Tiedon filosofia ja viisauden filosofia: Esittely Nicholas Maxwellin kirjasta From Knowledge to Wisdom
Kirjan From Knowledge to Wisdom (2007) ensimmäinen luku alkaa kuvailulla siitä, miten tiede on epäonnistunut ratkaisemaan maailman inhimillisiä kriisejä ja on joskus jopa johtanut niihin. Voisi kuvitella, että sen kirjoittaja, Nicholas Maxwell, kuuluisi tieteen vastustajiin. Näin ei kuitenkaan ole. Maxwell puoltaa ajatusta, että tiede on paras tunnettu reitti objektiivisesti luotettavaan tietoon. Siitä huolimatta hän ei ole optimistinen suhteessa nykytieteen mahdollisuuksiin ratkaista maailman ongelmia. Syy tähän on yksinkertainen mutta epäsovinnainen: Maxwellin keskeinen väite on, että pelkkään tiedon hankintaan keskittyminen, vaikka tietoa pyrittäisiinkin sen jälkeen käyttämään hyviin tarkoituksiin, on irrationaalista.
Maxwellin mukaan vallitseva tieteen ja akateemisen tutkimuksen ylipäätään taustafilosofia on ”tiedon filosofia” (Maxwellin oma termi), joka on suurelta osin lähtöisin valistuksen ajalta ja jonka yksi keskeinen nykyajan edustaja oli Karl Popper. Tiedon filosofia korostaa sitä, että tutkimuksen on keskityttävä vain hankkimaan tietoa ja sulkeistettava kaikki muut päämäärät ja arvotukset tutkimuksen ulkopuolelle. Vaikka tiedolla pyrittäisiin lopulta ratkaisemaan ihmisten ongelmia, tämäkin vaatii itse tutkimuksen objektiivisuutta, koska vain siten voidaan päästä totuuteen inhimillisten halujen tai ideologioiden haittaamatta. Edelleen nimenomaan tieteessä kaiken tiedon pitää perustua havaintojen kautta testattuihin teorioihin, eikä mitään pysyviä metafyysisiä taustaoletuksia tule tehdä. Mikä rooli sitten arvoilla tai tutkijoiden metafyysisillä oletuksilla saattaakaan olla tutkimuksen lopullisissa päämäärissä tai teorioiden muodostuksessa, sellaiset asiat eivät kuulu itse tutkimukseen.
Maxwellin mukaan tiedon filosofia on irrationaalinen ja vahingollinen. Rationaalisuuteen kuuluu välttämättömänä osana päämäärien ja niiden tavoitteluun käytettävien keinojen itsensäkin arvioiminen, jotka tiedon filosofia sulkee tutkimuksen ulkopuolelle. Tältä yksinkertaiselta (tosin tässä lyhennettynä esitetyltä) pohjalta voidaan mutkien kautta johtaa Maxwellin oma vaihtoehto, viisauden filosofia. ”Viisaudella” Maxwell tarkoittaa kykyä tunnistaa ja saavuttaa se, millä on todella arvoa. Tieteen ja muun akateemisen tutkimuksen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksen pitäisi lähtökohtaisesti pyrkiä toteuttamaan inhimillisesti arvokkaita päämääriä ja ratkaisemaan inhimillisesti merkittäviä ongelmia, ei vain tuottamaan näennäisen arvovapaata tietoa ehkä olettaen, että sitä voidaan jälkeenpäin käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin. Lisäksi tutkimuksen pitää kriittisesti arvioida kaikkia taustaoletuksiaan sen sijaan, että ottaa ne annettuina tai jopa teeskentelee, ettei niitä olekaan.
Yksi omia kiinnostuksen kohteitani opinnoissani on ollut se, mitä vaaditaan hyvältä tieteeltä. Tärkeä osa sitä on, että kunnioitetaan ennen kaikkea todisteita eikä anneta vaikuttaa esimerkiksi sen, mitä halutaan uskoa. Siksi tämän kirjan vaatimus siitä, että arvot ja metafyysiset oletukset on otettava mukaan tieteeseen, pisti ajoittain pääni pyörälle – mutta juuri siksi, että se oli hyvin perusteltu enkä löytänyt siitä juurikaan vastaan sanomista. Tiedon filosofia vaatii loppujen lopuksi paljon enemmän kuin vain tarpeellista objektiivisuutta. Tieteessä on jo metafyysisiä taustaoletuksia, ja arvot taas on ehkä otettava huomioon jo tutkimusvaiheessa, jos tutkimuksesta halutaan koituvan ihmiskunnalle hyötyä. Toisaalta jotkin viisauden filosofiaan liittyvät ajatukset olivat sellaisia, jotka olin jo muotoillut itsenäisesti, ja yllättävää oli lähinnä kuulla, että vallitseva tieteenfilosofia kieltää ne.
Sosiaaliset ongelmat
Viisauden filosofian lähestymistapa on hyvin kokonaisvaltainen, ja sen kattavalle logiikalle on vaikeata tehdä oikeutta tässä lyhyessä esittelyssä. Kritiikistä tiedon filosofiaa kohtaan voidaan kuitenkin karkeasti ottaen erottaa kaksi pääsuuntaa. Ensimmäinen liittyy yhteiskunnallisiin ongelmiin ja toinen tieteenfilosofisiin. Yksi keskeinen ongelma nykytieteessä yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana on se, että tutkimuskohteita ja rahoitusta koskevat päätökset tehdään näennäisen neutraalisti harkitsematta asiaa eettiseltä kannalta. Tutkimuksen prosessin etiikkaan kiinnitetään enemmän huomiota kuin tutkimuksen kohteiden. Tämä johtaa helposti siihen, että päätökset heijastavat vääriä arvoja, kuten kaupallisia etuja tai rikkaiden länsimaalaisten kiinnostuksen kohteita maailman suurempien ongelmien ratkaisemisen kustannuksella. Todella arvovapaakin valinta voi johtaa siihen, että tutkitaan jotakin, minkä käytännön sovellukset tulevat olemaan vahingollisia.
Luin äskettäin myös Margaret Atwoodin romaanin Oryx ja Crake (2003), joka kuvaa mainitun ongelman osuvasti. Sen kuvaamassa lähitulevaisuudessa teknologia on kehittynyt pitkälle ja tarjoaa näennäisesti paljonkin ratkaisuja ihmisten ongelmiin. Geeniteknologian avulla on luotu erilaisia terveyttä ja oletetusti hyvinvointia edistäviä tuotteita, ja lähes mikä tahansa tuntuu olevan teoriassa mahdollista. Tästä huolimatta kirjan maailmassa vallitsee niin jyrkkä eriarvoisuus, että yläluokka elää tarkkaan vartioiduissa ja eristetyissä yhteisöissä eikä sillä ole juuri mitään kosketusta alaluokkaan. Yläluokan elämä ei myöskään ole mitenkään ruusuista vaan sitä hallitsee täydellinen vieraantuminen. Ihmistieteet ja taideaineet ovat marginalisoituneita jäänteitä, joita opiskelevat lähinnä toisenlaisesta maailmasta voimattomasti haaveilevat haihattelijat. Ällistyttävä teknologia ei lopulta auta ihmiskuntaa vähääkään, koska sen kehittelyä määräävät lähinnä markkinoiden lait – ja itse asiassa käykin ilmi, että tarinassa kuvattu lääkeyhtiö kehittää uusia sairauksia ja levittää niitä tuotteidensa mukana varmistaakseen kysyntänsä.
Oryx ja Crake on dystopian kuvaus ja satiiri, joka kuvaa nykyajan kehityssuuntia äärimmilleen vietyinä. Muiden kaltaistensa tavoin se ei ole suoranainen ennustus. Voidaan kuitenkin kysyä, miten voidaan estää se, että tiedettä käytettäisiin jo nykyäänkin esiintyvin tavoin aiheuttamaan enemmänkin haittaa kuin hyötyä. Vastaus on hämäävän yksinkertainen: pitää pyrkiä estämään se, pyrkiä toimimaan toisin. Emme kuitenkaan, ainakaan Maxwellin mukaan, pysty tehokkaasti pyrkimään tähän, jos arvot sulkeistetaan pois tutkimuksia suunniteltaessa ja niiden aiheita valittaessa. Tieteen mallin ei pitäisi olla pelkkä tiedon kerääminen.
Maxwell kritisoi myös sosiaalitieteiden liiallista luonnontiedemäisyyttä. Tässä tapauskessa kyse ei ole ehkä niinkään tutkimuksen luonteesta kuin siitä, että ylipäätään lähdetään tekemään ensin tutkimusta. Sosiaalisia ongelmia ei kannata yrittää ratkaista ensin hankkimalla tietoa sosiaalisten ilmiöiden lainalaisuuksista ja sitten soveltamalla sitä. Tällainen soveltaminen on väistämättä yritys manipuloida ihmisiä yhteistyön tekemisen sijaan, koska se nojaa oletettuihin lainalaisuuksiin: jos X tapahtuu, niin Y tapahtuu. Tästä voidaan johtaa, että tekijää Y voidaan manipuloida manipuloimalla tekijää X. Lainalaisuudet pätevät kuitenkin ihmisiin vain niin kauan kuin nämä eivät onnistu muuttamaan tilannettaan, ja vaikka näin olisikin, yhteistyö olisi silti parempi kuin manipulointi. Tässäkin tapauksessa siis tiedon filosofian malli, jossa ensin hankitaan puhdasta tietoa ja vasta sitten toimitaan, johtaa vääränlaisiin tuloksiin.
Viisauden filosofian mukainen rationaalisesti osallistuva tutkijayhteisö on Maxwellin mukaan maailman kriisien ratkaisemisen (lähes) välttämätön vaikkakaan ei riittävä ehto: se ei automaattisesti ratkaisisi ongelmia, mutta ilman sitä niiden ratkaiseminen on paljon vaikeampaa. Akateemisen yhteisön pitäisi olla tärkeä neuvoa-antava taho, joskaan sillä ei pitäisi olla sen enempää suoranaista valtaa kuin mitä vaaditaan itsenäisyyden säilyttämiseksi. Tieteenalojen pitäisi ottaa huomioon käytännölliset ongelmat jo lähtökohtaisesti sen sijaan, että ne etsivät pelkkiä tiedollisia vastauksia. Filosofian pitäisi vastaavasti ottaa osaa asioiden käytännölliseen puoleen sen sijaan, että se tutkii lähinnä vain teoreettisia merkityksiä. Erityisesti tieteenfilosofian ja -sosiologian pitäisi olla osa tieteellistä keskustelua itseään.
Oma taustani on filosofiassa, joten en ehkä ole paras esittämään Maxwellin ajatuksia suhteessa muihin ihmistieteisiin kuten sosiologiaan. Kirjan suositusten soveltamiseksi kuhunkin alaan vaaditaan oletettavasti sitä, että sekä tuntee kyseisen alan että sisäistää viisauden filosofian ajatuksen ja ymmärtää sen eron tiedon filosofiaan, mikä on vaikeaa jälkimmäisen ohjatessa ja rajoittaessa ajattelua. Yleisellä tasolla Maxwell sanoo, että yhteiskunta- ja ihmistieteiden tehtävä siinä missä muunkin tutkimuksen tehtävä tulisi olla ensisijaisesti edistää rationaalisia ratkaisuja elämiseen ja vain toissijaisesti hankkia tietoa. Sosiologian päätehtäväksi hän näkee esittää ja arvioida ratkaisuja sosiaalisiin ja institutionaalisiin ongelmiin.
On syytä korostaa, että viisauden filosofia ei ole puhtaasti pragmaattista ja pyri vain jonkin yksinkertaistetun arvon mittarin maksimointiin. Inhimillisesti arvokkaita ovat itse asiassa juuri subjektiiviset asiat, ja Maxwell sanookin esittävänsä synteesiä romantiikan ja valistuksen arvokkaiden puolien välille. Täten esimerkiksi tiedon – tai oikeastaan nimenomaan merkityksellisen tiedon tai ymmärryksen – etsintä sen itsensä takia tunnistetaan arvokkaana inhimillisenä toimintana. On kuitenkin eri asia tunnistaa se yhtenä arvona kuin asettaa kaiken tutkimuksen implisiittiseksi ainoaksi päämääräksi pelkkä (merkityksettömänkin) tiedon kerääminen.
Tieteenfilosofiset ongelmat
Maxwellin mukaan tieteenfilosofia on huonossa tilassa tiedon filosofian takia. Nykyisellään se tutkii lähinnä käytännön tieteelle mielenkiinnottomia ongelmia – ja ei esimerkiksi pysty edes ratkaisemaan perustavaa induktion ongelmaa. Tämäkin on asia, johon viisauden filosofialla on vastauksia.
Maxwell osoittaa, miten induktion ongelma on helposti ratkaistavissa, mutta tiedon filosofia estää tämän ratkaisun hahmottamisen ja esittämisen. Argumentti kuuluu tiivistettynä näin: Maailmaa tutkittaessa on rationaalista tehdä oletuksia, jos nämä oletukset voivat vain edistää eivätkä voi haitata toden tiedon ja ymmärryksen saavuttamista. Voimme saavuttaa tietoa maailmasta vain sikäli kuin maailma on ymmärrettävissä, mistä voidaan johtaa vaatimus maailman yhtenäisyydestä, joka puolestaan oikeuttaisi induktion käytön. Jos maailma ei ole ymmärrettävissä, siitä ei voi saada tietoa. Jos siis teemme oletuksen, että maailma on ymmärrettävissä, ja oletus on tosi, voimme soveltaa sitä maailman tutkimiseen. Jos taas maailma ei ole ymmärrettävissä, emme voi tietää siitä mitään, oletimme sitten päinvastaista tai emme. Näin oletus maailman ymmärrettävyydestä on rationaalinen. Maailman ymmärrettävyyden vaatimus on yksinkertainen ajatus, jonka Maxwell mainitsee myös Bertrand Russellin ja Einsteinin esittäneen, ja käytännössä sitä myös sovelletaan tieteessä. Se on kuitenkin ristiriidassa tiedon filosofian kanssa, koska se on havaintoihin perustumaton metafyysinen oletus.
Ei myöskään riitä, että hyväksyisimme vain tämän yhden metafyysisen oletuksen. Eri teorioihin sisältyy omat metafyysiset taustaoletuksensa – ja tätä kautta Maxwell tulee myös täydentäneeksi Thomas Kuhnin teoriaa tieteen kehityksestä kirjassa The Structure of Scientific Revolutions (1970). Kuhnin kuuluisan teorian mukaan kypsässä tieteenalassa on normaalitieteen kausia, jolloin seurataan tiettyä mallia eli paradigmaa siitä, millaiset kysymykset ja millainen tutkimus kuuluvat alaan. Tieteenala joutuu kriisiin, kun tarpeeksi monet paradigman selityksiin sopimattomat havainnot asettavat sen kyseenalaisiksi. Kriisin aikana esitetään monia vaihtoehtoisia selityksiä, kunnes jokin niistä menestyy tarpeeksi hyvin noustakseen uudeksi paradigmaksi. Paradigmojen välillä vallitsee eräänlainen käsitteellinen kuilu ja niiden käsitteet ovat yhteismitattomia – esimerkiksi suhteellisuusteorian ”avaruus” on perusluonteeltaan erilainen kuin Newtonin ”avaruus”, joten teoriat puhuvat tavallaan kokonaan eri asiasta. Vaikka mallia on ymmärretty niin, että se todistaisi tieteellisten ”totuuksien” olevan pelkästään sosiaalisesti konstruoituja eikä maailmaa kuvaavia, Kuhn itsekin tekee uudemman laitoksen lisäyksessään selväksi sen, että näin ei ole. Teoria kuvaa pikemminkin mutkaista tietä, joka kuitenkin johtaa lopulta kohti parempaa tietoa.
Maxwell on samaa mieltä tästä kaikesta – mutta ei siitä, että se olisi väistämätöntä. Hänen mukaansa prosessin luonne johtuu juuri siitä, että tiedon filosofian vallitessa taustaoletuksista ei voida keskustella osana tieteenalan keskustelua. Tämän takia ne esiintyvät lausumattomina paradigmoina ja voivat muuttua vain kriisin kautta. Hänen mallissaan pitäisi sen sijaan tiedostaa eri tasoiset metafyysiset oletukset, maailman käsitettävyys ylimpänä ja tiettyjen teorioiden maailmankäsitykset alempana, ja tarkastella niiden toimivuutta avoimesti itsensä tieteenalan sisällä. Vaikka nämä oletukset eivät ole suoraan testattavissa samalla tavoin kuin varsinaiset teoriat, niiden toimivuutta voi kuitenkin vertailla, eikä sitä ole pakko tehdä vain kriisien kautta niin kuin Kuhnin kuvaamassa nykytilassa. Tiedon filosofia näyttäytyy tässä kuvassa itsekin paradigmana, eräänlaisena metaparadigmana, jonka takia muut paradigmat nykyisessä muodossaan ovat olemassa.
Lopuksi
Maxwellin näkökulma on todellakin kokonaisvaltainen, ja siihen sisältyy kiinnostavia näkemyksiä monista muistakin aiheista, joihin ei ole tässä syytä mennä sen tarkemmin. Hän muun muassa pohtii elämän merkitysellisyyden mahdollisuutta mekanistisessa maailmankaikkeudessa, jakaa ”Jumalan” käsitteen kahteen osaan, ja tarjoaa ratkaisua kvanttifysiikan tulkinnalle. Nämäkin ajatukset liittyvät enemmän tai vähemmän kiinteästi ja luonnollisesti viisauden filosofiaan. Tämäkin toimii esimerkkinä siitä, että filosofian ja eri erityistieteiden ei tarvitse käpertyä kunkin itseensä vaan ne voivat liittyä samaan yhtenäiseen maailmankuvaan.
From Knowledge to Wisdom julkaistiin alunperin vuonna 1984. Sen toinen laitos ilmestyi 2007 ja sisältää joidenkin muiden lisäysten ohella katsauksen siitä, mitä tiedon ja viisauden filosofioiden saralla on tapahtunut välissä kuluneina vuosina. Vaikka kirjan takakannessa on useita lainauksia, jotka ylistävät sitä niin tärkeänä kuin miksi se ajatuksiaan väittääkin, kovin paljoa ei näytä tapahtuneen. Törmäsin kirjaan alunperin Turun yliopiston kirjastossa, mutta kursseilla siitä ei ole puhuttu. Maxwellin ajatukset näyttävät jääneen melko tuntemattomiksi, ja tiedon filosofia on yhä vallitseva paradgima, vaikka monia yksittäisiä poikkeuksia löytyykin nykyajan ajattelijoiden ja toimijoiden joukosta. Kyse ei näytä olevan siitä, että argumentti viisauden filosofian puolesta olisi kumottu. Maxwell vastaa toisessa laitoksessa joihinkin toisten esittämiin vastaväitteisiin, mutta yksikään näistä vastaanväittäjistä ei näytä ymmärtäneen hänen teoriaansa, ja suuri osa ei ilmeisesti ole edes tutustunut kirjaan. Tämäkin lyhyt artikkeli lienee paljon haavoittuvampi vastaväitteille kuin huolellisesti argumentoitu alkuperäislähteensä.
Onko Maxwell oikeassa? En uskalla tässä vaiheessa sanoa muuta kuin että en näe syytä, miksi hän olisi väärässäkään. Teoria on joka tapauksessa vakuuttava ja koskee tärkeitä asioita. Jos haluamme tieteen edistävän ihmiskunnan hyvinvointia eikä haittaavan sitä, olisi syytä ainakin tutustua hänen argumentteihinsa ja ottaa ne vakavasti, ei vain hylätä niitä yleisen ajattelun vastaisina. Tiede ei ole joutunut kriisiin näiden argumenttien takia – mutta ehkä sen pitäisi joutua.
Kirjoittaja on filosofian jatko-opiskelija Ville Kokko Turun yliopistosta
(Artikkelin kuvan lähde: http://www.ucl.ac.uk/from-knowledge-to-wisdom/reviews )
Lähteet:
Maxwell, Nicholas: From Knowledge to Wisdom. A Revolution for Science and the Humanities. Pentire Press, Lontoo, 2007. Toinen laitos. 470 s.
Muut lähteet:
Atwood, Margaret. Oryx and Crake. Anchor Books, New York, 2003.
Kuhn, Thomas S. The Structure of Scientific Revolutions. The University of Chicago Press, Chicago, 1970. Toinen, laajennettu painos.
