Villi, vapaa ja arvaamaton eivät ole välttämättä ensimmäisiä adjektiiveja, jotka nousevat mieleen, mikäli pyydetään kuvaamaan suomalaista poliittista järjestelmää. Yleisesti suomalaista poliittista kenttää kuvataan hitaaksi ja kankeaksi byrokratiaksi. Hitauden mielikuva tulee usein perusteellisista prosesseista, joilla pyritään varmistamaan päätöksenteon läpinäkyvyys, sekä se että uudet säädökset noudattavat perustuslakia. Poliittisia puolueita ei voida myöskään pitää varsinaisen dynaamisina kansanliikkeinä. Puoluepolitiikka on tarkkaan laskelmoitua, hierarkkista ja puoluekurilla ohjattua toimintaa.
Näiden rakenteellisten seikkojen lisäksi on myös ulkoisia tekijöitä, jotka kahlitsevat demokratian mahdollisuuksia. Byrokratian hitaus ei sinänsä kavenna poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. Eikä puoluepolitiikan staattisuus estä puolueita näkemästä uusia mahdollisuuksia järjestää yhteiskunta toimivammin. Viime vuosikymmenen historia myös osoittaa, että demokratia itsessään osaa olla arvaamatonta näistä kahleista huolimatta. Demokratian arvaamattoman luonteen vuoksi on mahdollista, että rajoitetunkin demokratian maassa voi terminaattori johtaa Kaliforniaa ja sekopäinen tosi-tv-tähti koko maata. Juuri demokratian hallitsemattoman luonteen vuoksi se on suuri uhka autoritaarisille hallitsijoille. Demokratian hallitsemattomuus tuottaa hallinnan tarvetta myös toimijoille teollistuneissa länsimaissa. Etenkin markkinatalouden toimijat haluavat rajata demokraattisen politiikan mahdollisuuksia.
Tämän kirjoituksen ajatukset pohjaavat voimakkaasti Teppo Eskelisen kirjaan Demokratia utopiana ja sen vastavoimat (2019). Teppo Eskelinen vertaa kirjassaan kapitalistista järjestelmää harmaaseen varovaiseen kirjanpitäjään, suoranaiseen kontrollifriikkiin. Korostetun neuroottisella luonteenlaadulla varustettu markkinatalous on pakkomielteisen kiinnostunut ”luottamuksesta”. Luottamusta ei tässä tilanteessa voida tietenkään verrata siihen ilmiöön, jota me normaalisti ihannoimme ihmissuhteissamme. Tämä ”luottamus” kuvaa ennemmin pakkomielteistä tarvetta kontrolloida ympäristöä, jotta mikään ei voisi uhata markkinatoimijan suunnitelmien toteutumista. Kapitalistinen järjestelmä haluaa olla varma, että poliittiset toimijat eivät heikennä heidän veroetujaan tai muita toimintamahdollisuuksia. Suuryrityksiä Eskelinen kuvaa varovaisiksi jättiläisiksi, jotka ovat määrittämässä kapitalismin tahtoa. Pienemmät yritykset ja suunnittelematon talous ovat lähinnä tilastollista kohinaa tässä todellisuudessa. Todellinen markkinatalous tarkoittaa tarkkaan suunniteltuja varainsiirtoja ja valtioiden välistä verokilpailutusta. Niiden todellisuus on lähinnä koordinoida varoja sekä alihankkijoita, ajaa omia poliittisia ja juridisia etuja sekä suojella brändin arvoa. Demokratian hitaus ja kankeus perustuukin usein todellisuudelle, jossa sen on säädettävä poliittiset toimet näiden pelokkaiden jättiläisten tahdon mukaisesti. Panttivankina on hyvin vaikea olla villi, vapaa ja arvaamaton, vähintäänkin vapaus kärsii inflaatiosta.
Luottamusta ei tässä tilanteessa voida tietenkään verrata siihen ilmiöön, jota me normaalisti ihannoimme ihmissuhteissamme. Tämä ”luottamus” kuvaa ennemmin pakkomielteistä tarvetta kontrolloida ympäristöä, jotta mikään ei voisi uhata markkinatoimijan suunnitelmien toteutumista.
Edellä esitetty panttivankimalli ei vielä riitä täysin kuvaamaan tapaa, jolla kapitalistinen ajattelu on ulottanut lonkeronsa poliittiseen päätöksentekoon. Demokratiaa rajoittavista toimintamalleista voidaan mainita esimerkkeinä Euroopan unionin talouskuri jäsenmaita kohtaan, keskuspankkien vaikutusvalta poliittisiin päätöksiin sekä valtionvarainministeriön pyrkimys määrittää valtiontalouden sopeutustarvetta. Kyse on poliittiseen toimintaa sisäistyneestä ajattelutavasta, joka ohjaa päätöksentekoa. Tämä näkyy siinä, miten hallituskokoonpanosta huolimatta päädytään aina hyväksymään samat markkinatalouden määrittämät reunaehdot hallituskauden politiikalle. Lopulta on siis kyse siitä, kuka saa määritellä mahdollisen ja mahdottoman. Harvey (2007, s. 77-78) nostaa esiin yritysmaailman lobbaajien roolin. Hän näkee, että valtion ja yritysmaailman raja on muuttunut yhä huokoisemmaksi. Yritysmaailman lobbaajat ovat yhä useammin siirtyneet tehtäviinsä oltuaan ensin julkishallinnon tehtävissä. Toisinaan nämä julkishallinnon toimintatavat tuntevat lobbaajat voivat jopa sanella lainsäädäntöä yritysmaailman intressien mukaiseksi. Tämän kaltainen ”laillinen korruptio” heikentää väistämättä edustuksellisen demokratian valtaa. Esimerkkejä tämän kaltaisista linjauksista on helppoa löytää Suomen nykyisen hallituksen hallitusohjelmasta. Monien linjausten pääasiallinen tarkoitus on suojella yritysten etuja ja toisaalta heikentää työtätekevän kansalaisen oikeuksia.
Markkinatoimijoiden, keskuspankkien ja virkamiesten määrittelemien reunaehtojen hyväksyminen voi tuntua turvalliselta, mutta se vaikuttaa ennemmin teknokratialta eli asiantuntijavallalta kuin demokratialta. On tietysti turvallista myös poliitikolle piiloutua valtionvarainministeriön virkamiesten tekemien linjausten taakse. Toimintamalli kuitenkin vääristää perinteistä edustuksellisen demokratian toimintaketjua. Perinteisesti kansa valitsee edustajat eli poliitikot, poliitikot tekevät päätökset ja virkamiehet vastaavat päätösten voimaan saattamisen prosesseista (Bevir, 2010, s. 96). Nykyisessä mallissa kuitenkin huomattavan paljon valtaa siirtyy virkamiehille. Erinomaisen esimerkin nykyisestä toimintamallista antaa Juhana Vartiaisen blogikirjoitus vuodelta 2015: ”Ennen vaaleja keskusteltiin kiivaasti julkisen talouden sopeutustarpeesta ja puolueet esittivät siitä erilaisia arvioita. Kun hallitusohjelmaa ryhdyttiin tekemään, otettiin heti ja sen enempää mukisematta lähtökohdaksi valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin virkamiesten arviot sopeutuksen tarpeesta.” Tässä mallissa poliitikot vain siis toteuttavat sen, minkä virkamiehet ovat ennalta järkeväksi määritelleet. Demokratian ihanteessa ”järkevän määrittelyä” ei ole tarkoitus jättää vain valmistelevien virkamiesten pöydälle.
Suomessa vallan vahtikoirana toimiva media vaikuttaa varsin kesyltä kyseenalaistamaan markkinoiden ja virkamiesten alati kasvaneen vallan poliittisella kentällä. On hyvin harvinaista nähdä mediassa keskustelua siitä, kuka saa määritellä ”järkevät ja vastuulliset toimet” yhteiskunnassa. Aivan perustellusti voitaisiin sanoa, että ihmisistä huolen pitäminen on vastuullista. Poliittisessa retoriikassa sana vastuullinen tarkoittaa kuitenkin käytännössä aina markkinoiden edun suojelemista. Markkinoiden miellyttäminen taas tarkoittaa hyvin usein hoivasta ja huolenpidosta leikkaamista tai työtätekevän kansalaisen oikeuksien rajaamista. Markkinoiden ajatusmallit eivät ole vain sisäistyneet poliittiseen retoriikkaan, ne ohjaavat hyvin usein myös median ja toimittajien tarkastelukulmia ja kriittistä katsetta.
Markkinatalous toimii varsin hyvin autoritaaristen valtioiden kanssa ja jopa niiden sisällä. Markkinatalouden edesauttaminen ei suojele automaattisesti demokratiaa, kuten ajatuskulku tuntuu usein menevän.
Vastuuttomiksi ja ajattelemattomiksi halutaan usein leimata ne henkilöt, jotka ajattelevat yli talousraamien. On vaikeaa sanoa, onko tämän leimakirveen heiluttaminen taktista vai pelkästään tunneperäistä primitiivistä toimintaa; uskoakseni jälkimmäistä. Muutos ja jo pelkästään muutoksen mahdollisuus on pelottavaa. Tästä syystä todellinen demokratia on pelottavaa, koska se ei näe markkinataloutta ainoana tapana hoitaa taloutta, eikä pidä sitä automaattisesti järkevänä ja vastuullisena. Todellisessa demokratiassa yhteiskunnan järjestämisen mahdollisuudet eivät ole ennalta määriteltyjä.
Edustuksellisessa demokratiassa on tärkeää pitää silmällä, mikä on todellisen demokratian osuus poliittisella toimintakentällä. On myös tärkeää pohtia, kuinka todellisen demokratian määrää voidaan lisätä. Vaikka suomalainen poliittinen järjestelmä voi vaikuttaa hitaalta ja kankealta, on sekin alati muutoksessa. On ensiarvoisen tärkeää, että muutoksen suuntaa pyritään jatkuvasti ohjaamaan. On hyvä muistaa, että autoritaarisille valtioille demokratia on huomattavasti suurempi uhka kuin markkinatalous. Markkinatalous toimii varsin hyvin autoritaaristen valtioiden kanssa ja jopa niiden sisällä. Markkinatalouden edesauttaminen ei suojele automaattisesti demokratiaa, kuten ajatuskulku tuntuu usein menevän. Ennemmin näyttää siltä, että markkinatalous pyrkii nykyisellään supistamaan edustuksellisen demokratian toimintamahdollisuuksia. Markkinatalouden vaade ”luottamuksesta” tekee demokratiasta pelokasta, hidasta ja ennalta-arvattavaa. Se supistaa todellisten mahdollisuuksien kirjoa ja siirtää poliittista valtaa virkamiesten ja markkinatoimijoiden haltuun.
Aleksi Isokoski, YTK, Itä-Suomen yliopisto
Lähteet
Bevir, M. (2010). Democratic governance. Princeton University Press
Eskelinen, T. (2019). Demokratia utopiana & sen vastavoimat. Tampere: Vastapaino.
Harvey, D. (2005). A brief history of neoliberalism. Oxford University Press
Vartiainen, J. (2015). ”Hallitusohjelman talouspolitiikka”. Haettu 31.08.2023 osoitteesta https://juhanavartiainen.fi/2015/hallitusohjelman-talouspolitiikka/
