julkunen 2008, 298) ‒ eli uuden talouden ilmiöiden sementoijana. Nähtäväksi jää, mikä on lähimpänä totuutta.
Muutos ja joustavuus ovat uuden talouden avainsanoja. Talous muuttuu jatkuvasti, ja tilanteessa pärjäävät parhaiten ne, jotka joustavat ja kykenevät nopeimmin mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin ja tarpeisiin. Paineet teettää epätyypilliseksi luokiteltavaa työtä kasvavat; vakituinen, toistaiseksi jatkuva työ ei ole enää oletusarvoista. Eljalan ja Komosen kirjoituksen mukaan epätyypillinen työ onkin yleistymässä keskiluokkaisilla, koulutetuilla aloilla, kun sen ennen katsottiin koskevan lähinnä palvelualoja (Helsingin Sanomat 30.1.2016). Työttömyys- ja muut perusturva ei enää pysy muuttuvien tilanteiden perässä eikä vastaa monien ihmisten kokemaa todellisuutta. Epätyypillisen työn lisääntymisen myötä vaarana on uudenlaisen rakenteellisen epävarmuuden syntyminen. Perustulo näyttäytyy tämän ristiriidan ratkaisuna. Sen ajatuksena on, että työn tekeminen olisi aina kannattavaa. Toisaalta perustulo voidaan tulkita myös uuden talouden ilmiöiden vahvistajana, kun satunnaisesta ja hajanaisesta työstä tulee pysyvä tila, jota valtion rakenteet tukevat.
Henri Koskinen
Lähteet:
Beck, Ulrich (2000): Brave New World of Work. Polity Press, New York.
Beck, Ulrich (1992): Risk Society. Sage, London.
Eljala, Jokke & Komonen, Pauli: Työelämän säännökset kaipaavat päivittämistä. Vieraskynä, Helsingin Sanomat 30.1.2016.
Haaveena osa-aikatyö? Sitran selvityksiä 98, kesäkuu 2015. Noudettu osoitteesta: http://www.sitra.fi/julkaisu/2015/haaveena-osa-aikatyo [25.2.2016]
Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko & Suurpää, Leena (2006): ”Johdanto”. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko: Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta, s. 6‒9.
Julkunen, Raija (2008): Uuden työn paradoksit. Vastapaino, Tampere.
Kauhanen, Juhani (2012): Henkilöstövoimavarojen johtaminen. Sanoma Pro, Helsinki.
Kevytyrittäjyys itsensä työllistämisen muotona. Sitran ja Osuuskunta Eezyn kyselytutkimus kevytyrittäjyydestä. Helmikuu 2016. Noudettu osoitteesta: http://www.sitra.fi/uutiset/mista-kevytyrittajat-tehty [25.2.2016]
Lähteenmäki, Liisa (2013): Keskusteluja vuokratyöstä. Vuokratyön diskursiivinen rakentuminen Suomessa. Turun yliopisto, Turku.
Mistä on kevytyrittäjät tehty? Sitran verkkosivut. Noudettu osoitteesta: http://www.sitra.fi/uutiset/mista-kevytyrittajat-tehty [25.2.2016]
Peltokoski, Jukka (2006): ”Prekariaatti, palkitsematon elämä.” Teoksessa Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko: Prekaariruoska? Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta, s. 21‒26. Nuorisotutkimusverkosto, Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisusarja.
Perustulokokeilu. Sosiaali- ja terveysministeriön verkkosivut. Noudettu osoitteesta: http://stm.fi/perustulokokeilu [26.2.2016]
Sennett, Richard (2006): Uuden kapitalismin kulttuuri. Vastapaino, Tampere.
Suoranta, Anu (2009): Halvennettu työ. Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä. Vastapaino, Tampere.
Työsopimuslaki (2001/55). Finlex. Noudettu osoitteesta [27.2.2016]: http://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2001/20010055
Vasemmiston perustulomalli vähentää radikaalisti köyhyyttä. Vasemmistoliiton verkkosivut. Noudettu osoitteesta: http://www.vasemmisto.fi/kannanotot/kannanotot-2012/vasemmiston-perustulomalli-vaehentaeae-radikaalisti-koeyhyyttae/ [27.2.2016]
Vihreä perustulo. Vihreiden verkkosivut. Noudettu osoitteesta: https://www.vihreat.fi/asiat/vihrea-politiikka/teemat/koyhyys/perustulo [26.2.2016]
Vähämäki, Jussi (2003): Kuhnurien kerho. Tutkijaliitto, Helsinki.