Pontus Purokurun viime syksynä ilmestynyt poliittinen esseekokoelma Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on onnistunut kirja jo pelkästään herättämänsä mediahuomion vuoksi. Se on kirjallisesti sujuvaa ja lempeää tekstiä, joka naurattaa, koskettaa, inspiroi ja tarjoaa prekaaria vertaistukea.
Se saa liikkeelle, se provosoi ajattelemaan, lukemaan, kirjoittamaan ja toimimaan. Poliittisen vaihtoehdottomuuden ajassa sen viesti ja sen herättämä keskustelu ovat äärimmäisen tervetulleita.
Kirja perustuu punnittuun yhteiskunta-analyysiin ja siinä esitetään selkeät lyhyen tähtäimen poliittiset vaatimukset. Jos nyrpeät kurioikeistolaiset ja nostalgiset sosiaalidemokraatit lasketaan pois, kenen tahansa on helppo hyväksyä vaatimukset: elämiseen riittävä perustulo, työajan vähentäminen ja kansallisvaltioiden rajojen avaaminen. Yhteiskunta-analyysin taustalla on prekaariliike sekä tietty mannermaisen filosofian juonne, erityisesti Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajattelu. Itse en tunne kumpaakaan kirjallisuuden lajia, eikä kirjan lukeminen edellytä sitä.
Sielultaan kirja ei ole välittömiin poliittisiin tavoitteisiin kiinnittyvä pamfletti eikä harmaa, kattavuuteen pyrkivä tai objektiivisuuteen verhoutuva analyysi. Se on pikemminkin tulevaisuudentunnun, poliittisen mielikuvituksen, toimijuuden ja toiveikkuuden arvonpalautus, jonka käyttövoimaa ovat leikillisyys, röyhkeys ja hedonistinen halujen myöntäminen. Se on tietoinen pyrkimys jättää taakse yhtäältä valtaeliittien pönkittämä vaihtoehdottomuus ja toisaalta yhteiskunnallisia liikkeitä vaivaava lamaannuttava, reaktiivinen ja nariseva kriittisyys.
Parempi tulevaisuus on kuvittelemisen arvoista. Niin manifestina toimiva nimiessee kuin poliittiset pop-kulttuurianalyysit ja kokemuksellisuuteen nojaavat esseet Slushista, köyhyydestä, mieheydestä ja sairaudesta palvelevat tätä tarkoitusta.
Ilja Lehtisen kritiikki
Kirjan avaama tila on jo synnyttänyt kiinnostavaa keskustelua. Dramaturgi Ilja Lehtinen on kirjoittanut väsyttävän pitkän kirja-arvioesseen, joka on kuitenkin lukemisen arvoinen kumppani Purokurun esseille. Lehtinen esittää syväekologisen kritiikin luksuskommunismiin kuuluvaa akselerationismia eli kiihdytysoppia ja tekno-optimismia kohtaan. Kritiikin pääsanoma on, että luksuskommunismi on ekologisesti mahdoton, ja se osuu kirjan heikoimpaan kohtaan. Purokuru itse noteeraa tämän haasteen, mutta jää sen kanssa hieman neuvottomaksi.
Kirjan toisessa esseessä ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen” hän huomioi, kuinka 1900-lukulainen edistysusko ja visiot paremmasta tulevaisuudesta ovat vaihtuneet 2000-luvun apaattisuuteen ja vaihtoehdottomuuteen. Tulevaisuus on peruttu ja tätä kokemusta tuotetaan poliittisesti esimerkiksi thatcherilaisella ”there is no alternative” -politiikalla ja vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisellä kuristuspolitiikalla.
Tulevaisuuden peruuntumisen kolmas syy on fossiilisten polttoaineiden loppuminen ja ympäristökatastrofi, eikä siinä ole samalla tavalla kysymys poliittisen mielikuvituksen tukahduttamisesta, vaan materiavirroista. Pelkkä apatian ja vaihtoehdottomuuden unesta ravistautuminen ei riitä ratkaisuksi ympäristökatastrofiin.
Röyhkeän optimistinen nimiessee on kirjassa päävastuussa poliittisen mielikuvituksen laajentamisesta. Siinä Purokuru palaa lyhyesti myös ekologiseen kritiikkiin. Luksuskommunismin peruslähtökohta on Georges Bataillelta peräisin oleva ajatus, että maailma on pullollaan yltäkylläisyyttä, tuhlausta ja ylijäämiä. Sen sijaan kapitalismi alistaa kaiken laajetessaan markkinamekanismille ja keinotekoiselle niukkuudelle, jossa toisille riittää resursseja ja toisille ei.
Lehtisen kritiikki kuuluu, että Purokurun luksuskommunismi ei osaa tehdä eroa luonnonvarojen absoluuttisen rajallisuuden ja niiden yhteiskunnallisesta jakamisesta johtuvan niukkuuden välille. Robotit ja teknologinen edistys edellyttävät energiaa ja resursseja niin kapitalismissa, kommunismissa kuin missä tahansa kuviteltavissa olevassa yhteiskuntajärjestyksessä. Purokurulla ei ole tarjota tähän vastaukseksi muuta kuin vastakysymyksiä syväekologeille ja vakuuttelua, että luksuskommunismi ei voi tarkoittaa ympäristötuhoa.
Lehtisen kritiikki on osaksi myös epäreilua. Hän ilmaisee heti tekstinsä alussa pettymyksen tunteita, mikä antaa ymmärtää, että odotukset olivat korkealla. Ehkä hän kaipasi pedantimpaa analyysia ja yksityiskohtaisempaa tulevaisuusvisiota. Mahdollisesti yksityiskohtaista kuvausta siitä, miten materiaalinen tuotanto, yhteiskunnalliset instituutiot ja ihmisten väliset suhteet täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissa on järjestetty. Nämä messiaaniset odotukset esseissä jäivät täyttämättä ja jäljelle jäi hapan tunne siitä, että ekologiset realiteetitkin on sivuutettu.
Mitä ”avaruus” tarkoittaa?
Kysymys maapallon ekologisten rajojen ylittämisestä ja avaruusmatkailusta nousee Lehtisen arvioesseen alkuosan keskeiseksi kysymykseksi. Hän tulee vieneeksi Purokurun yksittäisiin heittoihin toisinaan jääviä ajatuskulkuja tavallaan pidemmälle, konkreettisemmalle tasolle. Hän esittää lukuisia, perusteltuja kriittisiä huomioita avaruusmatkailun mahdollisuudesta ja huomauttaa, että sillä on modernissa edistysideologiassa ehkä jopa kristillisiä piirteitä saava pelastusopillinen rooli.
Avaruusmatkailu on vaarallinen haaveuni, joka vie huomion maapallon elämän arvostamiselta ja sen edellytysten varjelemiselta. Se näyttää yhä vakuuttavamman tutkijoiden joukon mukaan saavuttamattomalta horisontilta. Edistysideologia ei huomaa omaa fossiiliriippuvuuttaan. Avaruus ei edusta niinkään positiivista tulevaisuusvisiota, vaan pakofantasiaa, takertumista vanhaan ja ehkä syystäkin hiipuneeseen tulevaisuusvisioon.
Onko avaruus luksuskommunismille konkreettinen haave vai paremman tulevaisuuden ajatteluun provosoiva symboli? Tältä osin Lehtisen kritiikki osuu minusta ohi maalin. En nimittäin lukenut Purokurun tekstistä vakavamielisiä vaatimuksia massiivisten avaruusohjelmien käynnistämiseen.
Nimiesseen sivuilla 124–127 on Purokurun oma selitys siitä, mitä ”avaruus” litaniassa tarkoittaa. Siinä viitataan kyllä varhaiseen neuvostofuturismiin, joka lopulta johti avaruusohjelmiin sekä idässä että lännessä. Siinä viitataan kyllä hyväksyvästi Elon Muskin avaruusprojekteihin ja kehotetaan panostamaan avaruustutkimukseen ja ”ponnistamaan kohti tähtiä”. Kun sivujen poliittisen viestin lukee huolellisesti, niiden takaa paljastuu kuitenkin paljon avaruusohjelmia maltillisemmat teesit.
1. Huomatkaa, mitä lokakuun vallankumouksen jälkeinen poliittisen mielikuvituksen avautuminen sai aikaan: ihmiset kävivät avaruudessa!
2. Huomatkaa, että avaruusohjelman, internetin ja keinosydänten kokoiset ja innovaatiohankkeet ovat pääosin julkisen sektorin panostusten varassa, eikä niitä voi jättää kapitalistien hoidettavaksi.
3. Panostetaan yhteiseen ja avoimeen tutkimukseen ja infrastruktuurihankkeisiin.
Näin luettuna ”avaruus” ei kuulosta kristilliseltä eskatologialta vaan vihreiden vaaliohjelmalta, joka on kylläkin tuoreempi kuin demareilla, mutta ei nyt kovin radikaali kuitenkaan. Kirjailija ei itse ehkä myöntäisi tällaista latistavaa luentaa, mutta se on nyt tämän paikallisen argumenttini kannalta tarpeen: Lehtisen argumentointi avaruusmatkailua vastaan on kyllä sinänsä kiinnostavaa ja arvokasta, mutta käsillä olevan kirjan pääviestin kannalta se on epäolennaista.
Liioittelu avaruusraketeista kuuluu kirjan tyyliin ja on ehdottomasti sen ansio. Avaruus symboloi rajattomuutta, kuten Lehtinenkin huomauttaa. Rajattomuus ja kritiikitön unelmointi ovat poliittisen luovuuden ja mielikuvituksen ruokkimiseen täsmälleen oikeita keinoja. Luovaa työtä tekevät tietävät tämän. Jos ideat ammutaan kritiikillä alas ennen kuin ne pääsevät lentoon, mitään uutta ei koskaan synny. Luovuus tarvitsee vapaata tilaa.
Riippumatta avaruusmatkailun detaljien realistisuudesta ajatus rajattomuudesta tuottaa hedelmällisen tilan. Nykymeno ei ole välttämätöntä! Yhteiskunta voitaisiin järjestää toisinkin! Omat riemunkiljahdukseni kirjan äärellä tulivat juuri tästä kokemuksesta. Jos kerran tilanne on sellainen, että on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vaihtoehto kapitalismille, Purokurun kehotus kuuluu, että kuvitellaan kuitenkin mieluummin luksuskommunismi kuin maailmanloppu.
Riittääkö kommunistinen mielikuvitus ekologisen kriisin ratkaisemiseksi?
Riippumatta siitä, miten avaruusviittaukset tulkitaan, kieltäytyminen ekologisten rajojen tunnustamisesta jää kirjan heikoksi kohdaksi. Tai kyllähän Purokuru ne pinnallisesti tunnustaa, mutta se ei vaikuta siihen, miten hän kuvaa luksuskommunismia utopiana. Lehtisen syväekologinen kritiikki puree, mutta kaatuuko luksuskommunismi siihen? Se riippuu minun nähdäkseni kahdesta avainkysymyksestä.
Ensinnäkin, kuinka suuri osa nyt kestämättömällä tasolla olevasta materiaalisesta kulutuksesta voidaan leikata luopumalla kapitalismista ja pääoman itseisarvoisesta kasvupakosta? Ainakaan puhelinmyynnin, kertakäyttöelektroniikan, yritysjuristien armeijoiden ja eksoottisten finanssi-instrumenttien kaltaisia inhotuksia ei tarvittaisi.
Kokonaisia teollisuudenaloja voitaisiin lakkauttaa tarpeettomina. Kiertotalouden kehittämiselle ei olisi kapitalistisia esteitä. Riittääkö se? Riittäisivätkö maapallon absoluuttiset resurssit tuottamaan luksusta kaikille, jos vauraus vain jaettaisiin oikealla tavalla?
Toiseksi, kuinka riippuvainen meidän sivilisaatiomme lopulta on fossiilienergiasta? Purokuru puhuu fuusiovoimasta ja aurinkopurjeista. Millaisen uskonhypyn takana ovat öljyyn verrattavaan tuotantokapasiteettiin kykenevät ei-fossiiliset energiaratkaisut?
Avaruusmatkailun ja muun tekno-optimismin lisäksi Lehtinen kritisoi myös kirjan pääviestiä. Mikä tahansa poliittinen visiointi ja unelmointi ei kelpaa, vaan visiot tarvitsevat joka tapauksessa uskottavan energiaperustan. Löytyykö sellaista luksuskommunismille? Lehtisen mielestä ongelmana ei myöskään ole poliittisen mielikuvituksen puute vaan aivan liiallinen ja väärin kohdistunut fossiilinen mielikuvitus. Tätä kritiikkiä minun on vaikea niellä. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että nimenomaan luksuskommunismista haaveileva kirja on avannut hedelmällistä tilaa, jonka puitteissa voi keskustella esimerkiksi syväekologisista visioista.
Lehtisen kirja-arvioesseen loppuosa on sen parasta antia. Siinä Purokurun visioima luksuskommunismi kytketään pitempään kommunistisen ajattelun ja laajemmin valistuksen traditioon ja hahmotellaan koko tradition syväekologista kritiikkiä.
Teknoutopiat, olivat ne sitten kapitalistisia tai kommunistisia, pyrkivät lähinnä vapautumaan niin luonnon rajoitteista kuin yhteiskunnallisistakin rajoitteista. Syväekologisessa katsannossa tämä on nurinkurista. Ihmissivilisaatio ja ihmisyksilökin ovat lähtemättömästi luonnonympäristön hoivaamia, siihen sulautuvia osia biosfääriä. Edistysajattelussa on Marxia ja Engelsiä myöten pidetty luontoa ”toisena”, jonain josta on irtauduttava, jonka kahleista on vapauduttava. Ero luksuskommunistisen ja syväekologisen vision välillä hahmottuukin näin vastakkainasetteluna urbaanin elämän ja perinteellisemmän maaseutu- ja käsityöläiselämän välillä, kiihdyttelyn ja hidastamisen välillä, universaalisuuden ja paikallisuuden välillä.
Esseensä lopussa Lehtinen kuvaa henkilökohtaista paikallisluontokokemustaan. Hänen meditaationsa tapahtuvat nimenomaan Helsingin kaupunkiluonnossa, lapsuuden maisemissa. Kysymys ei ole pohjalaisen karjatilallisen tai avohakkuista elantonsa saavan metsänomistajan luontokokemuksesta, ei luomuviljelijän eikä kainuulaisen omavaraiskommuunin jäsenen luontokokemuksesta, vaan leimallisesti kaupunkilaisesta luontokokemuksesta.
En malta olla ajattelematta, että toistaiseksi marginaalissa pysyvät ideologiset kehitelmät, kuten kiihdyttävä täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi ja jarruttava primitivistihenkinen syväekologia, ovat ilmiöitä, jotka syntyvät ja elävät tiheiden asutuskeskusten moninaisuudessa, kaupungeissa.
Kotiläksyjä
Poliittisen mobilisaation kannalta unelmointi, utooppinen ajattelu ja positiivisen tulevaisuudennäkymän tarjoaminen ovat huomattavasti toimivampia strategioita kuin pieneen piiriin sulkeutuva loputtoman kriittinen ja ongelmia löytävä nahistelu. Tässä Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi loistaa.
Ekologiseen kritiikkiin vastaaminen jää luksuskommunismin tehtäväksi. Samalla pallo jää kuitenkin myös syväekologeille. Jos ja kun tarkoitus on oikeassa olemisen lisäksi saada ihmisiä liikkeelle ja muutosta aikaiseksi, olisi pystyttävä tarjoamaan jotain, mitä odottaa, lupaus jostain nykyisyyttä paremmasta. En ehkä ole löytänyt oikeita syväekologisia lähteitä, mutta ainakaan Linkolan katkera ihmisviha ei aja asiaa. Tere Vadénin ajattelu on sujuvaa, provosoivaa ja vaikuttavaa, mutta hänkään ei varsinaisesti tykittele positiivisilla visioilla. Ehkä Ilja Lehtisen lopussa siteeraama Ursula Le Guin voisi auttaa?
Lopuksi: Jos täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on ajatusrakennelmana alkanut yhdestä heitosta mielenosoituskyltissä ja lähtenyt lentoon internetissä, on kai aivan sopivaa jatkaa aivomyrskyä saman genren heitolla. Ilmasto- ja internetaktivisti sekä piraattipoliitikko Maija Li Raudaskoski kysyi Twitterissä napakasti: ”Täysautomatisoitu luksusavaruushomokommunismi on jo tuttu – miten olisi täysin hajautettu ja tarkoituksenmukaisesti automatisoitu luksushomoekoanarkismi?”
Juho Karvinen
Kirjoittaja on tamperelainen sosiologi, data-analyytikko ja piraattiaktiivi
Viitteet
Purokuru, Pontus (2018) Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Kosmos, Helsinki.
Ilja Lehtinen (2019): Täysin automatisoitu pakofantasia. Verkossa: https://medium.com/@iljalehtinen/t%C3%A4ysin-automatisoitu-pakofantasia-4b6c5c9bca7c. Luettu: 9.7.2019.
