Puheenvuoro: Kansallisvaltio epävarmuuden keskellä: tapaus paperittomien terveydenhuolto

News Numero 1/2016

Vuodenvaihteessa 2014–2015 kysymys paperittomien siirtolaisten terveydenhuollosta puhutti niin kansaa kuin sen edustajia Arkadianmäellä. Suomen eduskunta käsitteli tuolloin hallituksen esitystä 343/2014vp, joka olisi laajentanut muun muassa* niin kutsuttujen paperittomien siirtolaisten oikeutta julkisiin terveyspalveluihin.

Paperittomiksi kutsutaan siirtolaisia, jotka elävät Suomessa vaihtelevan pituisia aikoja ilman lain edellyttämää oleskelulupaa. Laki olisi taannut ennestään tarjotun kiireellisen sairaanhoidon lisäksi paperittomille myös terveydenhuoltohenkilöstön välttämättömiksi arvioimat lyhytkestoiset terveyspalvelut, raskauteen ja synnytykseen liittyvät palvelut sekä alaikäisille kaikki samat palvelut kuin Suomessa pysyvästi asuville tarjotaan. Lain säätämishetkellä voimassa oleva arvio lakia koskevien ihmisten lukumäärästä Suomessa oli noin 1000–2000 henkeä. (HE 343/2014 vp.)

Laki ei kuitenkaan päässyt koskaan äänestykseen asti eduskunnassa. Siitä piti huolen viimeisinä edustajapäivinään SDP:n kansanedustaja, entinen sisäministeri ja pitkän linjan poliitikko Kari Rajamäki, joka teknisellä pöytäämiskikkailulla perussuomalaisten tukemana huolehti siitä, ettei eduskunta ehtinyt ennen istuntokautensa loppumista käsitellä lakia loppuun, jolloin laki raukesi. (Uutisointia esim. Hallamaa 2015.) Asian parissa työskentelevien järjestöjen kanta lakiesitykseen oli jokseenkin se, että lopullisessa vesitetyssä muodossaankin laki olisi ollut merkittävä parannus vallitsevaan tilanteeseen nimenomaan ihmisoikeuksien näkökulmasta. Oikeus terveyteen kuuluu perusoikeuksiin, jotka taataan kaikille muun muassa perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa, joiden noudattamiseen Suomikin on sitoutunut. (Pakolaisapu 2015.)

Eduskunta ehti kuitenkin keskustella lakiesityksestä useaan otteeseen ja melko kiivain sanankääntein. Keskustelussa edustajat jakautuivat kahteen leiriin yli hallitus–oppositio- ja jopa puoluerajojen. Esityksen kannattajien pääargumentti oli ihmisoikeuksien parempi toteutuminen, kun taas vastustava puoli puhui pitkälti ”laittoman maahanmuuton” kontrolloinnista ja lain synnyttämistä vetovoimatekijöistä sekä näiden myötä hallitsemattomasti kasvavista kustannuksista. Toisaalta vastustajat kokivat asian myös periaatteellisena ja perustelivat puheenvuoroissaan, miksi paperittomat eivät ole oikeutettuja suomalaisten veronmaksajien kustantamiin terveyspalveluihin.

Mistä koko keskustelussa oikeastaan oli kyse? Miksi kysymys näin pienen ryhmän perusoikeuksien toteuttamisesta sai puheissa niin valtavat mittasuhteet? Asia tuntui periaatteelliselta ja jollain tavalla symbolisesti merkittävältä. Itse en usko hetkeäkään esimerkiksi Rajamäen esittämiin väitteisiin siitä, että lain säätäminen olisi houkutellut maahan lisää siirtolaisia elämään maan alle. Tuskin kukaan pitää sellaista elämää houkuttelevana vaihtoehtona, vaikka olisikin oikeutettu neuvolapalveluihin. Väitteelle ei myöskään ole löydettävissä tieteellistä tukea (esim. Pedersen ym. 2006, 46–47, 68). Kyse ei tosiasiassa voinut olla kustannuksista, koska laki koski niin pientä joukkoa ihmisiä. Mitkä siis olivat ne keskustelun taustalla vaikuttaneet poliittiset ja ideologiset ristiriidat, jotka synnyttivät keskustelun jännitteet?

Paperittomuus voidaan nähdä globalisaation muutosvoimien aikaansaamana ilmiönä, ja eduskunnan keskustelussa siihen usein viitataankin ikään kuin ikävänä tosiasiana, joka itse kunkin olisi hyväksyttävä. Useampi poliitikko vetoaa siihen, että paperittomia on jo suomessa, ja paperittomuus ilmiönä on tullut jäädäkseen, halusimme tai emme. Siksi siihen tulee reagoida, näiden puhujien mukaan usein nimenomaan tunnustamalla nämä valtion rajojen sisällä nyt jo elävät yksilöt ja heidän perusoikeutensa. Tämän argumentin ytimessä tuntuu olevan jonkinlainen vaatimus hyväksyä väistämätön muutos ja toisaalta tietty epävarmuus. Ei ole luotettavaa tapaa laskea paperittomien maahanmuuttajien määrää eikä toisaalta valtion ole mahdollista käytännössä enää sulkea ulkorajojaan. Paperittomuus muistuttaa järjestäytyneen yhteiskunnan varjelijoita siitä, että kompleksista todellisuutta ei kiivaasta sääntelystä huolimatta saada koskaan täysin kesytettyä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että paperittomuus ei ole mikään mystisesti itsestään syntyvä ilmiö tai luonnonvoima, vaan paperiton, tai ”laiton” maahanmuuttaja, tuotetaan nimenomaan lainsäädännöllä. Paperitonta ei ole olemassa ilman maahanmuuttolainsäädäntöä. Paperittomuus ilmiönä pitää myös luoda diskursiivisesti, kielen tasolla, ja juuri tästä tuottamisprosessista on kyse myös eduskunnan keskustelussa.

Millaisena ilmiönä paperittomuus eduskunnan diskursseissa siis tuotetaan? Perusteltaessa terveydenhuollon rajaamista pelkkään kiireiseen sairaanhoitoon tuodaan ilmi usein, enemmän tai vähemmän suoraan, koettua epäluuloa paperittomia kohtaan. Maahanmuuttokeskustelussa toistuva teema on maahanmuuttajien negatiivinen leimaaminen systeemiä tahallaan hyväksikäyttäviksi keinottelijoiksi. Myös maahanmuuton ja terrorismin suoranaista kytkentää esiintyy usein. Kuten Sara Ahmed on todennut, olennaista maahanmuuton ja terrorismin ilmiöiden kytkennässä on käsitteiden välille syntyvä liukuma, jonka seurauksena kuka tahansa turvapaikanhakija on lähtökohtaisesti epäilyksenalainen, potentiaalinen uhka systeemin säilyvyydelle ja sisäiselle turvallisuudelle (Ahmed 2004, 77–80). Myös paperittomista keskusteltaessa keskeiseksi osaksi vastustavan puolen vakiintuu tämä lähtökohtainen epäilys paperittomia kohtaan. Terrorismia mainitaan harvoissa puheenvuoroissa, mutta tämä Teuvo Hakkaraisen puheenvuoro kenties sanallistaa sen, mihin monissa muissa perussuomalaisten kommenteissa vain vihjailtiin:

”Ja mitä me oikeastaan tiedämme näistä ihmisistä? — Emme varmaan juuri muuta kuin sen, mitä he itse itsestään kertovat. Onko meillä mahdollisuutta todentaa heidän kertomaansa? —Tuskin. Emme siis voi tietää, minkä verran heidän joukossaan on esimerkiksi rikoksiin syyllistyneitä, muun muassa Isis-taistelijoita [–]”

(Teuvo Hakkarainen, ps, PTK 144/2014 vp)

Ahmedin käsite pelon politiikka kuvaa pelkojen tuottamisen prosessia, jonka avulla voidaan oikeuttaa esimerkiksi maahanmuuttokontrollien tiukennuksia ja yleisemmin politiikkaa, joka pyrkii lähinnä järjestelmän nykytilan säilyttämiseen (eikä esimerkiksi ihmisoikeuksien turvaamiseen). Pelot tuotetaan luomalla kriisinarratiivi uhkaavista ”toisista”, jotka rakennetaan pelon objekteiksi. Luonnonmullistuksiin viittaavat metaforat ovat yksi osa kriisien luomisen prosessia: puhe ”maahanmuuttajavirroista” ja ”turvapaikanhakijoiden tulvasta” luo kuvan kaaoksesta, joka uhkaa pysyvää järjestystä ja turvallisuutta. (Ahmed 2004.) Vastaavasti keskustelussa paperittomien terveyspalveluista luotiin kuvaa hallitsemattomasti kasvavasta paperittomien vyörystä Suomeen, mikä olisi seurannut terveyspalvelujen laajentamista. Perussuomalaisten kansanedustajan lähetekeskustelussa esittämä kommentti maalaa tälle keskustelulle jopa hieman poikkeuksellisen kaoottisen kuvan Suomesta, jossa paperittomat saavat laajempia terveydenhuollon palveluita:

”Mutta jos me teemme lakiin pykälän, jolla me suostumme hoitamaan paperittomia ihmisiä, jotka ovat laittomasti tulleet maahan, silloin me aukaisemme sellaisen pandoran lippaan, että me emme tiedä, mihin se tulee johtamaan. Sen jälkeen me voimme unohtaa meidän rajamme ja me voimme unohtaa ylipäätään passit ja henkilöllisyystodistukset. Silloin kaikki ihmiset voivat vain tulla ja mennä miten haluavat.” (Maria Tolppanen, PS, PTK 144/2014 vp.)

Ahmedia mukaillen voidaan siis esittää, että nämä kansanedustajien viljelemät puhetavat itse asiassa tuottavat ja lietsovat entisestään (median kautta suurelle yleisölle levitessään) niitä samoja pelkoja, joilla voidaan jatkossa perustella henkilöiden rajaamista peruspalveluiden ulkopuolelle, tiukentuvia rajakontrolleja ja niin edelleen. Puhetavat muokkaavat yleisiä käsityksiä, ja tuottamalla puheissa pelkoa epävarmuuden ja muutoksen edessä, saadaan aikaan konservatiivisia näkemyksiä. Voi pohtia, onko tästä prosessista nähtävissä merkkejä Suomessa vallitsevassa asenneilmapiirissä.

 

 

Catherine Dauvergne on esittänyt, että valtioiden voimakas reagointi ”laitonta” maahanmuuttoa vastaan on itse asiassa reaktio valtioiden poliittisen kontrollin heikkenemiseen muilla alueilla. Hänen mukaansa globalisaation myötä maahanmuuttolait ja niiden valvonta on alettu ymmärtää suvereniteetin ”viimeisenä linnakkeena”. (Dauvergne 2008, 2.) Tästä kehyksestä käsin voidaan tulkita myös paperittomien terveydenhuoltoa vastustaneiden puheenvuoroja, jotka nyt näyttäytyvät kiivaana valtion suvereniteetin puolustamisena globalisaation kaoottisia voimia vastaan. Perustuslaissakin turvatut ihmisoikeudet universaaliudessaan asettuvat tässä kiistassa ristiriitaan suvereenin valtion normatiivisen partikularismin kanssa. Oikeistopopulistien tyypillinen lausahdus ”hoidetaan ensin suomalaisten asiat kuntoon” kuvaa partikularismin logiikkaa: tarkoitus on pitää huolta vain omien rajojen sisällä olevista (Bosniak 2006, 126–127). Tässä tilanteessa paperiton on ulkopuolinen, vaikka onkin ylittänyt valtion fyysisen rajan. Toinen raja piirretään valtion lainsäädännöllä, määrittelemällä, kuka on oikeutettu olemaan osallinen yhdessä tuotetusta hyvinvoinnista (Balibar 2004, 109, McNevin 2011, 26).

Toisaalta ei pidä myöskään sortua aikalaisanalyysin sudenkuoppaan toteamalla, että paperittomien kohdalla olisi kyse jostakin aivan uudenlaisesta ilmiöstä. Muun muassa Anne McNevin (2011, 18) muistuttaa siitä historiallisesta jatkumosta, jossa kerta toisensa jälkeen on tullut määritellyksi yhteisön sisäpuolelle ja ulkopuolelle kuulumisen kriteerit. Kuten todettu, tästä rajanvedosta on toki kyse myös paperittomien terveydenhuoltokeskustelussa: eduskunta vetää rajoja hyvinvointivaltion jäsenien ja sen ulkopuolisten välille. Toisaalta kyse on myös uudesta muutosvoimasta: uudesta politiikan rajapinnasta, jossa kamppaillaan yhteiskunnan peruskysymyksestä siitä, mikä on oikeutettu peruste statushierarkioille (mt., 5).

Kysymys paperittomien terveydenhuolto-oikeudesta on siis palautettavissa hyvinkin laajoihin teemoihin kansallisvaltion tulevaisuudesta ja kansalaisuuden käsitteen uudelleenmäärittelystä. Lopuksi haluaisin kuitenkin kääntää katseen siihen konkreettiseen alistussuhteeseen, joka on säännöt määrittävän valtion ja yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluvan paperittoman välillä. Mikä on se paikka, jonka tämä sivistysvaltio määrittää lainkäyttöpiirissään kenties kaikkein heikoimmassa asemassa olevalle ihmiselle? Voidaan kysyä, onko mikään kuviteltavissa oleva elämäntilanne epävarmempi kuin se, jossa paperiton elää. Paperiton on näkymätön, häntä ei ole virallisesti olemassa, hän saa joka päivä elää ilmassa häilyvän karkotuksen uhan alla ja häneltä kiistetään oikeus perustavanlaatuisiin ihmisoikeuksiin (Dauvergne 2008, 174). Paperiton ei kuulu oikeutettuna jäsenenä mihinkään yhteisöön. Palaa mieleen Arendtin toteamus:

”Tasa-arvo ei ole annettu tosiasia vaan ihmisen toiminnan tulos, mikäli sitä ohjaa oikeudenmukaisuus. Emme synny tasa-arvoisiksi. Meistä tulee tasa-arvoisia ryhmän jäseninä, kun olemme päättäneet, että vastavuoroisesti takaamme toistemme tasa-arvon.” (Hannah Arendt 2013, 373.)

 

*Varsinaisten paperittomien lisäksi esitys olisi koskenut myös joitakin tilapäisellä oleskeluluvalla maassa oleskelevia ihmisiä, joilla ei ole väestörekisterissä kotikuntamerkintää ja jotka eivät tästä syystä nykyisin ole oikeutettuja muuhun kuin kiireelliseen sairaanhoitoon. Lisäksi paperittoman kaltaisessa asemassa Suomessa ovat mm. Itä-Euroopan romanit, mutta koska heitä EU:n kansalaisina koskee erillinen EU-sääntely, he eivät sisältyneet tämän lakiesityksen kohderyhmään. He olisivat sen jälkeenkin jääneet vaille oikeutta muuhun kuin kiireelliseen sairaanhoitoon.

 

Heta Hölttä

Kirjoittaja on helsinkiläinen viidennen vuoden sosiologian opiskelija, joka kirjoittaa graduaan diskursseista paperittomien terveydenhuoltoa käsittelevässä eduskuntakeskustelussa.

Lähteet

Eduskunnan asiakirjat:

HE 343/2014 vp. ”Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi kunnan velvollisuudesta järjestää eräitä terveydenhuollon palveluja eräille ulkomaalaisille ja laiksi rajat ylittävästä terveydenhuollosta annetun lain muuttamisesta”

PTK 144/2014vp – 28.1.2015 https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Documents/ptk_144+2014_vp.pdf#search=ptk%20144%2F2014  (viitattu 16.11.2015), 3-33.

Kirjallisuus:

Ahmed, Sara 2004: The cultural politics of emotion. Edinburgh university press, Edinburgh.

Arendt, Hannah 2013 (1948): Totalitarismin synty. (The origins of totalitarism.) Vastapaino, Tampere.

Balibar, Etienne 2004: We, the People of Europe? Reflections on Transnational Citizenship. Princeton University Press, Princeton, N.J.

Bosniak, Linda 2006: The Citizen and the Alien : Dilemmas of Contemporary Membership. Princeton University Press, Princeton.

Dauvergne, Catherine 2008: Making People Illegal. What Globalization Means for Migration and Law. Cambridge University Press, New York.

Hallamaa, Teemu 2015: Rajamäen esitys kaatoi paperittomien terveydenhoidon – Vihreät vaativat selitystä. Yle Uutiset 10.03.2015. http://yle.fi/uutiset/rajamaen_esitys_kaatoi_paperittomien_terveydenhoidon__vihreat_vaativat_selitysta/7857430 (viitattu 14.03.2016)

McNevin, Anne 2011: Contesting Citizenship : Irregular Migrants and New Frontiers of the Political. Columbia University Press, New York.

Pakolaisapu 2015: Järjestöjen kannanotto: Eduskunnan turvattava paperittomien terveyspalvelut Suomessa. Julkaistu 09.03.2015. http://www.pakolaisneuvonta.fi/index_html?cid=432&lang=suo (viitattu 14.03.2016)

Pedersen, Peder J; Pytlikova, Mariola & Smith, Nina 2006: Migration into OECD countries 1990–2000. Teoksessa Parsons, Craig A. & Smeeding, Timothy A. 2006: Immigration and the transformation of Europe. Cambridge University Press, Cambridge.

Post a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*