Yhteiskunnallisen muutoksen ymmärtämisen yhteiskunnallisista ehdoista
Yhteiskunnallisen muutoksen ymmärtäminen on yksi tärkeä syy sille, että sosiologia on ja sen kannattaa olla olemassa. On kuitenkin selvä tiedonsosiologinen realiteetti, että sosiologialla tai tiedeyhteisöllä laajemminkaan ei ole mitään monopolia sellaisen tiedon tuottamiseen. Jo akatemian sisällä samoilla apajilla kärkkyy muita yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja, ehkä etupäässä taloustieteilijöitä, historioitsijoita ja filosofeja. Tulevaisuudentutkimukseksi kutsutulla alalla muutoksen ymmärtäminen ja mallintaminen on aivan keskeistä.
Tällaiselle ymmärrykselle on käytännön tarvetta. Se lisää varmuuden ja hallinnan tunnetta. Oikeanlainen historiantulkinta ja yhteiskunnan kausaalimekanismien analyysi tuottavat toimijuutta, eli valtaa vaikuttaa muutoksen suuntaan – ja toisaalta valtaa tavoitella parempia yhteiskunnallisia asemia.
Akatemian lisäksi muuallakin yhteiskunnassa tuotetaan muutosta koskevaa ymmärrystä, vielä heterogeenisemmissä olosuhteissa. Julkiseen keskusteluun muutoksen suunnasta ja sen mekanismeista osallistuvat ainakin journalistit, poliitikot, virkahenkilöt, yritysten ja elinkeinoelämän edustajat, etu- ja kansalaisjärjestöt sekä kansalaisliikkeet. Toisaalta tietoa tuotetaan organisaatioiden sisäisiin tarkoituksiin, kuten strategiatyöhön. Keskustelun pohjalla on erilaisia käsityksiä siitä, mikä on mahdollista, mikä on todennäköistä ja mikä on toivottavaa. Yhteiskunnallisilla positioilla on taipumus tuottaa niihin sopivaa tervettä järkeä, ja niiden näkökulmasta jotkin teorioista ovat lähtökohtaisesti uskottavampia ja haluttavampia kuin toiset.
Tiedon tuottamisen olosuhteet ja ehdot onkin hyvä pitää mielessä muutoksen kuvauksia lukiessa. Yksi huomionarvoinen suuri linja on, että ymmärrys yhteiskunnallisesta muutoksesta ja sitä koskeva terve järki on tuotettu pääasiassa halvan fossiilienergian ja kasvavan kapitalistisen tuotannon olosuhteissa. Se on fossiilijärkeä (Vadén & Salminen 2013) Halvan fossiilienergian loppuminen saattaa aiheuttaa yllätyksiä ja päänvaivaa niin yhteiskuntatieteilijöille kuin muillekin.
Itse muutoksen ymmärtämisen kannalta tiedonsosiologiset kysymykset ovat tärkeitä, mutta eivät riittäviä. On myös sukellettava alas metatasolta itse teorioiden pariin, muotoiltava itse teorioita ja arvioitava muita teorioita tieteen sisäisin kriteerein. Teorianmuodostus ei ole erityisen helppoa, ja siinä on tehtävä kompromisseja, varsinkin kun kohde on monimutkainen. Selkeästi ja yksinkertaisesti muotoillut teoriat kärsivät detaljien ja kontekstitietoisuuden puutteesta. Yksityiskohtiin ja erityispiirteisiin vakavasti suhtautuvat teoriat taas ovat helposti käyttökelvottomia monimutkaisuudessaan, ainakin alkuperäisen kontekstin ulkopuolella.
Yrittämistä ei silti kannata lopettaa. Katsotaan yhtä esimerkkiä.
Kapitalismin pitkät aallot
Marxin ja Schumpeterin kaltaisiin klassikoihin tukeutuvat taloushistorian tutkijat (Freeman & Louca 2002, Perez 2002) jäsentävät muutosta teknoekonomisen paradigman ja teollisten vallankumousten käsitteiden kautta. Asetelma paradigmoineen ja vallankumouksineen on tietenkin lainattu tieteenfilosofi Thomas Kuhnilta, mutta sen alaa on laajennettu koskemaan laajempia materiaalisia ja institutionaalisia oloja.
Ajatuksena on, että tietyt teknologisten ja sosiaalisten uudistusten ryppäät aiheuttavat vallankumouksen kaltaisia muutoksia, jotka läpäisevät koko yhteiskunnan. Vallankumous näkyy muutoksena esimerkiksi menestyksekkäissä teollisuudenaloissa, keskeisissä resursseissa, liikenne- ja viestintäinfrastruktuurissa ja organisaatiomuodoissa, ja on siis laadullista muutosta kapitalismissa.
Puheena olevassa neoschumpeterilaisessa tutkimustraditiossa tunnistetaan usein viisi paradigmaa ja niihin liittyvää pitkää aaltoa, joita usein nimitetään venäläisen taloustieteilijän mukaan Kondratievin aalloiksi. Kullekin paradigmalle tyypillisen teknologisen muutoksen mukaan aallot voidaan nimetä 1) vesivoimaan perustuvaksi teollistumiseksi, 2) höyryvoimaan perustuvaksi teollistumiseksi, 3) sähköistymiseksi, 4) motorisoitumiseksi ja 5) tietokoneistumiseksi.
Paradigman nousuvaiheessa talouden ja tuottavuuden kasvu on tyypillisesti nopeaa, mutta sitä luonnehtivat myös muutokset valtasuhteissa, kun uudesta teknologiasta ja institutionaalisista puitteista hyötyvät yritykset ja teollisuudenalat haastavat vanhan paradigman edustajat. Vanha pääoma ja vanhat tiedot ja taidot menettävät arvoaan. Seuraa konflikteja, intressiristiriitoja ja esimerkiksi lainsäädännöllisiä kamppailuja. Verkostoyhteiskunnan nousuvaiheessa tämä näkyy esimerkiksi yhtäältä ICT-yritysten ja kuluttajien ja toisaalta perinteisten sisällöntuottajien ja julkaisijoiden vastakkainasetteluna ja kiistoina immateriaalioikeuksista.
Paradigman kypsemmässä vaiheessa valtaosa tällaisista perustavista ristiriidoista on ratkaistu ja valtasuhteet ovat asettuneet paikoilleen. Pelisäännöt ovat selkeämpiä ja konfliktit paikallisempia. Teknoekonomisen paradigman kypsään vaiheeseen liittyykin suhteellisen vakaa sääntelyregiimi. Lopulta kypsä paradigma kriisiytyy, mikä synnyttää tarpeen rakenteelliselle sopeutukselle ja avaa tietä vallankumouksellisille uudistuksille.
Aaltometaforaan liittyy tietty vääjäämättömyyden vivahde, ja poliittisia uudistuksia oikeutetaankin usein vääjäämättömyys- ja edistysretoriikalla. Laajoihin systeemisiin muutoksiin kyllä liittyy tietynlaista peruuttamattomuutta ja polkuriippuvuutta, mutta muutoksen suunta on silti jatkuvasti avoin poliittiselle kamppailulle. Mitä puretaan ja mitä rakennetaan? Kenen edut ovat tärkeimpiä? Kenellä on valtaa tehdä päätöksiä ja mistä valta on peräisin?
***
Nyt ilmestyvässä Sosiologin toisessa numerossa yhteiskunnallisen muutoksen teemoja käsitellään esimerkiksi Oskari Lappalaisen tekstissä, joka käsittelee automaation ja tietokoneistumisen tuomaa uutta teknologista työttömyyttä. Jos valtaosa ihmisten tekemästä työstä korvautuu lähitulevaisuudessa konetyöllä, tarvitaan palkkatyöhön perustuvien instituutioiden ja arvojen perusteellista uudelleenarviointia.
Toisen näkökulman muutoksen teemaan tarjoaa Juha Suorannan haastattelu, jossa puidaan yhteiskuntatieteilijöiden toiminnan mahdollisuuksia tuoreen Taisteleva tutkimus -kirjan tiimoilta. Haastattelussa tulee muistutetuksi, että yhteiskunnallisilla liikkeillä on merkittävä rooli uudistusten tekijöinä ja politisoijina. Samalla haastattelussa pohditaan yhteiskuntatieteen tekemisen yhteiskunnallisia ehtoja.
Kestävän kehityksen käsite, joka on Anna Kärkkäisen graduun perustuvan kirjoituksen aiheena, kytkeytyy niin ikään yhteiskunnallisen muutoksen teemaan. Kärkkäinen tarkastelee, miten toimijuus paikannetaan kestävään kehitykseen liittyvissä diskursseissa.
Reeta Kankaanpään teksti käsittelee sukupuolittunutta julkista tilaa tapausesimerkkinään Guadalajaran kaupunki Meksikossa. Kankaanpää hyödyntää feministisen teorian ajatusta intersektionaalisuudesta ja pohtii, miten sukupuolijärjestelmä on kytköksissä muihin yhteiskunnallisiin jakoihin.
Tenho Kiiskinen käsittelee viihteen luonnetta ja kiistaa siitä, onko viihde hyväksi vai pahaksi. Maria Salonen kommentoi edellisessä numerossa ilmestynyttä juttua notkean modernin yhteisöllisyydestä. Mainitun tekstin kirjoittaja Aleksi Suuronen itse puolestaan kirjoittaa manifestissaan, että sosiologian opiskelijoiden olisi oltava aktiivisempia ja itseorganisoituvampia mielekkäiden opiskelumuotojen, esimerkiksi lukupiirien, etsimisessä.
Rita Dahl käsittelee kirjoituksessaan taiteilijan mahdollisuuksia haastaa jäykkä hallinnollinen kieli ja ajattelu. Hän huomauttaa, että viranomaisten pyrkimykset kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttämiseen tuottavat erilaisia vähemmistöjä, marginaaleja ja periferioita juuri hallinnon omista tarpeista käsin. Dahlin oman jutun kyljessä on Karoliina Kalliolan tekemä haastattelu Dahlista, jossa käsitellään hänen mietteitään yhteiskuntatieteistä ja vapaan toimittajan arjesta.
Juho Karvinen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja toinen Sosiologi-lehden päätoimittajista.
