Taistelevasta tutkimuksesta – Juha Suorannan haastattelu

News Numero 2/2014

 Juho Karvinen: Julkaisitte keväällä Sanna Ryynäsen kanssa kirjan Taisteleva tutkimus. Minkä puolella taistellaan ja mitä vastaan?

Juha Suoranta: Lyhyt vastaus saattaisi olla: ihmisyyden (joka tarkoittaa koko elonkehää) puolesta roistokapitalismia ja sitä mukailevaa sivistymättömyyttä ja kaikinpuolista välinpitämättömyyttä vastaan. Poliittisesti korrekti vastaus kuuluisi: suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tehdään nykyisin niin monimuotoista tutkimusta, että siellä on – jälleen – tilaa myös Marx-viritteiselle tutkimukselle. Kuten keskusteluanalyysin ja mikrososiologian Suomeen tuonut Anssi Peräkylä tässä lehdessä muistutti, sosiologian piiriin mahtuu monenlaisia kiinnostuksen kohteita, edesmenneeseen Klaus Mäkelään viitaten: ”yhteiskuntatieteilijä on kiinnostunut kaikesta”.

Tätä taustaa vasten on merkillepantavaa, että suomalaisen sosiologian auktorisoidusta historiasta, Suomalaisen sosiologian historia (1992), puuttuu marxilaista tutkimusta koskeva luku. Teoksen ensimmäisessä laitoksessa, joka ilmestyi vuonna 1973 nimellä Suomalaisen sosiologian juuret, marxilaista tutkimusperinnettä koskeva luku vielä oli, mutta uudistetusta laitoksesta se oli poistettu. Ratkaisua kannattaisi pohtia paitsi suhteessa suomalaisen sosiologian nykytilanteeseen, myös jaettuun uskomukseen yhteiskuntatieteiden monimuotoisuudesta.

Kirjoittamalla Taisteleva tutkimuksen halusimme joka tapauksessa vahvistaa käsitystä kotimaisten yhteiskuntatieteiden monimuotoisuudesta. Samalla tarkoituksemme oli muistuttaa muun muassa Marxin ajattelusta lähtökohtia saaneista tutkimusperinteistä ja tuoda kehiin ehkä jotain uuttakin.

Juho Karvinen: Laajempi historiallinen tilanne näkyy usein erityisen vahvasti yhteiskuntatieteen trendeissä. 1970-luvun alussa elettiin hyvinvointivaltion, keynesiläisen talouspolitiikan ja uusvasemmistolaisen liikkeen nousukautta. On ehkä oireellista, että mainitsemasi 1992 ilmestyneen kirjan johdannossa marxilaisesta tutkimuksesta puhutaan samassa yhteydessä kuin ”hävinneiden historiasta”. Olenko oikeassa, jos katson, että Taistelevan tutkimuksen ja muiden selvästi kapitalismikriittisten puheenvuorojen taustalta löytyy nyt erityisesti vuosia jatkunut talouskriisi?

Juha Suoranta: Näin on. Kukaan ei elä historian eikä yhteiskunnan ulkopuolella, ei myöskään yhteiskuntatieteilijä. Siksi tieteenalojen teoreettis-metodologisia siirtymiä on tarkasteltava ulkoisesta ja sisäisestä näkökulmasta. Mainitsemiesi ulkoisten tekijöiden vaikutusta saattoi olla, että 1970-luvun alussa pidettiin tarpeellisena kirjoittaa marxilaisen tutkimuksen kotimaisista juurista, vaikka ne valtaosin olivatkin ulkoakateemisia ja työväenliikkeeseen sitoutuneita, kuten molemmissa mainituissa kirjoissa huomautetaan.

Kannattaa myös muistaa 1980-luvun ulkoiset, kansalliset ja kansainväliset muutokset, joilla on epäilemättä ollut vaikutuksensa siihen, miten yhteiskuntatieteiden tehtävät ja tutkimusmenetelmät käsitettiin. Suomi alkoi avautua vähittäin taloudellisesti ja muuttua hallintamentaliteetiltaan: rahamarkkinat ja julkishallintoa (uus)liberalisoitiin. Itä-Eurooppa kuohui: Berliinin muuri murtui 1989 ja muutamaa vuotta myöhemmin meni Neuvostoliitto ja sen johtama itä-blokki. Muurin murtumisen aikoihin yhdysvaltalainen Francis Fukuyama julkaisi esseen ”The End of History?” (ja muutamaa vuotta myöhemmin samannimisen kirjan ilman kysymysmerkkiä), jossa hän esitti länsimaisen liberalismin merkitsevän historian loppua. Ihmiskunnan ideologisen kehityksen loppupiste olisi länsimaisten arvojen ja hallintatapojen levittäytyminen kaikkialle maailmaan. Näiden kaltaisten tosiasiamaailman tapahtumien ja niitä koskevien aikalaisanalyysien merkitystä tuskin kannattaa aliarvioida, kun tarkastellaan suomalaisen sosiologian historiaa, tutkimustoimintaa tai yleistä aikalaistietoisuutta.

Kun tullaan 1990-luvulle, on suomalainen yliopistososiologia jo ammattikuntaistunut, ja vuoden 1992 Suomalaisen sosiologian historiassa voidaan todeta, että nyt kirjoitetaan nimenomaan akateemisen tutkimusalan historiaa. ”Jos sosiologia ymmärrettäisiin laajemmin, vaikkapa yleensä yhteiskunnallisesti tai sosiologisesti tärkeiden ajatusten muotoilemisena, työväenliikkeen piirissä tehty marxilainen tutkimus voisi ehdottomasti kuulua sen historiaan.”

Näin parinkymmenen vuoden jälkeen mieleen nousee kysymyksiä: Miten on käynyt ”yleensä yhteiskunnallisesti tai sosiologisesti tärkeiden ajatusten muotoilemiselle” ja toisaalta historian lopulle? Onko marxilaisen perinteen poissaolo tai oikeammin sen poisjättäminen alan historiasta merkinnyt eräänlaista saksiliikettä: ammattisosiologien piirin laajentumista ja ”akatemisoituneen” sosiologian supistumista? (Suomessa palkitaan empiirisistä analyyseista, muttei juurikaan synteeseistä, kriittisistä puheenvuoroista tai laajempia näkymiä avaavista aikalaisanalyyseista). Lisäksi, mistä nykyopiskelijat voivat tänään oppia Marx-viritteisistä yhteiskuntatieteellisistä ajattelu- ja toimintatavoista?

Näihin kysymyksiin peilaten Taistelevan tutkimuksen voi ajatella suomalaisten yhteiskuntatieteiden kritiikiksi tai Marx-pitoisen ajattelun esiintuomiseksi uudelleen – poissaolon muuttamiseksi läsnäoloksi. Tämän tutkimuksen sisäisen näkökulman lisäksi kirjan kirjoittamista ovat ohjanneet tutkimuksen ulkopuoliset näkymät: laajeneva yhteisymmärrys globaalin kapitalismin tuhovoimasta ja vaihtoehtoisten sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja ekologisten toimintatapojen välttämättömyydestä. Käsityksemme mukaan opiskelijoiden on hyödyllistä tuntea konkreettisia tutkimustapoja, joissa keskeistä on yhteiskunnallinen praksis, tutkijoiden ja niin sanottujen tavallisten ihmisten yhteistoiminta jonkin yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseksi. Toisin sanoen, paitsi se, miten muotoillaan ”yhteiskunnallisesti tai sosiologisesti tärkeitä ajatuksia”, myös tutkimukselliset tavat tarttua konkreettisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Juho Karvinen: Yhteiskuntapolitiikkaa tehdään ainakin poliitikkojen, virkakoneiston, eturyhmien, kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden, akatemian ja median yhteisvaikutuksessa. Ajatellaan nykyistä tilannetta – esimerkiksi ilmastonmuutosta ja muita ekologisia kriisejä, teknologisoituvaa tuotantoa ja arkielämää, eriarvoisuuden lisääntymistä, talouskriisiä ja keskustelua Euroopan suunnasta. Tänä vuonna vuoden professoriksi valittu Pertti Alasuutari esittää, että yhteiskuntatieteilijän ei tule olla politiikan besserwisser, mutta sen sijaan hän voi tuoda esille vallitsevia ajattelurakenteita ja siten mahdollistaa toisenlaisen ajattelun. Miten sinä näet yhteiskuntatieteilijän roolin yhteiskunnallisen muutoksen tekemisessä?

Juha Suoranta: Vallitsevien ajattelurakenteiden esiintuominen on tosiaan yhteiskuntatieteilijän tärkeä tehtävä eikä paremmin tietämisen besserwisser-asenne enää toimi – epäilen, onko se toiminut koskaan, tai ollut vallitseva asenne yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa.

Jokainen yhteiskuntatieteiden alalta valmistunut on yhteiskuntatieteilijä. Heidän pieni osajoukkonsa saa toimeentulonsa yliopistosta tehtävänään kouluttaa alansa uusia maistereita, uusintaan ja uudistaa tieteenalaansa sekä pitää yllä sitä koskevaa keskustelua.

Paikat ja aikakaudet vaikuttanut siihen, millaista yhteiskuntatiedettä missäkin harjoitetaan, ja millainen rooli yhteiskuntatieteilijällä milloinkin on. Materiaalisesti ylikehittyneiden länsimaiden yhteiskuntatieteilijät ovat löytäneet asemansa useimmiten valtion tai kuntien sosiaali- ja koulutussektoreilta, mutta myös järjestöistä ja yritysmaailmasta, etenkin Yhdysvalloissa. Yliopistoissa työskennelleet ovat usein myötäilleet poliittisesti johdettua yhteiskuntakehitystä tutkien ja opettaen vallanpitäjien ja valtarakenteiden kannalta melko harmittomia asioita.

Köyhien maanosien yhteiskuntatieteilijöiden mahdollisuudet julkisen sektorin töihin ovat yleensä olleet olemattomat, koska julkista sektoria ei ole ollut tai se on ollut vasta kehittymässä. Siksi he ovat enimmäkseen työskennelleet järjestöissä, ammattiyhdistyksissä ja vapaaehtoisorganisaatioissa. Myös yliopisto-opettajat ovat joutuneet toimimaan aivan toisenlaisissa olosuhteissa kuin täällä, usein vainottuina, mutta yhtä kaikki uskoen toisenlaisen, yhdenvertaisen maailman mahdollisuuteen.

Rikkaassa pohjoisessa yhteiskuntatieteilijöitä on yleensä tarvittu oikeuttamaan ja tuottamaan vallitseva yhteiskuntajärjestys. He ovat osallistuneet parlamentaarisiin komiteoihin ja suunnittelutyöryhmiin, laatineet tilastollisia laskelmia ja kirjoittaneet arviointi- ja suunnitteluraportteja sekä asiantuntijalausuntoja, kuten Klaus Mäkelä on muistuttanut kirjoituksessaan ”Stakes ja valtiollisen tiedontuotannon muutokset”. Tätä työtä tehdään tietysti yhä. Köyhässä etelässä yhteiskuntatieteilijöiden tehtäväksi on langennut alistettujen ja syrjäytettyjen puolustaminen sekä sortovallan kumoaminen osallistuvin tutkimusmenetelmin poliittisissa puolueissa, sosiaalisissa liikkeissä ja ammattiyhdistyksissä. Myös teoriat ja menetelmälliset lähestymistavat ovat poikenneet toisistaan, karkeistaen: länsimaissa yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä on katsottu kaukaa, köyhissä maissa osallistuttu tutkimuksella yhteiskunnalliseen toimintaan.

Eroja on tietysti myös paikallisesti. Siinä missä Pertti Alasuutari on ”päätynyt siihen, että parhaimmillaan sosiologia on silloin, kun tutkimuksen tulos naurattaa tai ainakin hymyilyttää”, minua se puhuttelee silloin, kun se sysää liikkeelle: tiedostamaan vääryyksiä ja epäkohtia sekä ajattelemaan, kirjoittamaan, osallistumaan ja toimimaan. Alasuutarin vastaus on tavallaan ”postmoderni”: kun yhteiskuntatieteilijät ovat menettäneet paikkansa byrokraattisen valtiokoneiston asiantuntijoina, heidän tutkimuksilleen on jäänyt viihdyttävä tehtävä. Itse haluan edelleen korostaa yhteiskuntatieteiden sivistävää ja edistävää tehtävää (yhteiskuntatieteiden tehtäviä pohtineista maininnan arvoinen on Zygmunt Bauman).

Sama viihdyttävä–edistävä -jako esiintyy myös journalismin kentässä. Toimittaja Anu Silfverberg arvelee, että lehdet mielistelevät ja viihdyttävät lukijoitaan tilaajakadon pysäyttämiseksi: ”Lehdet julistavat kilpaa, että niiden tehtävä on ’palvella lukijaa’ ja että lukija itse tietää parhaiten millainen lehden pitää olla. Lukijoita ja katsojia houkutellaan ’hyvän mielen uutisilla’, koska kuka nyt pahan mielen haluaisi.” Itse hän ajattelee työnsä tarkoituksesta toisin: ”En halua lehden helpottavan elämääni, haluan sen tekevän elämästäni vaikeampaa. Haluan että lehti saa minut tuntemaan itseni typeräksi ja tietämättömäksi ja että se tuon kokemuksen kautta herättää janon sivistykseen ja muutokseen.”

Oman päivätyöni näkökulmasta olen yhä enemmän ajatellut yhteiskunnallisessa muutoksessa mukana olemista arkityöhöni kuuluvina tekoina, lukemisena, kirjoittamisena ja opettamisena. Näiden tekojen lähivyöhykkeellä ovat tietenkin opiskelijat, jotka valmistuttuaan ja löydettyään yhteiskunnallisen paikkansa, vaikuttavat tulevaisuuden suuntaan. Yliopiston tärkeimmäksi ”arviointi- ja tuloskriteeriksi” pitäisikin entistä voimakkaammin käsittää opiskelijoiden opettajien väliset opinnolliset suhteet ja niissä tapahtuvat sivistykselliset tiedostamisprosessit. Näin ehkä päästäisiin kysymään Jukka Peltokosken ja Joel Kaitilan esittämiä kysymyksiä, ”millaisia selviytymiskeinoja ja hiljaisen vastarinnan muotoja yliopistotyöntekijöiden joukoissa jo vallitsee” ja ”missä määrin voimakas identifikaatio ’oppineisuuteen’ sekä eronteko työläisyyteen hankaloittaa omaa tilannetta ja etuja koskevien arvioiden tekemistä?”

Joka tapauksessa, kun yhteiskuntatieteilijöistä vain ani harva jää yliopistoon, pitäisi jokaisella olla käsitys myös sellaisista yhteiskuntatieteellisistä toimintatavoista, joilla voi osallistua yhdessä muiden kanssa paikallisten, mutta myös mainitsemiesi maailmanlaajuisten kysymysten ratkaisemiseen. Tästä syystä halusimme kirjoittaa Taistelevan tutkimuksen.

Juho Karvinen: On kiinnostava huomio, että yhteiskuntatieteilijöillä on erilaisia rooleja eri puolilla maailmaa, eikä sen seikan muistaminen ole pahitteeksi yhteiskuntatieteilijän itseymmärrykselle. Sivistyksellisiin tiedostamisprosesseihin liittyen minulle on jäänyt mieleen Vesa Jaaksin kolumni, jossa hän erotti yliopiston välineellisen koulutustehtävän ja varsinaisen kasvatustehtävän toisistaan. Edellistä tehdään, jotta voitaisiin tehdä jälkimmäistä. Itse olen opinnoissani nähnyt molempia, mutta olemmehan myös nähneet, kuinka helppoa kasvatustehtävä on unohtaa ja kuinka keinot nousevat päämääriksi.

Juha Suoranta: Ehkä hieman vierastan Vesan ajatusta, että ”opiskelija yliopistoon tullessaan on muutettava joksikin, kasvatettava joksikin”. Johtuneeko siitä, että olin melko itsenäinen opiskelija, olen yhä, ja ajattelen, että opiskelijan olisi hyvä löytää itse oma opinpolkunsa ja ”oma juttunsa” – tietenkin hyvien opettajien saattelemana. Tähänhän Jaaksikin viittaa kirjoittaessaan, että ”oikean ohjaajan tai opettajan löytäminen koulutusputkessa voi taas vaatia oman aikansa: sillä on väliä, kenen kanssa toimit tai muutut tai kasvat”. Yhteiskuntatieteiden vaikuttaja Antti Eskola harmittelee Työpäiväkirjassaan, että kirjoitustyön loppuun viemiseen on anastettava aikaa opetukselta eivätkä opiskelijat liiemmin pidä siitä, että opettajat haluaisivat pelkästään kirjoittaa. ”Tässä minä-haluan-vain-kirjoittaa -diskurssissa opiskelija tuotetaan hihasta roikkuvana ja ovea raapivana riesana, joka vie aikaa varsinaiselta työltä, kirjoittamiselta.” Nietzschen Näin puhui Zarathustran sanoja käyttäen Eskola sitten kirjoittaa yliopisto-opettajan tunnustuksensa: ”Mutta minä kerta kaikkiaan haluan tehdä lauluja ja niitä kirjoittaessani nauraa, itkeä ja murista; niin minä käsittääkseni parhaiten ylistän yliopistojen ja tutkimuksen Jumalaa. Tanssikoot opiskelijat rinnalla, jos tahtovat.” Opiskelijat rinnalla tanssijoina -ajatuksesta ei mielestäni ole pitkä matka opiskelijat kanssakulkijoina -ideaan, ja ainakin se on kehittelemisen arvoinen! Opiskelijoissa on huimasti käyttämättömiä voimavaroja yhteisen tutkimustoiminnan virittelyyn. Ajattele komeana esimerkkinä Tuomo Pietiläisen ja hänen opiskelijoidensa tutkivan journalismin työpajassa yhdessä kirjoittamaa hienoa Björn Wahlroos -elämäkertaa!

Toinen esimerkki: Noustessaan vastustamaan keväällä 2009 ”vuosisadan yliopistouudistukseen” johtavaa yliopistolakia opiskelijat ryhtyivät puhumaan asioista julkisesti hoitaen sitä julkisen itsekritiikin tehtävää, joka olisi kuulunut kaikille yliopistolaisille. Valitettavan harva opettaja kuuli heidän tanssiinkutsunsa. Ymmärrys vaikuttamismahdollisuuksista lisääntyi toiminnassa: oppiminen tapahtui spontaanisti erilaisissa kokouksissa, toimintapäivien, valtausten ja mielenosoitusten järjestelyissä. Monet toimintaan osallistuneet saivat tuolloin ensikosketuksen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja ovat jatkaneet sitä.

Juho Karvinen: Entä kysymys tieteen ja ei-tieteen rajanvedosta, joka tuskin käytännön tilanteissa on kovin tärkeä, mutta joka vaikuttaa siihen, miten toiminta kehystyy ja millaisia mielikuvia, odotuksia ja oikeutuksia siihen liittyy. Kysymys voidaan esittää taistelevalle tutkimukselle kahdesta suunnasta. Ensinnäkin, mikä tekee yhteiskunnallisesta keskustelusta, kamppailusta ja taistelusta taistelevaa tutkimusta? Toiseksi, mikä tekee tutkimuksesta taistelevaa?

Juha Suoranta: Yliopiston koulutus- ja kasvatustehtävän lisäksi erottelu yliopistoinstituution ja -yhteisön välillä on tärkeä. Instituutio on osa yhteiskunnan normalisoivia rakenteita, yhteisössä voi esiintyä myös muutos- ja kumouspyrkimyksiä. Vastatakseni ensin jälkimmäiseen kysymykseesi, tutkimus on taistelevaa, kun tutkija asettuu sorrettujen ja äänettömien ihmisten puolelle. Kirjassa korostamme tutkijoiden, aktivistien ja kansalaistoimijoiden konkreettista, ruohonjuuritason yhteistyötä osana sosiaalisia liikkeitä ja ryhmittymiä. Tutkija menee mukaan näihin yhteisöihin osallistuen niiden toimintaan, kuten esimerkiksi anarkistiantropologi David Graeber on tehnyt. Tällöin hän antaa liikkeen käyttöön ne tietonsa ja taitonsa, jotka hänellä on annettavanaan. Esittelemme kirjassa parisenkymmentä tällaista mukana olemisen tutkimuksellista välinettä, kuten esimerkiksi kriittisen toimintatutkimuksen, sorrettujen pedagogiikan, yhdessä kulkemisen menetelmän, julkisen sosiologian, tutkimuksen liikkeissä, militanttitutkimuksen ja institutionaalisen etnografian. Nämä menetelmät ja niiden perusteet tuntemalla yhteiskuntatieteen opiskelijalla on käsityksemme mukaan hyvät edellytykset monenlaiseen yhteiskunnallisesti vaikuttavaan tutkimukselliseen toimintaan. Ensimmäiseen kysymykseesi vastaus on aika yksiselitteinen: yhteiskuntatieteelliseksi tutkimukseksi keskustelu, kamppailu ja taistelu muuttuu, kun se saavuttaa tai läpäisee tieteellisen julkisuuden jollakin tieteellisellä foorumilla esitelmänä, artikkelina tai kirjana. Tieteellisessä julkisuudessa tutkimus arvioidaan tämän julkisuustyypin kriteerein ja tulokset leviävät muiden tutkijoiden tietoon – taistelevan tutkimustoiminnan käytännöllinen merkitys – ja joskus myös yleinen julkisuus – on usein kuitenkin jo edeltänyt tiedejulkisuutta.

Juho Karvinen: Jos olen ymmärtänyt oikein, haluatte muistuttaa yhteiskuntatieteilijöitä, että he ovat osa yhteiskuntaa, jossa taistellaan taloudellisesta ja poliittisesta vallasta sekä kulttuurisesta hegemoniasta. Haluatte osoittaa, että tutkimus on aiemminkin ollut taistelevaa. Haluatte kehottaa yhteiskuntatieteilijöitä tarttumaan toimeen, upottamaan sormet saveen. Yksinäisen ihmisen mahdollisuudet ovat rajalliset, mutta kollektiivin tai kansalaisliikkeen osana yksilökin on vahvempi.

Juha Suoranta: Kyllä, yhteiskuntatieteitä opiskelevien lisäksi myös kaikkia muita kiinnostuneita. Yhteiskuntatieteiden tehtävä voi ”viileän” tarkastelun ohella olla ”lämmin” osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Molempia tarvitaan, mutta osallistumista nykyistä enemmän.

Juha Suoranta on aikuiskasvatuksen professori Tampereen yliopistossa

Juho Karvinen on yhteiskuntatieteiden maisteri ja toinen Sosiologin päätoimittajista

 

Lähteet

Risto Alapuro ym., Suomalaisen sosiologian juuret, WSOY, 1973.

Risto Alapuro ym., Suomalaisen sosiologian historia, WSOY, 1992.

Pertti Alasuutari, Yhteiskuntatieteen luonteesta, Alusta! Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden verkkolehti.

Zygmunt Bauman, Intimations of Postmodernity, London & New York: Routledge, 1992 (suom. teoksessa Postmodernin lumo, Suom. Jyrki Vainonen, Vastapaino, 1996).

Antti Eskola, Työpäiväkirja, Hanki ja jää, 1992.

Francis Fukuyama, The End of History?, The National Interest, Summer, 1989

David Graeber, Direct Action, AK-press, 2009.

Vesa Jaaksi, Yliopiston kasvatustehtävä, Aikalainen.

Klaus Mäkelä, Stakes ja valtiollisen tiedontuotannon muutokset, Yhteiskuntapolitiikka 65, 3, 2000.

Jukka Peltokoski & Joel Kaitila, ”Wissensarbeit Macht Frei”. Teoksessa Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta, Helsinki: Opiskelijatoiminta, 2009.

Tuomo Pietiläinen & tutkiva työryhmä, Wahlroos: epävirallinen elämäkerta, Into Kustannus, 2014.

Anssi Peräkylä, Hanki oma instituutio. Sosiologi 1, 2014.

Anu Silfverberg, Paha mieli, kylmänä kiitos.

Juha Suoranta, Alamaisten elämää. Teoksessa Tomperi, Tuukka, Akateeminen kysymys, Vastapaino, 2009.

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen, Taisteleva tutkimus, Into Kustannus, 2014.

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*