”Jonen baari” gentrifikaation kynsissä – diskurssianalyyttinen hahmotelma eräästä huolestuneesta kansalaiskeskustelusta

Numero 2/2017

”Olen koko kesän ajan kuunnellut läheisen Kulman alkoholistien kähinöitä. Herrasväestä ensimmäiset saapuvat paikalle noin aamuviideltä, viimeisten poistuessa puolenyön jälkeen. Kulman baari on auki pidempään kuin yksikään suomalainen anniskeluravintola. Lähellä olisi Alppi- sekä Lenininpuisto, joissa ryyppääminen ja kuseskelu olisi helpompaa suorittaa, mutta ei. Alepa olisi aivan liian kaukana. Ja kivempihan se on äristä ohikulkijoille.”

Käsillä olevassa diskurssianalyyttistä metodologiaa hyödyntävässä verkkoetnografisessa tutkimuksessa pyrin kartoittamaan sitä, millaisia reaktioita julkisessa kaupunkitilassa tapahtuva alkoholin ongelmakäytöksi mielletty toiminta aikaansaa sosiaalisessa mediassa. Käsillä olevan tutkimuksen empiirinen aineisto on kerätty loppukesästä 2014 erään helsinkiläisen liikkeenharjoittajan julkiselta Facebook-seinältä.

Tarkasteluni kohteena oleva verkkokeskustelu koskee läheisessä puistomaisessa ympäristössä alkoholijuomia päivittäin nauttivien ”Kulman alkoholistien” alueen asukkaille ja liikkeenharjoittajille tuottamaa häiriötä. Koska analysoimani keskustelu pyrkii aktiivisesti tiettyjen ihmisryhmien ulossulkemiseen kaupunkitilasta, pyrin diskurssin erittelyn lisäksi myös kritisoimaan sitä ja etsimään sen argumentatiivisia heikkouksia ja sisäisiä jännitteitä. Tällöin olennaista on myös niiden näkökulmien äärelle pysähtyminen, joista analysoimassani keskustelussa syystä tai toisesta vaietaan.

Metodologisesti esseeni tarkoituksena on osoittaa, että diskurssianalyyttinen lähestymistapa on hyödyllinen, mikäli halutaan ymmärtää kaupunkitilassa tapahtuvia muutoksia ja niiden taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia tendenssejä. Tämä muistuttaa siitä, että vakavasti otettavissa yhteiskuntatieteissä tarvitaan tilastolliseen analyysiin nojaavan tutkimuksen lisäksi myös laadulliseen analyysiin perustuvaa tutkimusta.

Pyrin myös kyseenalaistamaan näkemystä, jonka mukaan avoin kansalaiskeskustelu olisi jo sinällään avain kohti parempaa maailmaa. Aineistoni perusteella tällainen keskustelu voi usein olla luonteeltaan pikemminkin hyvin sovinistista. Oman aineistoni perusteella vaikuttaa jopa siltä, ettei julkisen tilan ”aitaaminen” ole vain suuryritysten, virkavallan tai kaupunginvaltuuston päätösten ja toiminnan tulosta.

Toisinaan myös kansalaiskeskustelu pyrkii aktiivisesti toiseuttamaan tietyt ihmisryhmät ja samalla myös sivuuttamaan näiden legitiimit ja jopa lakiin perustuvat oikeusvaateet. Näin ollen kansalaisyhteiskunta tuntuisi siis pikemminkin ylläpitävän kuin haastavan sellaista hegemoniaa, jossa syrjäytyneisiin kohdistuvat sortotoimenpiteet nähdään oikeutettuina.
Oman lisänsä tähän problematiikkaan tuo se, että kansalaiskeskustelu ei useinkaan ole lähellä habermasilaista puolueettomuuden ja objektiivisuuden ideaalia, vaan siihen on monesti sotkeutunut taloudellisia erityisintressejä, jotka puolestaan raamittavat keskustelua tiettyyn suuntaan ja samalla sanelevat sille reunaehtoja.

 

Diskursiivisesti tuotettu häiriötekijä ja uhka

Diskurssianalyyttisessä lähestymistavassa huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten asioista puhutaan kuin siihen, miten asiat ”todella” ovat (Jokinen et al. 1999: 18–19). Tällöin teoreettisena lähtökohtana on se, että todellisuus hahmotetaan vallitsevien tarinoiden ja stereotypioiden avulla. Kielen avulla ei siis vain kuvata vaan myös konstruoidaan maailmaa. Vaikka ulkoinen todellisuus on olemassa, välittyy se meille aina kielen kautta ja tietystä näkökulmasta käsin (Fairclough 1997: 66–67). Vertaileva kulttuurintutkimus ja diskurssianalyysi jakavat sen näkemyksen, että maailmaa voi hahmottaa monista vaihtoehtoisista näkökulmista käsin.  Erilaiset kategoriat voivat oikeuttaa hyvin erilaisia toimintamalleja (vrt. Douglas 2000). Näin on asian laita myös ”Jonen baaria” koskevan keskustelun kohdalla.

Analysoimastani aineistosta hahmottuu selkeästi keskustelijoiden jakama huoli siitä, että joukko rappioalkoholisteja on ”valloittanut” erään Kallion suurpiirissä sijaitsevan pienen puistomaisen alueen. Alueen käyttö julkijuopotteluun herättää asukkaissa ja paikallisissa liikkeenharjoittajissa voimakasta vastustusta. Julkijuopottelu koetaan ongelmaksi ja sille haluttaisiin tehdä jotakin. Keinot vain ovat vähissä, sillä Suomessa juopottelu ei varsinaisesti riko lakia.

Suomessa alkoholin nauttiminen puistoissa ja muissa vastaavissa paikoissa on järjestyslain mukaan sallittua, mikäli se ei tuota kohtuutonta haittaa alueen muulle käytölle. Kun siis keskusteluun osallistuvat ihmettelevät sitä, miksi poliisi ei tee mitään ”Jonen baarille”, johtuu se todellisuudessa mitä todennäköisimmin siitä, että Jonella ja hänen ystävillään on järjestyslain takaama oikeus viettää aikaansa siellä missä he sitä viettävät.

Ulkopuolisen tutkijan näkökulmasta alueen käyttö julkijuopotteluun on ymmärrettävää, sillä kyseinen puistikko sijaitsee varsin lähellä elintarvikekauppaa. Iäkkäämmät alkoholin ”väärinkäyttäjät”, nuo joita usein kutsutaan puliukoiksi tai pultsareiksi, ovat monesti huonokuntoisia ja moninaisista vaivoista kärsiviä ihmisiä. Heille siirtyminen kauemmaksi voi olla fyysisesti varsin vaikeaa ja jopa tuskallista. Kysymys ei siis välttämättä ole tarkoituksellisesta kiusanteosta, vaan käytännön sanelemasta pakosta. Kaikista ei yksinkertaisesti ole siirtymään kauemmas. Siirtyminen voi vaatia sellaisia voimavaroja, joita ei välttämättä ole käytettävissä.

Analysoimassani keskustelussa tätä näkökulmaa ei kuitenkaan tuoda esille. Pikemminkin korostetaan rappioalkoholistien uhmakkuutta ja joustamattomuutta:

Eräs naapureista jututti Kulman johtajana itseään pitävää ”Jonea”. Hän kertoi Kulman olevan ”Jonen Baari” ja sanoi, että kukaan ei tule siitä pois lähtemään ”ennen kun kuolemme”.

Tämän narratiivin mukaan rappioalkoholistit eivät jää yksinomaan esteettiseksi haitaksi. He ovat myös osoittautuneet uhmakkaiksi. Tutkijan näkökulmasta on kuitenkin selvää, että ”Kulman alkoholistien” johtajana toimiva Jone saattaa hyvinkin olla diskursiivisesti tuotettu hahmo. Tarinat alkavat helposti elää omaa elämäänsä, eikä kaikkien anekdoottien todenperäisyyttä ole välttämättä helppo tarkistaa. Iskevä tarina syrjäyttää konkreettisen todellisuuden ja samalla vangitsee keskusteluun osallistuvien mielikuvituksen. Mutta kuten Koskela (2013: 337) huomauttaa, keksitynkin tarinan seuraukset voivat olla hyvin todellisia.

Yhteiskuntatieteellisesti ymmärrettynä kaupunkitila on jatkuvien kamppailujen areena. Samalla kysymykset siitä, kenelle kaupunki kuuluu, ovat pysyvästi ajankohtaisia (Haila 2008). Viime vuosina yhteiskuntatieteilijät ovat olleet huolissaan erityisesti marginalisoituneiden ihmisryhmien oikeudesta olla tasaveroisesti läsnä julkisessa kaupunkitilassa. Uudet kontrollipolitiikan mekanismit ovat kohdistuneet erityisesti syrjäytyneisiin, asunnottomiin sekä päihteiden väärinkäyttäjiin. Samalla myös väestön valtaosan asenteet huono-osaisia kohtaan voivat koventua.

Näiden kehityskulkujen taustalla vaikuttaa osaltaan ajatteluvirhe, jota Hegel (2003 [1807]) aikanaan kutsui abstraktiksi ajatteluksi: kun ihminen määritellään jonkin tietyn ominaisuuden pohjalta eikä tässä nähdä muuta kuin tämä ominaisuusabstraktio, ei tätä välttämättä täydy kohdata konkreettisena ja oikeuksia omaavana ihmisenä, vaan hallinnollisia toimia kaipaavana rikollisena, narkomaanina tai tässä tapauksessa alkoholistina.

 

Gentrifikaation uhrit

Huolestunut kansalaiskeskustelu Jonen baarista on yhteydessä tiettyjen asuinalueiden ja kaupunginosien gentrifikaatioon eli keskiluokkaistumiseen. Esimerkiksi Helsingissä Kallion suurpiirin alueella asuntojen hinnat ovat jo pidemmän aikaa olleet nousussa. Alue on keskiluokkaistunut ja samalla myös tietyllä tapaa siistiytynyt. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sosiaalisen kontrollin kiristymistä. Voidaan puhua alueellisesta konvergenssista kohti keskiluokkaisempaa elämäntapaa.

Gentrifikaation seurauksena moni sellainen toiminta, jota on aiemmin pidetty normaalina kaupunkielämän monimuotoisuutena, koetaan nyt ongelmana. Esimerkiksi Kalliossa on aina ollut asunnottomuutta ja myös vallitsevan arvomaailman näkökulmasta epäsovinnaista alkoholinkäyttöä. Keskiluokkaistumisen myötä nämä asiat koetaan kuitenkin entistä suurempana ongelmana.

Näin kaupunginosan uudet tulokkaat pyrkivät luomaan säännöt säälliselle yhteiselämälle. ”Nimbyily” jää keskiluokkaa edustavien toimijoiden yksinoikeudeksi. ”Kulman alkoholisteilla” ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ottaa julkisesti kantaa siihen, kehittyykö naapurusto heidän kannaltaan parempaan vai huonompaan suuntaan. Kuitenkin kaupunki on myös Jonen ja hänen ystäviensä koti. Lähtökohtaisesti heillä on täysi oikeus olla siellä missä he ovat ja käyttää omia resurssejaan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kaupungilla on elinympäristönä Jonelle ja hänen ystävilleen vähintään yhtäläinen käyttöarvo kuin sillä on niille, joita Jonen läsnäolo ärsyttää. Mutta koska ”Kulman alkoholistien” toiminta ja elämäntapa ei tuota lisäarvoa yhteiskunnalle, ei heidän oikeuksillaan käytännössä ole porvarillisessa yhteiskunnassa samanlaista merkitystä kuin taloudellisesti tuottavan keskiluokan oikeuksilla. Näin heidän oikeutensa ja vapautensa voidaan uhrata hyvinvoinnin alttarilla. Mutta samalla porvarillinen yhteiskunta pettää omat lupauksensa ja arvonsa.

Tutkimassani kansalaiskeskustelussa juuri taloudellinen rationaliteetti asetetaan korkealle. Jonen baarin on keskustelijoiden mielestä syytä lähteä, koska se on uhka alueen kehittyvälle liiketoiminnalle. Asuinalueen arvo, joka määritellään lähinnä taloudellisesta näkökulmasta käsin, on vaarassa, mikäli keskiluokkaista arvomaailmaa uhkaavaa toimintaa ei saada kuriin. On kuin Jonella ystävineen olisi suorastaan taianomainen kyky alentaa asuinalueen arvoa.

Keskustelijoiden jakama diskurssi siis vetoaa vahvasti juuri talouteen ja taloudellisen ajattelun logiikkaan. Samalla se vetoaa kuitenkin myös turvallisuuteen ja viihtyvyyteen. Kun Jonen jengin toiminta määritellään turvallisuusuhaksi, oikeutetaan samalla viranomaistoimien välttämättömyys. Huomionarvoista on myös se, miten kyse on aina huolestuneiden kansalaisten eikä Jonen viihtyvyydestä.

Kärjistetysti Jone määrittyy yhteisön torjumaksi abjektiksi, eräänlaiseksi yhteisöä uhkaavaksi metafyysiseksi jätteeksi . Juuri abjektin käsite tavoittaa hienosti prosessin , jossa yhteiskunta itse tuottaa marginalisoidun subjektin ja lopulta kuitenkin torjuu oman tuotoksensa vastenmielisenä. Samalla juuri pultsarin hahmo kertoo porvarillisesta yhteiskunnasta jotain sellaista, mitä yhteiskunta ei yhteisönä halua kuulla. Rene Girardin (2004) ajatuksiin viitaten pultsarin osaksi jää valitettavan usein perinteinen syntipukin rooli, kun yhteisö lunastaa oman moraalisen ylivertaisuutensa ajamalla pultsarin yksin autiomaahan.

 

Pelon ekonomia

Keskustelu Jonen baarista ja sen tuottamista järjestyshäiriöistä linkittyy osaltaan myös pelon politiikkaan ja pelon tuottamisen politiikkaan (vrt. Koskela 2013). Aiemmin Jonen baarin ohi on ehkä voinut kulkea asiaa miettimättä, mutta kun on lukenut kertomuksia ”Kulmalla” käydyistä käsirysyistä ja jopa mahdollisista puukkotappeluista, joille poliisi ”ei tee mitään”, voi askel olla rivakampi ja samalla katse pelokkaampi.

Pahimmillaan tilanne ärtyy käsirysyksi. Viikko sitten ei ollut kuolemantuottamus kaukana. Soitin hätänumeroon, apu tuli, henkiin jäätiin. Keskustelin kenttäjohtajan kanssa. Mitään ei tehty.

Mutta pelko kietoo verkkoonsa kokijansa lisäksi myös pelon kohteen. Kun ”Kulman alkoholistit” ymmärtävät, että muut kansalaiset pitävät heitä yhteisönsä ulkopuolisina, voi tämä diskursiivinen toiseuttaminen mahdollisesti jopa provosoida häiriökäyttäytymistä. Aiheeton pelko on omiaan provosoimaan pelon oletettua kohdetta. Intersubjektiivisena ilmiönä pelko muovaa niitä subjekteja, joiden välistä suhdetta se jäsentää (Ahmed 2003: 189–197).

Keskustelussa Kulman alkoholisteja pyritään jatkuvasti toiseuttamaan esimerkiksi leimaamalla nämä huonoiksi kansalaisiksi. Vaikka tosiasiallisesti kysymys on myös Jonen ja hänen ystäviensä oikeudesta käyttää puistomaista aluetta haluamallaan tavalla, pyritään tämä näkökulma jättämään huomiotta.

Analysoimani keskustelu pyörii koko ajan Jonen jengin tuottamien taloudellisten ja esteettisten haittojen ympärillä. Jonen jengiin sympaattisesti suhtautuvat puheenvuorot ovat vähissä. Näillä puheenvuoroilla on myös taipumus joutua poistetuksi, sillä keskustelua käydään nimenomaisesti erään liikkeenharjoittajan julkisella Facebook-seinällä. Liikkeenharjoittajalla on tämän vuoksi täydet mahdollisuudet poistaa haluamansa sosiaalisen median kommentit.

Hei mahtavaa. Mä pystyn poistamaan kaikki viestit, joita en halua lukea. Se on mun perusoikeus.

Filosofi Slavoj Žižek (2012) on korostanut sitä, kuinka yhteiskunnan symbolista väkivaltaa ylläpidetään juuri diskursiivisesti. Samalla tämä väkivalta kätkeytyy arkitietoisuudelta. Kulman alkoholistien käsirysyt huomataan helposti, mutta samalla heihin kohdistuvaa rakenteellista ja symbolista väkivaltaa ei noteerata. Raamatullista metaforaa käyttäen ideologinen arkitietoisuus nielaisee kamelin mutta siivilöi hyttysen.

 

Keskiluokkaisen suvaitsevaisuuden rajat

Historiallisen näkökulman esilletuomiseksi haastattelin tätä artikkelia varten erästä Kallion suurpiirin alueella 1950-luvulla lapsuuttaan viettänyttä henkilöä. Informanttini mukaan puliukkoja, kuten heitä tuolloin kutsuttiin, ei koskaan nähty uhkana. Puliukot eivät yksinkertaisesti määrittyneet uhkadiskurssin kautta. Lisäksi puliukkoja oli niin paljon, ettei heitä ymmärretty myöskään poistettavissa olevaksi häiriötekijäksi. Mikäli informanttini muistikuvilla on sekä luotettavuutta että yleistettävyyttä, osoittaa Jonen baaria koskeva keskustelu asenteiden muuttuneen aiempaa kovemmiksi. Toisaalta voi myös olla, että Facebook keskustelualustana mahdollistaa aiempaa kärjistetympien mielipiteiden esittämisen.

Analysoimaani keskusteluun osallistuvat henkilöt ovat julkisten Facebook-profiiliensa perusteella pääosin nuoria ja menestyviä kaupunkilaisia. Heidän voisi sanoa kuuluvan keskiluokkaan. Mediassa usein juuri tähän ryhmään liitetään mielikuvia suvaitsevaisuudesta ja avarakatseisuudesta. Puhutaan esimerkiksi ”Kallion punavihreästä kuplasta”.

Silti juuri nämä samat ihmiset katsovat karsaasti humalahakuista julkijuopottelua. Toisaalta suhtautuminen julkijuopotteluun on kaksinaismoralistista Alkoholia saa nauttia, kunhan alkoholia nauttivat ovat kunnon ihmisiä eivätkä määrity ”alkoholisteiksi”. Kysymys on pohjimmiltaan sosiaalisen hierarkian läsnäolosta. Kun sosiaalinen hierarkia on olemassa, se ilmenee usein ulkoisina tunnusmerkkeinä.

Ulkoinen olemus on eräs niistä rajapinnoista, joissa sosiaalinen hierarkia manifestoituu. Jone ystävineen ei pukeudu merkkivaatteisiin eikä siemaile kalliita artesaanioluita. Mutta juuri tämän vuoksi huolestuneet kansalaiset haluaisivatkin heidät pois näkösältä. Jonesta ei ole trendikkääksi hipsteriksi. Eikä hänen toiminnassaan ole ironian häivääkään. Kysymys on elämästä raadollisimmillaan.

Kun järkevä keskustelu rajataan jo ennakolta tietyn mielipiteen mukaiseksi, ei vaihtoehtoisille jäsennyksille jää tilaa. Koska keskustelua ohjaava diskurssi määrittelee jo lähtökohtaisesti Jonen baarin ongelmaksi, jolle on jotakin tehtävä, ei diskurssi mahdollista Jonen puolustamista uskottavalla tavalla. Jonen puolustajat määrittyvät tämän vuoksi jo lähtökohtaisesti ”humoristeiksi”, joiden sanomisia, vaikka ne koskisivat Jonen perusoikeuksien kunnioittamista, ei tarvitse ottaa vakavasti:

Olinkin jo yllättynyt, että kerrankin oli keskustelu, johon otettiin kantaa asiallisesti yhdeltä kantilta. Mutta ainahan internetistä löytyy yksi humoristi. Ja sille kannustajia.

Samalla kun diskurssi määrittää Jonen ”baareineen” häiriötekijäksi, Jonen oikeuksien puolustajat määritellään humoristeiksi. Jonen oikeudet unohtuvat kansalaiskeskustelussa helposti, mitä voidaan pitää oireena siitä, että tiettyjen ihmisryhmien perusoikeudet ollaan nyky-Suomessa valmiita utilitaristisessa hengessä uhraamaan ”yleisen edun” vuoksi.

Kärjistetysti sanottuna tarkastelemani diskurssi asettuu vaatimaan sellaista yhteiskunnallista todellisuutta, jossa erittäin heikossa asemassa olevien ihmisten tulisi luopua oikeuksistaan ilman kompensaatiota. Tässä vaatimuksessa on kuitenkin samalla läsnä myös diskurssin sisäinen jännite, jota seuraavaksi tarkastelen lähemmin.

 

Oikeudenmukaisuuden näkökulma

Se missä analysoimani keskustelu epäonnistuu, on Kulman alkoholistien ja keskustelua käyvien huolestuneiden kansalaisten esittäminen tasaveroisina neuvotteluosapuolina. Hallinnollisia pakkokeinoja tilanteen ratkaisemiseksi vaatimalla ja samalla kuitenkin taloudellisiin arvoihin vetoamalla diskurssi ajautuu filosofisesti ymmärrettynä sisäiseen argumentatiiviseen ristiriitaan. Ristiriidan ydin on siinä, miten keskustelijat ovat huolissaan Jonen tuottamasta haitasta, vaikka he itse pyrkivät aktiivisesti tuottamaan Jonelle vastaavanlaisen haitan.

Jos taloudellinen tehokkuus ja yksilön oikeudet todella olisivat keskustelijoille aito arvo, tulisi heidän solmia Jonen kanssa jonkinlainen neuvotteluratkaisu. Pidetäänhän taloustieteen piirissä tehokkaana juuri tällaista markkinaehtoisesti tapahtuvaa ratkaisua. Keskustelun immanentti ristiriita on siinä, että huolestuneet kansalaiset pyrkivät riistämään korvauksetta Jonen hyödykkeen: tämän oikeuden olla kaupunkitilassa. He siis käytännössä syyllistyvät itse juuri siihen, mistä Jonea syyttävät.

Tällöin unohtuu tyystin, että ei ole olemassa vain Jonen tuottamaa haittaa, vaan on olemassa myös Jonen saama hyöty. Tästä hyödystä keskustelijat kuitenkin vaikenevat. Jone ei kenties omassa elämässään toimi kuin klassisen talousteorian homo economicus, mutta se ei ole peruste hänen toimijuutensa riistämiselle. Jos kukaan ei toiminnallaan varsinaisesti riko lakia, tulisi ongelmatilanteissa löytää voimakeinojen sijasta neuvotteluratkaisu. Näin kenenkään ei tarvitse joustaa oikeuksistaan ilman oikeudenmukaista kompensaatiota.

Tästä huolimatta Jonen jengi määritellään häiriötekijäksi, jonka kanssa neuvotteluratkaisu ei ole mahdollinen. Tällä taas oikeutetaan viranomaistoimien tarve. Mutta kuten jo Paulo Freire (2016 [1970]) tiesi, epäinhimillistäminen on vanha temppu, jolla on helppo oikeuttaa toisen oikeuksien polkeminen. Käytännössä kyse on tietysti myös eräänlaisesta rakenteellisesta väkivallasta: eri ihmisryhmät ovat yhteiskunnassa aidosti eri asemassa (Koskela 2013: 35–36; Žižek 2012).

 

Lopuksi

Jonen baaria koskevan keskustelun ytimessä on alati ajankohtainen kysymys siitä, kenellä on valta määritellä kenelle kaupunkitila kuuluu ja kenelle se ei kuulu. Ne jotka saavat äänensä parhaiten kuuluviin, voivat osaltaan määritellä sitä kenellä on oikeus olla läsnä julkisessa tilassa ja kenellä taas tätä oikeutta ei ole. Kun kaikilla ei tosiasiallisesti ole yhtäläisiä mahdollisuuksia osallistua sosiaalisen median keskusteluihin, on selvää, että toisten ääni kuuluu paremmin kuin toisten.

Keskustelu, jossa puheen kohteena olevien ääni on jo lähtökohtaisesti suljettu pois, on aina vaarassa kärjistyä. Keskustelusta poissuljettujen oikeuksia on helppo loukata. Jos poissuljetut ovat paitsi kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, myös yleisesti jossain määrin halveksuttuja, ei heidän perusoikeuksiensa loukkaaminen välttämättä herätä myötätuntoa muissa kansalaisissa. Rappioalkoholistiksi leimatun on vaikea löytää puolustajia.

Myös tässä tapauksessa huolestuneet kansalaiset saivat lopulta tahtonsa läpi ja pahennusta herättänyt Jonen baari sai luvan lähteä. Näin kansalaiskeskustelu tuotti osallistujiensa näkökulmasta toivotun tuloksen. Tiedostavat ja naapurustostaan huolestuneet ihmisystävät voittivat; marginalisoitujen osaksi jäi väistyä jonnekin vähän kauemmas, pois ”kunnon kansalaisten” silmistä ja mielistä.

On helppoa kuvitella, kuinka Jone ystävineen talutetaan lopulta ”maijaan” ja viedään pois paremman väen kaupunkiviihtyvyyttä vaarantamasta. Poliisin tehdessä ”vain työtään”, saattaa läheisestä antikvariaatista kantautua kadulle surumielisen kauniita säveliä vierailta mailta. Kenties päivän laskiessa mailleen on aika tilata kulmakuppilassa tuopillinen artesaaniolutta sekä puhua humaaneja sivistyneessä seurassa. Eletäänhän tässä sentään suvaitsevaisuudestaan ja avaramielisyydestään tunnetun Kallion punavihreän kuplan ytimessä.

On tärkeä huomata, että Jone ystävineen ei rikkonut lakia tai vallitsevaa oikeuskäytäntöä. Suomessa alkoholin nauttiminen julkisella paikalla ei lähtökohtaisesti ole järjestyslain vastaista. Lopulta Jonen hyvinvointi ja oikeudet kuitenkin oltiin kaupunkiviihtyvyyden nimissä valmiita uhraamaan. Tällöin ei ole vain niin, että yhteiskunnan alistavat valtarakenteet ”naamioituisivat” klassisen marxilaisen mallin mukaisesti oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden ideologiaksi, vaan reaalikapitalismissa pyritään usein oikomaan mutkia syrjäyttämällä tiettyjen ihmisten lakiin pohjautuvat oikeudet. Huomionarvoista on myös se, että sosiaalisessa mediassa käytävään kansalaiskeskusteluun liittyy usein myös kaupallisia intressejä.

Kun ”Kulman alkoholisteista” puhutaan yksityisen liikkeenharjoittajan julkisella Facebook-seinällä, on tällä paitsi motiivi myös keinovalikoima ohjailla keskustelua haluamaansa suuntaan. Eri mieltä olevat määrittyvät ”humoristeiksi”, joiden mielipiteitä ei tarvitse ottaa huomioon ja joiden puheenvuorot voidaan poistaa. Näin keskustelua raamittavat pikemminkin kaupalliset intressit kuin argumenttien pätevyys. Facebookin luonne kaupallisena mediana vahvistaa tätä tendenssiä. Sosiaalinen media ei siis välttämättä luo pohjaa emansipaation politiikalle, vaan saattaa monesti päinvastoin toimia kasvualustana ennakkoluuloille. Samalla se voi myös olla väline heikossa asemassa olevien ihmisten entistä totaalisemmalle marginalisoinnille.

Kysymys yhteiskunnan marginaalissa elävien ihmisten oikeuksista liittyy myös kysymykseen siitä, millaiseen suuntaan haluamme suomalaista yhteiskuntaa kehittää. Nykyhetkessä tehdyt valinnat vaikuttavat siihen, millaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Samalla melko pieniltäkin tuntuvat asiat sekä niiden pohjalta syntyvät käytännöt voivat olla mukana vahvistamassa sellaisia eriarvoistumisen kehityskulkuja, joiden lopputulokset eivät välttämättä ole erityisen mieluisia. Eriarvoistumista synnytetään lähes huomaamatta pienillä teoilla ja valinnoilla. Näiden pienten asioiden kerrannaisvaikutukset voivat kuitenkin olla suuria. Jonen oikeudet eivät ole eivätkä saa olla keskiluokan ryöstettävinä.

Eräs tulevaisuuden kannalta keskeinen haaste on marginalisoitujen ihmisten osallistaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jos haluamme luoda pohjaa moniarvoiselle ja suvaitsevaiselle tulevaisuuden Suomelle, pitää päätöksenteossa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa nykyistä paremmin huomioida huono-osaisten oma kokemus ja näkökulma. Samalla on myös sitouduttava perusoikeuksien kunnioittamiseen. Tällä hetkellä huolestunutta kansalaiskeskustelua synnyttää kanssaihmisten perusoikeuksien vaarantumisen sijasta monesti pikemminkin se, että keskuudessamme on yhä niitä, jotka eivät syystä tai toisesta jaa elintasoamme, arvojamme tai elintapaamme. Asioissa on siis vielä paljon parantamisen varaa.

 

Juuso Koponen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa.

 

Kirjallisuus
Ahmed, Sara. 2003. Pelon politiikka. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.): Erilaisuus. Vastapaino: Tampere.
Douglas, Mary. 2000 [1966]. Puhtaus ja vaara. Vastapaino: Tampere.
Fairclough, Norman. 1997. Miten media puhuu. Vastapaino: Tampere.
Freire, Paulo. 2016 [1970]. Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino: Tampere.
Girard, Rene. 2004. Väkivalta ja pyhä. Tutkijaliitto: Helsinki.
Haila, Anne. 2008. From Annankatu to Antinkatu: Contracts, Development Rights and Partnerships in Kamppi, Helsinki. International Journal of Urban and Regional Research 32 (4): 804–814.
Hegel, G. W. F. 2003 [1807]. Kuka ajattelee abstraktisti? Niin & näin 10 (3): 13–15.
Jokinen, Arja, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. 1999. Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino: Tampere.
Koskela, Hille. 2013. Pelkokierre – pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus: Helsinki.
Žižek, Slavoj. 2012. Väkivalta. Nemo: Helsinki

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*