Perinteisesti ajatellaan, että festarit ovat yhteiskuntaluokkien sulatusuuni: niin työläiset kuin valkokauluksiset käyvät samoissa bajamajoissa ja ahtautuvat samoihin keikkatelttoihin. Asia ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen. Useille festareille myydään VIP-lippuja, jotka takaavat erikoiskohtelun kuten laadukasta ruokaa ja omat virkistystilat. Ruisrockissa VIP-lippu takaa jopa kuljetuksen vesibussilla Turun keskustasta festivaalialueelle – ei tarvitse tunkeutua ruuhkabusseihin ja kävellä paria kilometriä ihmismassassa. VIP-kulttuuri ei ole kuitenkaan kovin laajalle levinnyttä Suomessa, vaan isoimmat festivaalit kuten Ruisrock keräävät yhä kaikki yhteiskunnan kerrostumat.
Suomessa on aina ollut kesäisin paljon festareita ja tapahtumia – jokaisella peräkylälläkin on omansa. Isoja musiikkifestivaaleja on ruvettu haastamaan erilaisilla pienemmillä festareilla. Ne ovat ikäänkuin festareiden vastakulttuuria: vastaan isojen festareiden kapitalistisuutta ja tarjoavat mahdollisuuden intiimiyteen. Hyvä esimerkki tällaisesta on Kallio Block Party, joka on korttelifestivaali Helsingissä. Toisaalta pienemmät festivaalit myös kasvavat vaikkakin pyrkien silti säilyttämään vaihtoehtoisfestari statuksensa. Tällaisesta hyvä esimerkki on H2Ö, joka oli ennen paljon pienempi, Ilmiö. Voidaan myös ajatella, että tällaisille niin sanotuille vaihtoehtoisfestareille osallistuminen on myös tapa osoittaa distinktiota- olla paikkoja, joissa näyttäytyä. Tämä näkyy lukuisina kuvina ja päivityksinä sosiaalisissa medioissa. Oli mitkä tahansa festarit, niin pukeutumisella on myös suuri rooli. Vaatetukseen nähdään usein paljon vaivaa – pitää sopia joukkoon, mutta olla silti uniikki. Hyvän maun määrittää kulttuurinen eliitti, johon halutaan samaistua. Eliitin täytyy kuitenkin koko ajan uudistaa itseään, jos se haluaa pysyä eliittinä, koska alakulttuuria valtavirtaistetaan ihailun ja matkimisen kautta.
Sitten hieman teoriaa. Vuonna 1984 julkaistussa Distiction –kirjassa Pierre Bourdieu kirjoittaa: ”Nothing more clearly affirms one’s class, nothing more infallibly classifies, than taste in music” (1984:16-18)”. Lausahdus perustuu Bourdieu:n teoriaan kulttuurisen, taloudellisen ja sosiaalisen pääoman epätasaisesta jakautumisesta. Bourdieu:n mukaan sosiaalinen todellisuus jakautuu kenttiin ja yksilöt kamppailevat kentille pääsystä, koska kentät ovat väylä pääomien kasvattamiseen. Kukin kenttä suosii sille tyypillisiä habituksia. Habitus on sosialisoitu subjektiivisuus (Bourdieu & Wacquant, 1995) eli se on vahvasti yhteydessä luokka-asemaan. Kentillä olevat tekevät erontekoa, distinktiota, muihin kenttiin ja näin myös eri yhteiskuntaluokkiin. Bourdieu väittää, että työväenluokkaisen maun tunnistaa sen selkeästi tyylistä – se ei ole liian abstraktia. Pitää olla selkeä alku ja loppu. Helppo seurata. Tämän idean voi soveltaa myös festareiden maailmaan.
Italialainen säveltäjä Arnold Schönberg oli myös hieman samoilla linjoilla sanoessaan “If it is art, then it is not for all. And if it is for all, then it is not art.” (1946:124). Taiteen elitistisyyttä on sittemmin haastettu niin Pakulski & Watersin (1996) The Death of Class –kirjassa kuin Petersonin (2005) teorialla. Pakulski ja Waters argumentoivat, että luokkayhteiskuntaa ei ole enää olemassa keskiluokkaistumisen takia. Petersonin mukaan koulutetut keskiluokkaiset ihmiset eivät enää koe tarvetta korostaa ns. snobbish kulttuuria, distinktiota bourdieulaisittain, vaan ovat enenevissä määrin kulttuurisesti kaikkiruokaisia (cultural omnivores) eli festareiden kontekstissa osallistuvat kaikenlaisiin festareihin.
Viime vuosien taloudellinen taantuma on kasvattanut tuloeroja ja siten myös näkynee luokkaerojen yleisenä kasvuna yhteiskunnassamme. Luultavaa on kuitenkin, että yhteiskuntaluokkien merkitys erilaisille festareille osallistumisessa jää edelleen pieneksi, sillä festareissa yhteiskuntaluokkaa merkityksellisempi lienee kulttuurinen luokka, johon samaistutaan. Tässä kulttuurisessa luokassa keskeisenä kamppailuvälineenä ei ole taloudelliset resurssit vaan ennemminkin sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma. Toisaalta Bourdieu pitää taloudellista pääomaa kaikkien muiden pääomien perustana, koska hänen mukaansa muita pääomia voi muuttaa rahaksi eli taloudelliseksi pääomaksi ja tiettyyn pisteeseen saakka muita pääoman muotoja voidaan hankkia rahalla. Tulevaisuus tulee näyttämään, onko luokkayhteiskunnan vahvistumisella merkitystä jopa festareissa. Selvää on ainakin, että tietty määrä taloudellista pääomaa tarvitaan festareille osallistumiseen.
Sanna Kailaheimo on Sosiologi-lehden toinen päätoimittajaja Turun yliopiston sosiologian opiskelija, joka intoutui kirjoittamaan artikkelin Ruisrockissa käytyään!
Kirjallisuutta:
Peterson, R. A. (2005) “Problems in comparative research: the case of omnivorousness”
Poetics, 33, 257-282.
Schoenberg. A. (1946) ‘New Music, Outmoded Music, Style and Idea’ (1946), in Schoen-berg. A, Stein, L (eds) and Black, L (translator) Style and Idea (1975) London: Faber
Pakulski, J. & Waters, M. (1996) The Death of Class. Lontoo: Sage
Bourdieu, Pierre (1979): Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. Kääntänyt: Richard Nice, 1984 alkuperäisteoksesta: La Distiction. Critique sociale du jugement. Routledge & Kegan Paul: Lontoo.
Bourdieu, P. & Wacquant, L. (1995) Refleksiivisen sosiologian tarkoitus. Teoksessa Bourdieu & Wacquant, Refleksiiviseen sosiologiaan: Joensuu: Joensuu University Press.