Sosiologi-lehti kutsui Nuorisotutkimusseuran tutkimusprofessori Tommi Hoikkalan ja Helsingin yliopistossa kandintutkielmaansa peruskoulusta hallinnan mekanismina viimeistelevän Tuomas Sarparannan keskustelemaan siitä, mikä nuorisotutkimuksessa kiehtoo. Haastattelu aloittaa Sosiologissa juttusarjan, jossa tapaamme tutkijan ja opiskelijan teen, kahvin ja ajankohtaisten aiheiden äärellä.
Veera: Mistäs te tulitte?
Tuomas: Olin tutustumassa pakollisen tieto- ja viestintäteknologian jatkokurssin tehtäviin. Aika sekava kurssi, kun siinä on kaikki mahdolliset ohjelmat mukana.
Tommi: Meilläkin oli aikoinaan ATK-kurssi pakollisena opinnoissa. Silloin vuonna -79 kurssilla opeteltiin käyttämään reikäkorteille tallennettua tutkimusdataa.
Veera: Reikäkorteille?
Tommi: Joo, niille tallennettiin kyselytutkimusaineistot. Käyttöliittymä oli analoginen. Yhtään omaa tutkimusaineistoa en ikinä tallentanut reikäkorteille, tietokoneet tulivat käyttöön juuri sopivasti. Itse asiassa pääsin tekemisiin tietokoneiden kanssa, kun olin tekemässä graduani Alkoholipoliittisella tutkimuslaitoksella. Alkossa oli siihen aikaan rottalaboratoriot ja toisaalla alkoholiin liittyvä sosiaalitutkimus, ja käytössä oli myös Alkon massiiviset keskustietokoneet.
Tein siellä laadullista tekstianalyysia abiturienttien alkoholiin liittyvistä asenteista. Sitten kollega vinkkasi, että kvantifioi analyysi, syötä se data keskustietokoneelle ja katso, mitä sieltä löytyy. Alueiden ja sukupuolten väliltä löytyi tosi selkeitä eroja. Sain tästä triangulaatiosta gradun arvostelussa mahtavat propsit, varmaan osin siksi rupesin tutkijaksi.
Tuomas: Aion käydä maisteriopinnoissa tilastotieteiden kursseja, että osaa tehdä sitten sitäkin.
Tommi: Joo, kvantitutkimus on hyvä, kun siitä saa lukuja ilmiöiden yleisyydestä. Ja sitten laadullisella pääsee katsomaan ilmiöiden ja asioiden merkityksiä, kokemuksellisia ulottuvuuksia. Etnografia on oma suosikkini. Vuosina 2009–2010 lukuvuosi vietettiin kollegani kanssa kantahämäläisessä peruskoulussa pulpetissa ysiluokkalaisten kanssa. Oli älyttömän antoisaa, tietysti vaativaa mutta kivaa! Kirja myös myi hyvin [Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa. Gaudeamus 2013]. Ja tuollaiset superinstituutiot, kuten peruskoulu, jonka kaikki suomalaiset käyvät läpi, ovat kyllä tosi kiinnostavia.
Tuomas: Joo, niin ovat. Minähän teen nyt kandia peruskoulusta hallinnan mekanismina, miten peruskoulu ohjaa lapsia ja nuoria kohti ideaalia kansalaisuutta. Gradussa tutkimuskohteenani on Kiva koulu -hanke. Siinä ideana on ryhmän kautta vähentää kiusaamista, ja alakoululaisten kohdalla se on toiminut hyvin. Minua kiinnostaa se, miten hanke toimii hallinnan välineenä ja miten sitä voi tutkia Foucault’n valtateorioiden avulla.
Tommi: Se on kyllä kiinnostavaa. Itse näin koulussa tilanteita, joita aikuisena olisin voinut pitää kiusaamisena, mutta ryhmän pojat pitivät sitä täysin normaalina keskinäisenä läpänheittona. ”Läpänsieto” oli eri tasolla kuin aikuisilla. Näissä hankkeissa on aina kyse interventioista ja myös siitä, miten eri kouluissa sovelletaan ja tulkitaan asioita.
Tuomas: Joo. Kiinnostaa, että mihin asioihin kouluissa tämän Kiva koulu -hankkeen puitteissa puututaan ja miten valtaa käytetään. Hanke on kuitenkin väline hallita lapsia ja nuoria. Kandissani olen tullut siihen tulokseen, että Kiva koulu -hanketta voi perustellusti tutkia hallinnan analytiikan avulla.
Tommi: Kysymys on ryhmädynamiikasta ja kaikkien koulussa toimivien ryhmätajusta. Yläkoulun taitavat ainedidaktikot eivät automaattisesti osaa vetää ryhmiä sensitiivisesti ja kekseliäästi. Köyhän miehen foucaultilainen tulkinta voisi olla, että tuo ryhmäjuttu on koulunpidon doksa, johon vain koulun ulkopuoliset pääsevät käsiksi. Kasvatustieteilijät eivät noita juttuja tutki. Sosiologeja ja nuorisotutkijoita siis tarvitaan.
Elina: Millaisia ajatuksia teillä sitten herää koulujen digitalisaatioon liittyen? Siitähän puhutaan nykyään todella paljon.
Tommi: Mun mielestä pitää säilyttää tietty sosiologinen skeptisyys, että mihin digitalisaatiolla pyritään ja miksi sitä tehdään. Mutta totta kai koulujen pitää myös seurata aikaansa.
Tuomas: Esimerkiksi sähköiset ylioppilaskirjoitukset ovat hyvä idea, mutta toteutus on ollut mediatietojen perusteella teknisesti sekava ja vaatinut paljon turhaa säätöä. Vertailun vuoksi yliopistojen tenttiakvaariot toimivat hyvin ja selkeästi. Niitä pitäisi vain käyttää enemmän. Ei ole järkevää, että yliopistolla on edelleen tiedekuntatenttejä, jotka voi suorittaa vain istumalla lauantaina tenttisalissa konseptipaperin kanssa.
Tommi: En kyllä muutenkaan ymmärrä tenttejä, joihin vain opiskellaan joku kirja ja sitten kirjoitetaan se, mitä muistetaan.
Tuomas: No joo. Mutta mun mielestä digitalisaatiossa pitäisi siis olla joku selkeä päämäärä, jonka vuoksi sitä tehdään. Ei vain että digitalisoidaan.
Tommi: Digitaalisuuteen liittyen lisäisin että jos käsialakirjoitus tai kaunokirjoitus, kuten mun nuoruudessa sanottiin, hävitetään, se on neurologisesti arveluttavaa. Se mitä teemme käsin, vaikuttaa käsittämiseemme ja se puolestaan käsitteellistämiseen. Kirjoittamisen kulttuuri muuttuu jos teemme merkinnät vain näppäillen ja näpytellen. Mä olen sikäli old school -positiossa.
Tuomas: En usko, että käsin kirjoittaminen häviää mihinkään, ja tietenkin sitä pitää myös opettaa. Itse teen edelleen kaikki kirjallisuus- ja luentomuistiinpanot vihkoon, koska koen sisäistäväni uudet asiat silloin paremmin.
Tommi: Koulujen toimintakulttuurin muuttaminen on myös vaikeaa. Opettajien välillä on paljon eroa siinä, millaiset valmiudet on hyödyntää teknologiaa opetuksessa. Se muuten onkin mielenkiintoista, miten voi tutkia ihmisten työtä ja sen kehittämistä. Tällä hetkellä tutkin ihan mikrotasolla, tutkivan työnohjauksen metodilla, mitä nuorisotyöntekijät neljällä eri alueella Jyväskylässä ajattelevat omasta duunistaan, mitä on nuorisotyö ja miten sitä tehdään. Seuraamme siinä, kun ryhmätyönohjauksessa työntekijät reflektoivat porukalla omaa työtään, miksi tämä menee näin ja miten tätä voisi muuttaa. Tutkimuksessa he ovat itse tiedon subjekteja. Tämä perustuu Chris Argyriksen ajatukseen julki- ja käyttöteorioista, ja siitä että kaikki organisaatiot tuottavat itse tietonsa. Tutkija heiluu mukana ja kertoo ehdotuksensa käytäntöihmisille että mikä niiden konteksti on tutkijan mielestä. Syntyy parhaimmillaan dialogi ja työtä kehittävä kehä.
Sellainen toimintamalli, jota olen tutkijana käyttänyt paljon, on että mennään katsomaan antropologisella otteella, mitä jossain tapahtuu, kuvataan se ja lähetetään kuvaus takaisin toimijalle. Tätä olisi hyvä harrastaa enemmänkin, ja sille on varmasti erilaisissa arviointitutkimuksissa kysyntää.
Tuomas: Toisaalta opiskelijana houkuttelee myös olla se v-mäinen tyyppi, joka vaan sanoo, että tämä on väärin. (naurua) No ei, kyllä haluan oikeasti olla kehittämässä koulua. Ennen gradua pitää vielä mennä tekemään siviilipalvelus Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Kiva kyllä, että pääsen tekemään jotain hyödyllistä.
Tommi: Minäkin tein sivarin. Mutta olen sillä tavoin erikoinen sivari, että myöhemmin kävin niin sanotusti armeijan. 55-vuotiaana tutkijana olin Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa, jossa kerättiin kenttätyöaineisto varusmiespalvelun peruskoulutuskaudelta. Tutkimus jatkui niin, että seurattiin yhden palvelukseen astuneen varusmieserän matkaa läpi intin. Olimme maskuliinisen stereotypian sisällä yhteensä kolme kuukautta, ja siitä valmistui tuhti teos [Tommi Hoikkala – Mikko Salasuo – Anni Ojajärvi: Tunnetut sotilaat. Varusmiehen kokemus ja terveystaju].
Itse suoritin siviilipalveluksen aikoinaan Pohjoismaisella päihdetutkimuslaitoksella, joka sittemmin yhdistettiin Stakesiin, ja josta tuli sitten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tavallaan siis sama paikka kuin minne Tuomas on menossa.
Veera Adolfsen
Kirjoittaja on VTK ja Sosiologin väistyvä päätoimittaja.
