Eeroa vitutti. Hän oli joutunut heti aamusta ajamaan krapulassa ja vähillä unilla isovanhempiensa luokse auttamaan pappaa laiturin paikoilleen laittamisessa. Roope ja sen deitti olivat paneskelleet äänekkäästi kesämökin yläkerrassa koko yön. Kun Eero ei ollut saanut nukuttua, hän oli huikkaillut Latviasta ostettua halpaa viinaa pitkälle yön pikkutunneille ja tuijottanut ikkunoista sisään puskevaa pimeyttä. Aamulla herätessä mökissä oli odottanut loputon sotku. Kaatuneiden tölkkien, pullojen ja sipsipussien meri, jonka lävitse Eero oli joutunut ensi töikseen kahlaamaan pää vihloen. Mökin pihapiirin yleensä rauhoittava vaikutus ei tarttunut Eeroon, sillä häntä oltiin kiskomassa sieltä saman tien auton kyytiin kohti sovinistista teatteria, jossa tarjolla oli sangen mitätön, mutta sitäkin selkeämpi kuuliaisen lapsenlapsen rooli. Mummi oli kiertoteitse kysynyt Eeroa auttamaan laiturin nostossa, sillä pappa ei koskaan itse pyytänyt apua keneltäkään.
Nyt Eero käveli kohti järven rantaa Papan kanssa lehdettömien koivujen huitoessa rantapenkereellä aggressiivisesti. Kevätaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta silmiin kivuliaasti. Pappakin näytti olevan huonolla tuulella marssiessaan isoissa kumisaappaissa ja paita syvällä housuissa Eeron edellä. Hän kääntyi yllättäen Eeron puoleen ja mulkaisi. Eero pysähtyi myös ja haistoi samassa ummehtuneen gölniveden hajun, joka ympäröi pappaa poikkeuksetta.
– Olenko sulle kertonukkaan, kun meiltä toissa keväänä lähti se laituri tosta rannasta sulamisvesien mukana ajelehtimaan pois. Sitä ei koskaan löydetty. Pirun kallista huolimattomuutta eikö mitä. Tämä homma on hoidettava hyvin.
Vastausta odottamatta pappa jatkoi taas marssimista rantaan mutisten itsekseen. Eero kurtisti kulmiaan. Olikohan hän vielä humalassa, kun papan punakka naama oli näyttänyt jotenkin oudolta.
– Noniin tules nyt sieltä tänne nostamaan!
Eero ja pappa kävivät yhdessä nostamaan laituria. Eero riisui kengät ja sukat jalastaan. Ulapalta kävi rantaan navakka ja hyytävä tuuli.
– Noniin vielä pidemmälle. Sen pitää osua just kohdalleen.
– Vielä, vielä. Nyt meni liikaa. Perkele. Pysy nyt tarkkana.
Eero puhisi, kun laiturin lankut pureutuivat hänen sormiensa lihaan.
– Vähän vasemmalle.
– Nyt oikealle.
Kylmä vesi turrutti Eeron varpaita. Vittu tässä ei ole mitään mieltä. Oksennan ihan protestiksi, jos tämä ei kohta lopu. Eero ajatteli pinnistäessään voimiaan.
– Noniin lasketaan tähän. Käydään penkereeltä katsomassa, onko se suorassa.
Eero kahlasi pois vedestä rannalle, mutta ei jaksanut nousta penkereelle. Pappa näytti harmistuneelta noustuaan penkereelle yksin tarkastamaan laiturin asentoa.
– Se on vinossa. Perkele.
– Mene sinä sinne veteen nostamaan, niin minä katon täältä.
Eero kahlasi takaisin kylmään veteen ja nosti laiturin otsasuonet ja käden lihakset sykkien kuumina. Vittu mikä jääräpää. Kauan uinunut raivo nosti vimmastuneena päätään Eeron sisällä. Se yhdistyi aamun huonoon tuuleen ja oloon, niin että Eeron sisuksissa kiersi kuin käärmekasassa.
– Vasemmalle!
Tuo sama ukko on raivonnut kiltille mummille päin naamaa aiheetta koko ikänsä. Lihaksia poltteli ja Eeroa raivostutti käsiensä tärinä.
– Oikealle! Ei ei ei! Ihan liikaa, perkele nyt.
Tuo sama humalainen tyranni veti esikoispoikaansa turpaan, kun tämä joi ensimmäiset känninsä. Sormiin upposi tikkuja laiturin kannattelemisesta, jaloista alkoi lähteä tunto. Eeron kädet tärisivät entistä enemmän.
– Vasemmalle!
Tuo kusipää paska hakkasi itkuista teinipoikaansa siihen asti, että se lopetti itkemisen. Sama mies..
– Enemmän oikealle! Järki käteen nyt tossa hommassa.
Eeron kädet tärisivät ja sisällä roihusi pirun valkea. Sama mies.. nyrkeillään.. hakkasi oman äitinikin lapsena kivusta kippuraan. Sama mies. Sama mies. Sama mies kieltää tehneensä mitään näistä. Pitäisi tappaa tuo ihmisiä nöyryyttävä paska. Lopettaa tämä hyvän ja pokkuroivan lapsenlapsen osan esittäminen. Pitäs takoa sitä niin, että tuntee saman kun..
– Vielä vasemmalle!
Eero halusi irrottaa otteensa laiturista ja rynnätä vanhan ukon kimppuun, ravistella tätä, kunnes viesti menisi perille. Häpeä! Kärsi! Kadu! Sitä että olet kohdellut läheisiäsi noin paskasti. Eero tahtoi koko olemuksellaan vapautua kahleista, jotka saivat hänet hymyilemään lammasmaisen välinpitämättömästi vanhan miehen julmuudelle. Mutta vaikka viha poltti Eeroa kuumana, hän ei millään uskaltanut nousta pappaa vastaan. Sisimmissään Eero yhä pelkäsi ja ihaili häntä niin kuin pienenä poikana, joka halusi kaikin keinoin olla tuolle savunhajuiselle suvereenille miehelle mieliksi. Eero pelkäsi ja kunnioitti häntä yhä kuin pyhää miestä, jonka asema pysyi lujana, teki tai sanoi hän mitä tahansa. Se sai Eeron inhoamaan itseään. Sitä pelokasta naista, sitä raukkamaista pikkupoikaa sisällään, joka ei sallinut hänen tavoitella oikeutta.
– Noniin eiköhän siinä ole hyvä.
Onni Aalto
sosiologian opiskelija
Itä-Suomen yliopisto
