Emeritusprofessorin mietteitä Vanhuudesta
Vastapaino julkaisi tänä syksynä ainutlaatuisen kirjan, emeritusprofessori Antti Eskolan teoksen Vanhuus – Helpottava, huolestuttava, kiinnostava.
Antti Eskolan Vanhuus (Vastapaino, 2016) käsittelee vanhuutta sosiologisesta ja etenkin sosiologin näkökulmasta. Antti Eskola on Sosiologia-lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja ja kirjoittanut aiemmin mm. menetelmäoppikirjat Sosiologian tutkimusmenetelmät 1 ja 2. Professori Antti Eskola on tehnyt uransa Tampereen yliopistossa ja eläköityi virasta sosiaalipsykologian emeritusprofessorina. Eläkkeelle jäätyään professori Eskola on kirjoittanut myös muita suosiota saavuttaneita kirjoja, jotka käsittelevät uskontoa; ilmestyneitä kirjoja ovat Uskon tunnustelua (Otava 2000), Tiedän ja uskon (Otava 2003), Yksinkertainen usko (Otava 2006) sekä Vaikka en niin kuin kirkko opettaa (Kirjapaja 2013).
Vanhuus on mielenkiintoinen kirja, etenkin lukijalle joka pohtii vanhuutta tai vanhuuteen liittyviä teemoja omassa elämässään, esimerkiksi vanhenevien vanhempiensa kautta tai vanhetessaan itse. Eskola kirjoittaa sosiologiseen ymmärrykseen käyvästi omasta näkökulmastaan professorina, joka astelee Tammelan katuja omana valtakuntanaan. Antti Eskola pohtii laajemmin vanhenemista suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta ei niinkään gerontologisen tutkimuksen kautta tutkijana, vaan haastaen lukijaa arkijärjellä pohtimaan vanhusten asemaa Suomessa sekä vanhusten omia näkökulmia vanhenemiseensa. Kirjaa lukiessa käy helposti myös mielessä onko professori Eskola itse tosiasiassa vanhentunut ollenkaan, ei ainakaan mieleltään ja hyvä niin.
Kirjassa Eskola käy läpi etenkin vanhusten omaa henkilökohtaista kokemusta vanhenemisestaan – vaikka vanhus ei sitä välttämättä lähipiirilleen näytä, hän saattaa olla varsin virkeä ja aktiivinen. Eskola puhuu gerotranssendessista, vanhuksen omasta merkitysmaailmasta, joka on itse rakennettu ja joka ei välttämättä kaipaa tämän maailman toistaan uudempia “erinomaisuuksia”. Eskola itse kokee myös, että suolaa, sokeria ja kermaa voi käyttää niin paljon kuin haluaa, ehkä myös hieman punaviiniä , vanhaksi kun on jo tultu.
Paitsi vanhuuden pohdintaa, Eskola tuo esiin näkemyksiään myös yliopistojen hallinnosta ja suomalaisesta palvelujärjestelmästä. Hän näkee molempien osin palvelevan päämääriä, jotka eivät ole aina relevantteja yliopistojen tapauksessa siellä työskentelevien ja opiskelevien ja palvelujärjestelmän tapauksessa sieltä hoivaa saavien näkökulmasta. Antti Eskola on seurannut yhteiskunnallista keskustelua paljon vielä professorinvirasta eläköitymistä seuranneilla vapaapäivillään. Vanhuus-teoksella hän tarjoaa siihen myös oman näkökulmansa.
Eskola tuo kirjassa esiin suomalaisen yhteiskunnan ja yliopiston haasteita, jotka olisivat hänestä hyvin hallittavissa, jos ihmiset ja eri sukupolvet tekisivät enemmän yhteistyötä keskenään. Palvelujärjestelmän parantamiseksi vanhuksia pitäisi kuunnella enemmän, mutta vanhukset eivät välttämättä ole tottuneet tällaiseen tai eivät halua tai jaksa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun aiheen ympärillä. Eskolan mukaan yliopistoissa opettajien tulisi kyetä toteuttamaan perustehtäväänsä, eli tutkimusta ja opetusta, ilman hallinnollisen työn vaatimaa turhaa kuormitusta.
Vanhuus teemana kiehtoo varmasti myös nuorempia. Silti esimerkiksi vanhenevien vanhempiensa ajatuksia ei välttämättä tule ikinä täysin ymmärrettyä, vaikka niin toki toivoisi. Eskola tarjoaa myös vanhan ihmisen ajatuksia lukijalle toisinaan hieman arvoituksellisesti. Nuoremmille lukijoille kirja tarjoaa vahvan näkökulman suomalaiseen vanhuuteen, opettavaisen myös. Jos me nuoret aikuiset rakennamme yhteiskuntaa, jonka osa myös vanhukset ovat, ei vain eläkkeistä käydyn poliittisen sukupolvikeskustelun puitteissa vaan ehkä myös laajemmin filosofisessa mielessä, yhteiskuntaa ja etenkin vanhuspalvelujärjestelmää pitäisi siis rakentaa myös heitä ajatellen.
Vanhemmille lukijoille kirja tarjoaa varsin kiehtovan reitin vanhuuden pohdintaan – kirjassa Eskola käy lenkeillä, jotka vanhetessa lyhenevät, sekä lääkärin vastaanotolla, kuvaten arkisia kokemuksiaan. Myös oma koti ja perhe lapsenlapsineen vilahtavat kirjan sivuilla, vaikka kirjailija yksin mielellään asusteleekin. Eskola puhuu 2000-luvun hyvinvointiyhteiskunnasta ja nykyajasta oman sukupolvensa näkökulmasta.
Kirja on eläköityneen professorin manifesti, mielenkiintoisesti ja suorasanaisesti kirjoitettu ja suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on kiinnostunut vanhenemisesta ja vanhuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Elina Huttunen
Kirjoittaja on YTM ja Sosiologi-lehden päätoimittaja.