Lemmikki luonnon ja ihmisen välisenä viestintuojana

Numero 2/2019 Numerot

Lemmikkien omistaminen on yhä kasvava ilmiö – Suomessa on arviolta koiria ja kissoja lemmikkeinä noin 1,5 miljoonaa. Ne tuottavat arvion mukaan noin prosentin Suomen päästöistä. On alettu puhua ilmastoahdistuksesta myös lemmikin omistamisen suhteen ja hiilitassunjäljestä.

Eläimen eri nimitys lemmikiksi eikä tuotantoeläimeksi ja omistaminen kertoo paitsi kiintymys- myös valtasuhteestamme luonnonkappaleisiin. Koirajalostus on saanut yhä epäeettisempiä piirteitä osakseen jalostaessaan hengitysongelmaisia ja ihosairauksista kärsiviä eläimiä priorisoiden anatomiaa ja ulkonäköä luonteenominaisuuksien sijaan.

Lemmikkikaupoissa ja koirahoitoloissa ihmiset ovat valmiita maksamaan satoja euroa laadukkaasta ruoasta, hieronnoista ja trimmauksista, kun samaan aikaan globaalista paheksuntaa osakseen saanut turkistuotanto jatkaa jalansijallaan vahvana elinkeinona Suomessa ja epäeettisesti tuotettua epäekologista tuotantolihaa syö vielä suurin osa Suomen väestöstä.

Suhdettamme eläimiin luonnehtii siis hyvin vahva vinouma, jota parhaillaan kuvaa lemmikkien inhimillistäminen perheenjäseniksi ja toisaalta taas väkivaltainen tuottaminen markkinakappaleiksi. Eri eläinryhmillä on eri oikeudet. Tätä on kutsuttu modernien eläinsuhteiden dilemmaksi.

Eläinkeskus Tuulispää on ravistanut tätä käsitystä yksilöllistämällä eläimiä, eli tarjoamalla entisille tuotantoeläimille arvokkaan loppuelämän niiden luontaisessa ympäristössä ja nimeämällä ne lemmikin lailla. Vastareaktiona koirajalostukselle sekarotuisia rescue-koiria hankitaan jopa toiselta puolelta maailmaa.

Nämä vastaliikehdinnät kuvaavat sitä elämää, josta kuitenkin suurin osa tuotantoeläimistä ja kulkueläimistä jää paitsi. Lemmikkien hylkääminen kadulle ja tuotantotaloutta nämä vastareaktiot eivät ratkaise, eivätkä todennäköisesti pyrikään ratkaisemaan. Niiden julkilausuma on tuottaa kriittistä toimintaa vaihtoehtona valtaväestölle, jotka vielä ostavat rotukoiria ja syövät tuotantolihaa.

Yhteiskunnallista suhdettamme eläimiin voikin tarkkailla historiallisesta näkökulmasta. Ensimmäisiä eläinsuojelulakeja aikoinaan on luonnehdittu jopa pyrkimyksiksi kontrolloida työväenluokan ”eläinhuvituksia” kuten koiratappeluja. Tehomaatalouden yleistyminen ja sitä kohtaan herännyt kritiikki kuten myös kaupungistuminen vaikuttivat eläinsuojelulakien laatimiseen. Evoluutioteoria murensi näkemystä ihmisestä etuoikeutettuna ja eläinkunnasta erillisenä olentona.

Mutta millaista elämää eläin itse haluaisi, ja pitääkö sen tapahtua aina ihmisen käden kautta? Käyttäytyykö ihminen aina valtasuhteessa dominanssissa eläimiin, vai kykenemmekö yhteiselämään? Tarvitseeko eläin sitä? Kulttuuri ja sosiaalinen kanssakäymisemme on se, joka ympäristösosiologisesti monen katsantokannan kautta erottaa meidät luonnosta. Me syömme luonnon ja eläinten maaperää ja resursseja ja tuhoamme kokonaisia ekosysteemejä. Suurin osa esimerkiksi ympäristökeskusteluista hankaakin katsantokantojen välillä, jossa luonto nähdään joko kansallisvaltioiden ja suuryritysten resursseina ja markkinoina, tai välittömänä ympäristönämme, jonka osa olemme ja jota täytyy puolustaa ja suojella. Ihmisen suhde luontoon on ongelmallinen, sillä se on valta-asetelmien läpäisemä.

Mikä eläimessä sitten kiehtoo ihmistä? Tunne-elämää voi heijastella liikaa myös eläimiin, joka sekin on eräänlaista vallankäyttöä. Eläinpalstoilla sosiaalisessa mediassa naurattavat eniten ne kuvat, joissa eläin inhimillistetään. Omat emootiot tunnistetaan eläimestä. Eläin ei osaa ilmaista itseään kielellä, josta me hyödymme suuresti. Sen vastatessa kielellisesti paitsi kommunikaatiomme syventyisi, myös eläin herättäisi meissä todennäköisesti enemmän negatiivisia tunteita. Siksi erilaisia luku- ja kommunikaatiotapoja tulee kehittää ja tärkein osa luonnon kunnioitusta – eli tässä tapauksessa lemmikin – on opittava lukemaan eläimen elekieltä ja menemään sen ehdoilla. Sen takia valtasuhdetta purkaakseen olennaista on, että lemmikin kanssa eläminen olisi vuorovaikutuksellista ja sen käyttäytymisen ymmärtämiseen käytetään aikaa ja vaivaa.

Parhaimmillaan niiden rauhoittava läsnäolo on huomattu tieteellisesti oppimisvaikeuksien kanssa kamppailevien lapsien kanssa koulutuksessa, opaskoirina ja poliisi- ja pelastuskoirina, myös lukemattomissa erilaisissa terapeuttisissa yhteyksissä. Onkin todettu, että ihminen ja eläin luovat yhteisiä merkityksiä ei-kielellisesti. Eläimet ovat mielellisiä sosiaalisia olentoja. Palveleeko lemmikki siis kenties jotain sosiaalista ja henkistä, syvempää kehollisempaa funktiota ihmiselle, jota yhteiskunnassamme ei ole?

Väitän, että kulttuurimme ja sosiaalisuutemme, jota pidetään meitä erottavana tekijänä luonnosta ja ympäristöstä, länsimaalaisessa yhteiskunnassa on tällä hetkellä kestämätöntä. Klaus Eder (1996, 160–163) väittää, että modernisaatio Euroopassa on luonut tilanteen, jonka mukaan modernin valtion ylläpitäminen vaatii käyttämään luontoa hyväksi koko ajan hälyttävämmässä tahdissa. Tätä suhdetta kuvaa voimakas luonnon hallitseminen. Toisaalta myös modernisaation synnyttämänä, erkaantuessamme luonnosta, kuvaa ekokriisikäyttäytymistä myös voimakas tunteellinen suhde luontoa kohtaan.

Voisikin sanoa, että nykyinen suhteemme luontoon pohjautuu liikaa kuluttamiselle ja valtasuhteisiin ryhmien välillä, viihteen kuluttamiselle markkinatalouden puitteissa, joka ei ole pitkäaikaista ja kestävää, ja tämä heijastuu myös luontosuhteeseemme. Mutta onko eläinten hyväksikäyttö välttämätöntä ihmislajin selviytymiselle?

Ehkä ilmastoahdistusta, ja tässäkin kohtaa lemmikin omistamiseen liittyvää ahdistusta, kuvastaa koko ekokriisiä kehystävä luopumisen diskurssi. Mutta entä jos kyse ei olisi niinkään luopumisesta, vaan siitä, että vaikka emme kuluttaisi niin paljoa, hyvinvointimme rakentuisi muille asioille. Tähän sisältyisi laadukas eletyn elämän kulttuuri, hoiva, kulttuuri ja syvempi luontosuhde yhdessä tekemällä. Moni lemmikinomistaja kuvaa kiintymystään eläimeen varsin syvällä ja rakkaudellisella tavalla. Tavallaan se on kaipuu luontoon, pois modernisaatiosta.

Omat koirani vievät minut metsään joka päivä hiljentymään ja olemaan tietoisempi ympäristöstäni. Niiden kautta pidän kehostani huolta ja rytmiäni yllä. Elän enemmän hetkessä. Olen suhteessa luontoon.

Kuvat ja teksti: Silja-Riikka Seppälä, Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia

Kirjoituksessa on hyödynnetty seuraavia lähteitä:

Giddens, Anthony & Sutton Philip W. 2017. Sociology. 8th ed. Lontoo ja New York: Routledge.

Hannigan, John A. 2006. Environmental Sociology. Lontoo ja New York: Routledge.

Valkonen, Jarno (toim.) 2016. Ympäristösosiologia. Jyväskylä: SoPhi. [Saatavuus verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50593/978-951-39-6197-8.pdf?fbclid=IwAR0N7_uDV8pFROUxVU-zO8tOxcnr-sn5_C28gNeDNgDoF0sqcAShwHWZxMY]

https://www.talouselama.fi/uutiset/suomen-koirista-ja-kissoista-syntyy-600-000-tonnin-ilmastopaastot-mutta-onko-se-liikaa-kuinka-epaekologista-on-omistaa-lemmikki/97a0645e-4458-3083-8376-2b3885cdb9ac

https://tuulispaa.org

https://www.tiede.fi/artikkeli/kysy/miten-iso-kissan-ja-koiran-hiilitassunjalki

https://animalia.fi/turkiselaimet

https://turkiskasvattajat.fi

http://vegaaniliitto.fi/www/fi/tietoa/miksi-veganismi/ymparisto

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*